Uuteen vuoteen

Hyvää uutta vuotta 2022!

 Lucy: Niin sitä vain tupsahdettiin uuden vuoden puolelle tuosta noin vain. Helposti se kävi. Meitä eivät pommit ja pamaukset pelota muutenkaan ja täällä syrjäkylillä ei kai ihmisillä ole varaa rahojansa taivaalle niin syytääkään. Joku yksinäinen lojahdus kuului jostain kaukaisuudesta, mutta mitään suurta raketti-iskua tai pommikeskitystä ei täällä koettu. 

Uudenvuodenaattona päivällä meillä käväisi pieni ihminen leikittämässä meitä. Tai lähinnä minä hänelle pidin seuraa. Hän otti meidän lelujamme syliinsä, sanoi: "Koira, ei saa!" ja sitten heitti lelun minulle lattialle. Tulkitsin hänen epäjohdonmukaisen toimintansa siten, että hän haluaa minun kärkkyvän ympärillään leluja ja nappaavan ne aina lattialta. Annoin hänen sitten ottaa ne taas syliinsä, kun hän halusi.

Täytyy myöntää, että kauaa ei tällainen varttunut koirakansalainen enää jaksa elämänsä alkutaipaleella olevan ihmistaimen menossa mukana.

Muuten uudenvuoden juhlallisuudet olivat minimissä meidän koirien osalta, kun isäntäväki ei huolinut meitä mukaan saunomaan ja sitten he kehtasivat vielä kadota yönselkään ja jättivät meidät vaihtamaan vuotta Ronin kanssa keskenään. No sen arvaa, ettemme me kovin kummoisia pirskeitä pistä kahdestaan pystyyn. Tänään sentään saimme uudenvuodenpäivän juhla-aterian suoraan koiranruokatölkistä. Ihana lihaisa kastike katosi kitoihin alta aikayksikön.

Toissapäivänä lenkillä Roni loukkasi itsensä jotenkin äkkiarvaamatta. Ei meistä kukaan oikein tajunnut, mitä siinä tapahtui. Kävelimme vain tietä pitkin. Sitten siinä oli joku ketunkakkakokkare, jota Roni ehkä yritti syödä tai kieriä sen päällä, minä ehkä ryntäsin siinä jostain jonnekin ja Emäntä oli selkä meihin päin ja piteli hihnoista. Kiertyikö hihna jotenkin Ronin jalan ympäri? Oliko hänellä muuten lihaksissa jäykkyyttä, joka sitten johti venähdykseen tai revähdykseen äkillisen riemukkaan kierinnän johdosta? Lopputulos oli kuitenkin se, että Roni seisoi kolmella jalalla eikä voinut laittaa vasenta etutassua maahan. (Tai voi, mutta kankeasti hän kinkkasi kolmella tai varovasti neljällä jalalla.) Eipä siinä muuta voinut, kuin pyörähtää ympäri ja Emäntä kantoi Ronia osan matkaa kotiinpäin. Välillä Roni halusi kävellä itse, eikä Emäntä olisi hänen jäntevän lihaksikasta ja näin ollen hieman heiveröisissä naisen kourissa raskaalta tuntuvaa vartaloaan jaksanut koko matkaa kantaakaan. Minä yritin auttaa Ronia kutsumalla häntä leikkiin tasajalkaa hypellen ja hänen niskaansa loikkien. Emäntä joutui lopulta kieltämään minua ja lyhentämään remmiäni, etten yltänyt Ronin kimppuun.

Ronin loukkaantuminen on aiheuttanut sen, että minä olen joutunut kaksi päivää käymään kävelyllä ypöyksin. Tai siis Emännän kanssa, mutta ilman mustaturkkista kilpeäni ja haarniskaani, tukeani ja turvaani. Minulla on kuulemma jo pakkasen takia huilipäiviä niin usein, että jos vain sääolosuhteet ovat kunnossa, niin minä lenkkeilen niin kauan kuin jalat toimivat. Kun on 7 vuotta tottunut pääasiassa kävelemään koirakaverin kanssa, niin on se vähän haljua taapertaa itsekseen.

Eikö Roni mitenkään voisi lähteä mukaan? Jos sinä kantaisit sitä? Tai laitetaan se pulkkaan?

Ei minusta ole kiva kävellä ilman Ronia...

Kotiin päin käännyttäessä saan yleensä sellaiset ilohepulit ja pistän leikiksi eli juoksen Ronin rinnalle, yritän purra häntä niskasta ja ryntäilen muutenkin hihnassa. Tällä kertaa jouduin ilohepuloimaan Emännän kanssa niin kuin joskus pienenä tyttönä. Emäntä siinä sitten kaverina härnäsi minua lapaskädellään, jolloin lopputuloksena purin häntä ranteeseen. En toki kovasti enkä tosissaan, mutta sen verran koskin häntä hampaillani, että Emäntää alkoi naurattaa touhuni ja se, että oma koira puri häntä. Hän tuumasi, että mäyräkoira on aina mäyräkoira. Olkoonkin päällä pinkki takki ja ikää vaikka sata vuotta, mutta kun riehumishepuli iskee, niin koira on taas kuin pahainen pennun nulikka.

Eihän muistella pahalla sitä ranteen puremista, eihän rakas Emäntä?

Sitä paitsi itse vähän työnnyit siihen minun riehumishepulini keskellä ja unohdit oman sääntösi, ettei koiraa leikitetä kädellä!

Lucyn laihis

 Lucy: Kävin reilut kaksi viikkoa sitten eläinlääkärissä. Reissu oli perus kontrollikäynti sydämen vuoksi. Sydän kuunneltiin ja ultrattiin ja kaikki oli pysynyt ennallaan. Sivuääni oli 4/6 ja hengitystiheys oli sama kuin ennen (n. 19 krt/min levossa). 

Sydämen lisäksi Emäntä halusi esitellä pattejani ja eläinlääkäri tunnusteli niitä ja arveli niiden olevan tavallisia rasvapatteja ja kehotti seuraamaan niitä. Jos kasvaisivat, niin tutkittaisiin. Kesällä kiertyneestä vilkkuluomestakin oli puhetta ja lääkärin mielestä silmä näytti ihan normaalilta. Hän ei halunnut käydä tonkimaan terveennäköistä silmää, ettei aiheuttaisi vahinkoa turhalla tutkimuksella.

Minulla oli siinä jo vähän tassu oven välissä, että eiköhän tämä ollut tässä, kun Emäntä pudotti pommin:

"Mitenkäs tuo Lucyn paino?"

"Mitäh?! Vaikene nainen!"

"Kun tuntuu, että on tuota ylipainoa kertynyt, kun kesällä ei voinut lenkkeillä ja närästyksen takia ei ole ruoka-annoksia voinut pienentää."

"Ole nyt jo hiljaa!!!"

Niin siinä sitten kävi, että meille annettiin jokin näytepaketti laihdutusruokaa. Se sisältää entistäkin vähemmän rasvaa ja jotakin kuituja, joiden pitäisi muka pitää näläntunne loitolla.

Neljäntenä laihdutuskuurin päivänä olimme rally-tokotreeneissä. Olimme Ninnin kanssa ja hänen emäntänsä autolla. Meidän Emäntämme laittoi minut vapaana takapenkille odottamaan vuoroani. Ninniä varten oli pilkottu lihapullia avoimeen pussiin...

Ninnin emäntä avasi juuri auton oven, kun olin lipomassa suupieliäni viimeisten lihapullapalaste jälkeen. Olin helpottunut, kun sain vihdoin helpotusta nälkääni.

Kahden viikon päästä pahin oli tapahtunut: olin laihtunut! Olin menettänyt kallisarvoisia, vaivalla kokoon haalittuja grammoja! Tätä menoa olen pian pelkkää luuta ja nahkaa. Emäntä sanoo, että olen hänen mielestään jo piristynyt selvästi olon keventyessä ja ilmojen viiletessä. Kai sitä nyt on pakko olla valppaana joka hetki, ettei menetä yhtään mahdollisuutta pienimpäänkään suupalaan! Minun onnekseni Mestari on sentään välillä vähän suurpiirteinen ruoka-annostensa kanssa ja saattaa tiputtaa lattiallekin jotain. Muuten olisin jo ehkä mennyttä koiraa...

Olisiko tuolla puskassa rasahtanut joku pihviaines?

Ensin nälkiinnytät ja sitten vielä juoksutat päivittäin pitkin metsiä! Eikö sinulla ole Emäntä enää mitään moraalia?!

Roni: Minusta on kivaa, kun Lucy-neiti on taas leikkisä! Ei hän oikeasti kärsi, vaikka valittaakin muodon vuoksi.

Roni: Öö tuota Lucy-neiti, sinä et vissiin huomannut, että minä vähän niin kuin makasin tässä sängyssä jo... Että tulit siihen vähän niin kuin minun paikalleni...

Tassuista, tossuista ja tassutossuista

"Mitä yhdestä kadonneesta tossusta? Mitä sen on väliä?"

 Lucy: Tänä talvena vihdoin, vaikka ei tuo meidän koirien mielestä olisi ollut niin väliksi, Emäntä sai tilattua meille tossut. Monenlaisia kenkiä ja töppösiä on vuosien varrella ollut sovituksessa, mutta kauppoja ei ole koskaan tullut. Jos asia ei ole lukijallemme tuttu, niin mäyräkoiran jalassa on (Emännän mielestä) se perustavanlaatuinen ongelma, että se on aina liian lyhyt tai liian paksu. (Meidän mielestä jalka on toki parhaimmillaan juuri lyhyenä ja paksuna, koska silloin mahtuu monenlaisiin ahtaisiin koloihin, mutta jaloissa on silti tarvittaessa voimaa, jos täytyy kaivaa itsensä jonkin esteen läpi.) Pienille koirille tarkoitetut kengät ja tossut ovat siis liian kapeita, että mahtavat etukäpälät mahtuisivat niihin, mutta isommille koirille tarkoitetuissa töppösissä on aivan liian pitkä varsi, joten jalka humpsahtaa sinne kainaloita myöten.

Artun emännän vihjeestä lähdettiin kokeilemaan fleecetossuja. Juuri hänen suosittelemastaan kaupasta kyseiset tossut olivat loppu ja niin ne olivat lähes kaikista muistakin netin eläinkaupoista, mutta sattumalta yhdestä puljusta löytyikin vielä S- ja M-kokoisia tossuja. Ja kyllä vain. Ainoastaan PINKKEINÄ. Mutta Roni kyllähän tosimies voi pukeutua pinkkiin! Sehän vain korostaa sitä, kuinka sinut olet itsesi kanssa!

Roni: Juupa joo... niin kai...

Tästä hyvästä kusen rappuharjaan koko lopputalven...

Lucy: Artun emäntäkin oli ilmeisesti tutustunut tarkemmin mäyräkoiran jalan anatomiaan, koska hän oli hoksannut, että tossuja täytyy tilata kahta eri kokoa. Meidän tapauksessamme kävi vielä kätevästi, kun tossuja tuli neljän kappaleen sarjoina, että yhtään ylimääräistä tossua ei jäänyt, kun toisesta paketista saatiin takajalan tossut (S-koko) ja toisesta paketista etujalan tossut (M-koko).

"Unohdapa seuraavan kerran leipä pöydän reunalle, niin katsotaan, kuinka sille käy..."

TOSSUJEN KÄYTTÖÖNOTTO (ihmisnäkökulma)

Jokainen joskus lapselle rukkasta pukenut tietää, kuinka hankalaa niskoittelevan lapsen käteen on työntää rukkasta ja peukalo... mihin alle viisivuotias edes tarvitsee peukaloa?! Onko se pakko saada paikalleen??

Ainakin yhtä helppoa on pukea tossu vaikka vain passiivista vastarintaa tekevälle mäyräkoiralle. Mitä syvemmälle yrittää tassua työntää tossuun, sitä kippurampaan se vetäytyy vatsan alle. Yhdessä tossussa on yhteensä kolme tarraa (varren suussa + kaksi tarranauhaa) ja kahdelle koiralle se tarkoittaa 24 tarraa, joiden väliin jää karvaa ja jotka tarttuvat toisiinsa fysiikan lakeja taivuttavilla tavoilla.

Pakkasaamu (-20 astetta tai enemmän) etenee siis näin: Ihmiselle toppahousut jalkaan. Kengät, takki ja muut tykötarpeet käden ulottuville äkkilähtöä varten. Ronille tossut ja takki. (Roni välttelee ensin, mutta tulee käskystä paikalle. Lamaantuu eteisen lattialle makaamaan tossujen ahdistamana.) Lucylle tossut ja takki. Kiireesti oma takki, kengät, ym. päälle, ennen kuin neiti Näpsä on ehtinyt kiskoa kaikki vaivalla jalan ympäri kieputetut tarranauhat auki. (Lucy EI tule luokse käskystä, vaan koira vaihtoehtoisesti kannetaan eteiseen puettavaksi tai puetaan keittiössä ja kannetaan odottamaan eteiseen.) Operaatioon kuluu reilu viisi minuuttia.

"Käy pissalla ja käy pissalla... Enhän minä pysty liikkumaan kahden takin ja tossujen kanssa!"

Kun ovi avataan, Roni sinkoaa pihalle kuin heittoistuimesta. Alkaa noin minuutin kestävä linkous, jonka aikana koira juoksee, kierii, heittäytyy hankeen ja saa karistettua kaikki tossunsa. Lucy-neiti jähmettyy paikalleen. Toisen minuutin aikana Lucy-neiti tekee tarpeensa ja pyrkii sisälle. Seuraavan 60 sekuntin aikana Roni on myös tehnyt tarpeensa ja jähmettynyt jonnekin pihan perälle istumaan paikalleen, kun tassuja paleltaa. Ihminen käy pelastamassa Ronin kainaloonsa ja takaisin sisällä ollaan n. 3 minuuttia ja 40 sekuntia myöhemmin.

Ja tottahan tossuja on käytetty  yritetty käyttää, myös lenkeillä! Kovalla pakkasella ei toki lenkkeillä, mutta alemmillakin asteilla tassuihin paakkuuntuvasta lumesta on haittaa. Tossut poistaisivat kätevästi senkin ongelman ja toisaalta lisäisivät lenkkeilymukavuutta Lucylla siinä kymmenen asteen tienoilla ja Roni voisi käydä lenkillä vielä kahdenkympinkin tietämillä.

"Palvelijaaa! Tulepas putsaaman taas tassuni!"

Ronin lenkille lähtö tapahtuu samoin kuin aamupissalle lähtö (kuvaus yllä). Jos johonkin tassuun sattuu tossu jäämäänkin, niin pian sekin karisee. Lucy kulkee jatkuvalla namituksella n. 300 metriä. Sen jälkeen etujalkoja häiritsevät objektit saavat kyytiä, kun Lucy iskee hampaansa töihin. Takajalkoihin tossut saattavat huomaamatta jäädä. Alkulenkistä pysähdellään tuon tuostakin, koska tossut häiritsevät. Loppulenkistä pysähdellään tuon tuostakin, koska lumipaakut varpaiden välissä häiritsevät.

 

Mäyräkoira on ensimmäinen tuntemani koirarotu, joka viettää vähintään 15 % lenkkeilyajasta tassut taivasta kohti. (Toim. huom.)

Videopäiväkirja 1: Roni lenkkeilee tossuissa

Sisäinen vinttikoira valloillaan

Onneksi Roni korjaa pudonneet tossut mukaansa

Lopulta tossun saattaa vaikka palauttaa Emännällekin.

Videopäiväkirja 2: Lucy lenkkeilee tossuissa

Videopäiväkirja 3: Se hetki lenkistä, kun ei ole enää tossuja, muttei vielä lumipaakkujakaan ja kummallakin koiralla on jalat maata kohti

Kauan eläköön tassutossujen vastainen vastarinta!

Pakkaspäiviä

Roni: Viikko sitten sunnuntaina kävin vielä iloisesti umpihankilenkkeilemässä Emännän kanssa.

Kevyessä puuterilumessa oli mukava kahlata ja sain itse valita reitin. (En suostunut kävelemään aurattua tietä pitkin, niin siten tämä metsäreitti valikoitui...)

Teimme Emännän kanssa kynttilälyhtyjä ja sytyttelimme tulia. Oli mukavaa kuljeskella pihalla nuuskutellen.

Oikeastaan nyt kun muistelen, niin vielä keskiviikkoon asti oli mukava piipahtaa pihalla ja käydä pikku kävelyillä (joskin Emännän työpäivien pituuden takia oli jo pimeää, kun ulkoilun aika koitti ja en suostunut otsalampun valossa kulkemaan kovin pitkälle, mutta vähän tassuteltiin tietä myöten kuitenkin alkuviikon päivinä.)

Sitten se yhtäkkiä varoittamatta iski. Järjetön pakkanen!

Lucy: Apua! Ulkomaailma on mennyt pilalle! Älä pakota minua olemaan täällä!

Maa pistelee jalkojani!

Roni: Lucy-neiti ei päässyt kolmeen päivään rappusia pidemmälle! Emäntä puki hänelle kaksi takkia päällekkäin ja kantoi hänet ulos. Lucyn aamulenkkiennätys oli, kun hänet nostettiin portaan pieleen, hän kävi suoraan kakalle, kääntyi ympäri ja pissasi ja sen jälkeen pyrki syliin ja Emäntä kantoi hänet takaisin sisälle.

Lucy: Minä haluan sisävessan!

Roni: Minä kuljin urhoollisesti vain yhdessä takissa, mutta en minäkään päässyt pihaa pidemmälle.

Roni: Lauantaina Emäntä etsi koiratarvikkeiden joukosta sukat, joita minä käytin, kun tassussani oli haava. Meille ei vieläkään ole onnistuttu löytämään kunnollisia tossuja (eikä etsintäkään ollut viime vuonna kovin aktiivista, kun vuosi sitten näytti Forecan havaintohistorian mukaan olleen +3 astetta lämmintä näihin aikoihin...), mutta Emäntä ajatteli, jos sukat antaisivat Lucy-neidille muutaman lisäminuutin ulkoiluaikaa. Tavallaan se onnistuikin. Lucy köpötteli sukkasillaan lintulautapuun juurelle, mikä oli kauempana kuin hän oli päiväkausiin käynyt. Sitten hän sai riemukohtaksen ja teki suuren iloloikan...

...jonka seurauksena sukat lensivät kaikkiin ilmansuuntiin ja heti muutaman loikka-askeleen jälkeen hänellä alkoi paleltaa jalkoja ja hän pyrki syliin ja Emäntä kantoi hänet takaisin sisälle.

Minä kävin sentään oikealla lenkillä Emännän kanssa, koska pakkasta oli enää "vain" 18 astetta. Minullakin oli nyt takin alla villapaita tuomassa lisälämpöä. Muutaman kerran jouduin turvautumaan myös sylikyytiin, kun jalkoja niin kovasti kyntelöitteli, mutta se onneksi auttaa, kun pääsee hetkeksi pois kylmästä maasta ja Emäntä ehkä ottaa kätensä rukkasesta ja pitää tassua lämpimässä kädessään, joten kohta taas voi juoksennella omin jaloin.

Olin niin riemuissani päästessäni pitkästä aikaa lenkille, että tein monta lumienkeliä matkalla. Tähän jäi hauskasti takin logo näkyviin! (Kyseessä ei ole kuitenkaan kaupallinen yhteistyö, vaikka tämä voisi ihan hauska mainoskuva kyseiselle tuotemerkille ollakin.)

Nähtiin matkalla kaksi tämmöistä räjähtänyttä kantoa. Kovasti tuumittiin, mitä näille olisi voinut tapahtua. Emäntä kysyikin viestillä asiaa eräältä tutultaan ja ilmeisesti palokärki olisi saattanut etsiä ruokaa kannoista tällä tavalla. Tarkemmin asiaa ajateltuaan Emäntä hoksasi menomatkalla nähneensä palokärjen näillä main. Aina oppii jotain uutta!

Sunnuntaiaamu valkeni vihdoin hieman leudompana. Lähdettiin kokeilemaan, josko Lucy-neitikin suostuisi jo kävelemään. Ja johan vain suostui! Muutaman päivän eristys oli saanut Lucy-neitiin kerääntymään energiaa siinä määrin, että hän halusi suorastaan juosta välillä!

-10 asteessa pärjää jo yhdellä takilla.

Lumi ja pakkanen on ihan jees talvella, mutta joku roti sentään! Joskus voi olla alle 15 astetta pakkasta, että järvet jäätyvät kunnolla ja sillä lailla, mutta alle 20:n ei tarvitsisi mennä koskaan! Autokin on kuulemma nikotellut pahantuulisena ja pyytänyt päästä nosturille joka käynnistyksen yhteydessä. Onneksi tuleva viikko näyttää vähän siedettävämmältä.

Nami nam! Onpa paljon evästä!

Tämä on nähtävästi joku uusi aktivointilelu...

Mitäh?! Nämä ruuat ovat... kenelle??

LINNUILLE?! Miksi niille pitää olla näin hyvät ruuat ja minulle vain jotain kuivia nappuloita?!!

Lintujen ruokinta on tosin näyttänyt parhaat puolensa meillekin. Lintujen ruuat ovat näet houkutelleet paikalle myös oravan. Orava on ilmeisesti hieman ronkeli lintulautavieras ja se tiputtelee paljon siemeniä maahan vieraillessaan. Maahan kylvetyt siemenet taas houkuttelevat paikalle jäniksiä ja siinä missä pääsiäispupu ehkä piilottaa lapsille suklaamunia kerran vuodessa, niin nämä tavisjänikset (tai voivat olla rusakoitakin, ei olla nähty itse eläintä livenä) jättävät ruskeita yllätysrakeita jälkeensä joka yö! Niinpä lintulaudan alta löytyy aina jotain pikkuhyvää meillekin!

Jänikset sitten taas houkuttelevat paikalle ilveksiä... Edellinen ilveshän siis ammuttiin tästä lähistöltämme, mutta pian sen jälkeen ilmestyi uuden ilveksen jäljet. Tämän jäljet on nähty tosin vasta yhden kerran, että ehkä se on vain ohikulkumatkalla...

One for the team - kapina eläinlääkärissä

 Roni: Kutina ei hellittänyt vielä viime viikonloppunakaan. Oikeastaan minun kutinani lisääntyi ja raaputin itseäni jo melkolailla jatkuvasti. Maanantaina Emäntä soitti sitten omalle eläinlääkärillemme, joka lupasi tavata meidän kutisevat ylhäisyytemme keskiviikkona. Eläinlääkäri sinänsä on oikein mukava nainen, ja haluan nyt korostaa, että meillä ei siis ole henkilökohtaisesti mitään juuri häntä vastaan, mutta tämä eläinlääkintäkonsepti on vastenmielinen, kun joutuu itse sen kohteeksi.

Lucy: Valitettavasti oli satanut lunta, joten meidät oli tavallista helpompi kiskoa autolta vastaanoton ovelle kuin kaksi pientä kelkkaa.

Ensimmäinen eläinlääkärihän ei siis tavannut meitä, vaan oireiden ja supikoirahavainnon perusteella hän määräsi lääkityksen, mutta nyt asiaa tutkittiin mikroskoopilla. Vaikka Roni on kutissut ehkä jopa enemmän, niin hänen ihostaan ei kuitenkaan ole löytynyt rikkoutuneita kohtia tai muitakaan jälkiä. Edellisenä iltana Emäntä löysi yhden hieman hilseilevän kohdan, mutta vaikka hän oli painanut mieleensä, missä kohtaa Ronin rinnassa se nuppineulanpäänkokoinen kohta sijaitsi, ei sitä tietenkään löytynyt kiemurtelevasta ja rimpuilevasta koirasta lääkärin läsnä ollessa. Minulla sen sijaan on selvempiä merkkejä vatsanahassani. 

Roni: Tässä kohtaa sinä olit kyllä todella kultainen ystävä...

Lucy: Niin. Joltainhan ne raapenäytteet oli otettava mikroskopointia varten ja ottaen huomioon, että toimenpide täytyi tehdä parisenttisellä terävällä skalpellilla iho rikki raaputtamalla, niin oli onni, että meillä oli sama vaiva ja riitti, että näytteet otettiin minusta. Sinä olisit saanut sen veitsen keuhkoosi sillä riehumisella!

Roni: Ihmettelen kyllä, miten sinä pystyit makaamaan vain rauhassa paikallasi Emännän sylissä, vaikka lääkäri nirhasi sinulta ihon vereslihalle!

Lucy: Korkea kipukynnys. Ja minä LUOTAN, ettei Emäntä anna minulle tapahtua mitään pahaa. Meillehän siis annettiin kennelyskärokotteet siinä samalla. Pikkuinen pisara nestettä kumpaankin sieraimeen. Sain istua Emännän sylissä ja se oli ohi sekunneissa ja eläinlääkäri antoi jälkikäteen herkkupaloja. Pikku juttu, vai kuinka?

Roni: ...

Lucy: Vai kuinka? Roni?

Roni: No minä nyt vain... en pidä tutkimuksista. Tai hoitotoimenpiteistä... 

Lucy: Et näköjään. Tehän painitte oikein kunnolla Emännän kanssa! Uskomatonta, että vaikka hän on ainakin seitsemän kertaa sinua suurempi, niin sinä onnistuit rimpuilemaan irti kaikista hänen otteistaan niin syli- kuin mattopainissakin. Hän oli todella hiessä, kun rokotepisara lopulta putosi sieraimeesi. Ja onneksi eläinlääkäri tuntee sinut jo vuosien ajalta, joten sinulle ei tarvinnut laittaa kuonokoppaa, kun hän tiesi, että et yritä kuitenkaan purra häntä. Tosin Emäntäkin taisi vähän huolestua, kun jouduit niin pitkäaikaisen paineen alle, ettet sittenkin murtuisi ja hermostuisi, mutta et sentään. Eläinlääkäri sanoi, että pupillisi olivat valtavan laajentuneet, kun hän lähestyi sinua rokoteruiskulla.

Roni: No niin... mutta hyvä uutinenhan oli se, että raapenäytteistä ei löytynyt kapia. Lääkekuuri on siis auttanut. Tosin eläinlääkäri ehdotti sitten desinfioivaa shampoota, että kutinan saisi pestyä pois turkista. Ja Emäntä meni ja osti mokoman shampoon!

Lucy: Se oli kyllä epäreilu. Minä en edes kutissut enää niin paljoa, mutta silti hän käytti shampoota minuunkin. Jospa tämä kapipainajainen alkaisi vihdoin helpottaa...

Pienet lohtuleikit kongeilla.

Kajoaminen arkaan paikkaan

Roni: Tänään aamulenkin jälkeen Emäntä sanoi, että minä pääsisin mukaan ja Lucy jäisi kotiin. Olin aivan intopinkeänä ja ampaisin ovesta ulos, koska jotain superkivaa ja jännää on aina luvassa, jos vain toinen eli minä pääsen mukaan.

Ajoimme autolla pienen matkan ja tulin autosta ulos riemuissani, kunnes tajusin, että olimmekin eläinlääkärin pihalla! Minua oli jymäytetty kamalalla tavalla. Yritin vastustella ulko-ovelle menemistä viimeiseen asti ja lopulta Emäntä kaappasikin minut kainaloonsa ja kantoi sisälle. 

Oma eläinlääkärimme on ilmeisesti kesälomalla, joten meidät otti vastaan nuori mieseläinlääkäri. Vastusteluistani huolimatta Emäntä nosti minut suoraan hoitopöydälle, jota kohtaan minulla on suuri antipatia. Eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta suhteessa edellisiin eläinlääkärikäynteihin. Eläinlääkäri puki miehekkäät pinkit kumihanskat käsiinsä ja ennen kuin tajusinkaan, niin hän oli tuikannut etusormensa hanuriini! Olin puoliksi Emännän sylissä hänen pidellessään minua paikallani. Katsoin häntä kauhusta ja hieman kivustakin laajentunein pupillein ja vinkaisin: "Emäntä auta!" Hän ei tehny elettäkään hätistääkseen lääkäriä kauemmas minusta! Hän vain sanoi minua hyväksi pojaksi ja kehui, että hienosti menee. "Kenen puolella sinä oikein olet!!", huusivat silmäni, mutta huuleni vaikenivat häväistyksen edessä. "Hyvin lähtee tyhjenemään", sanoi eläinlääkäri ja alle kahdessa minuutissa kaikki oli ohi.

Emäntä nosti minut syliinsä ilmeisesti laskeakseen minut pöydältä alas, mutta koska en luottanut häneen enää, yritin kaikilla mahdollisilla ninjaliikkeillä kiemurrella irti hänen syleilystään. Painimme hetken sylipainia ja lopputuloksena Emäntä voitti ja laski minut lattialle. (Minä olisin ehkä voittaessanikin hävinnyt, koska olisin siinä tapauksessa pudonnut lattialle hänen sylistään... Ei näitä kaikkia tule aina loppuun asti mietittyä, kun pakoreaktio laukeaa.)

Kyseessä oli siis anaalirauhasen tyhjennys toista kertaa elämässäni. Emäntä totesi tuntitaksan olevan kohdillaan, kun tämän parin minuutin homman hinta oli lähes 60 euroa, mutta sitten hän muisti ensimmäisen tyhjennyskertani maksaneen sunnuntai-iltapäivystyksessä 200 euroa, jolloin hän tulikin hyvälle tuulelle siitä, että päästiin tällä kertaa näin halvalla. Olin siis jo maanantaista asti lupsutellut takapuoltani tuon tuostakin ja Emäntä oli jo kahtena iltana suihkuttanut peräpäätäni lämpimällä vedellä ja yrittänyt tyhjentää rauhasia itse. (Lucy-neidiltä hän tyhjentää peppurauhaset kerran pari kuukaudessa.) Sieltä ei vain tullut mitään ja jatkoin omaa käypähoitosuositustani eli ahkeraa nuolemista tiistainakin ja tiistai-iltana Emäntä suihkutellen ja puristellen sai sieltä vähän tulemaan eritettä, mutta se oli hieman veristä. Emäntä säikähti rauhasen tulehtuneen tai pahimmillaan revenneen ja siksi hakeuduimme lääkärin hoitoon. Onneksi pelkkä tyhjennys riitti kuitenkin, eikä rauhanen ollut tulehtunut. Se olisi kuulemma tulehtuneena vielä paljon suurempi mollukka kuin tämä herneen kokoinen mötikkä, joka nyt tyhjennettiin. 

Siitä on jo muutama vuosi aikaa, kun minulta viimeeksi täytyi anaalirauhanen tyhjentää ja yhtä mysteeriksi taitaa jäädä tämäkin, miksi se nyt yhtäkkiä tukkeutui. Ja miksi minun rauhasiani täytyy käydä tyhjentämässä eläinlääkärissä, vaikka Lucy-neidin rauhaset tyhjenevät Emännän omissa käsissä.

Kotiin palattuamme Lucy-neiti tuli huolestuneena nuuskimaan minut (perä-)päästä varpaisiin ja lopuksi hän jäi suojelevasti makaamaan minun eteeni. Hän kai huomasi, että minulla oli vahingoitettu olo. Lucy-neiti osaa välillä olla kultainen.

Todellinen kauhutarina

Kelmeässä katulampun valossa kouramaiset varjot liikkuvat aavemaisesti kosteana kimmeltävällä asfaltilla. Kylmä liukuu turkkia pitkin ja sujahtaa villapaidan sisään kuin kalmankynnet ja saa karvat nousemaan pystyyn. Tuuli lepattaa korvia ja härnää äärimmilleen viritettyä kuuloaistia. Valittaako joku? Vai käkättää? Lajitoveri jossain pimeyden keskellä louskuttaa kuin riivattuna. Kostea tie tahraa tassut jokaisella eteenpäin pakotetulla askeleella.
    Jokin rasahtaa aivan lähellä kosteudesta raskaassa heinikossa, joka on kuin jättimäinen, takkuinen, hämähäkin ruho. Lucy-neiti jähmettyy sadannen kerran paikoilleen kotiovesta astumisen jälkeen. Hän hengittää kiihkeästi ja yrittää haroa katseellaan uhkaa heinikossa. Koko heinikko on yhtä uhkaa. Maatuvien, mädäntyvien, lahoavien ja hajoavien elollisten kappaleiden löyhkä uhkuu kaikkialta herkkänä vipattaviin sieraimiin. Puutarhajätettä, ruuantähteitä, epäonnisten pikku eläinten maallisia jäänteitä... Hajuaistia ei voi sammuttaa.
    Panta kaulalla kiristyy taas ja hihna vetää Lucy-neitiä vastentahtoisesti kohti syvenevää pimeyttä. Yhtäkkiä pimeys repeääkin häikäiseväksi kirkkaudeksi. Kirkkauden takaa kuuluu vihainen ärjähdys kuin tulisella hiilihangolla pistetty kissapeto. Kirkkaus syöksyy muristen kohti ja Lucy-neidin auki revähtäneet silmät eivät erota enää maailman ääriviivoja. Napakka kaulaan kohdistuva voima pakottaa hänet sivuliikkeeseen. On otettava muutama askel sivuun ja samalla möyryävä valojättiläinen suhahtaa ohi. Pimeys palaa synkempänä kuin hetkeä aiemmin ja takapuoli tuntuu vastustamattoman raskaalta. Tie ottaa takamuksen vastaan ja tarraa kiinni housukarvoihin. Tästä ei enää pääse eteenpäin. On istuttava aloillaan.
    Huomioliivinen kuolemanenkeli ei kuitenkaan anna istua kauaa, vaan jatkaa periksiantamattomalla sitkeydellä mäyräkoiran hinaamista kohti lähtöpistettä. Kaukana edessä hohtaa kotipihan majakka. Kylmyyden läpi käy leyhähdys kuin lämpöisen sängyn kutsu väsyneelle. Pelosta vapisevat tassut alkavat taas töpötellä askel kerrallaan kotiin päin.
    Lopulta pitkä kuono sukeltaa takaisin lämpöön ja valoon ja turvapaikan ovi erottaa mäyräkoiran kylmyydestä ja yöstä. Mutta tästä eteenpäin ulkona odottaa loputon pimeys ja kuukauden mittainen marras.

Raivohärkä

Sellainen meidän Emäntä on, jos joku uhkaa meidän turvallisuutta. Muutaman päivän sisällä on ollut tavanomaisesta poiketen useampia kauhun hetkiä.

Pari päivää sitten eräästä pihasta rynnisti irrallinen ranskanbulldoggi. Me ei tosin ehditty juuri edes huomata tapahtunutta, kun Emäntä kuuli röhkivän possukan juoksevan meitä kohti ja hän ojensi jalkansa, johon ranskis törmäsi. Emäntä ärjäisi sille, ettei meidän luo ole tulemista ja pullero kipitti kuuliaisesti takaisin kotiinsa.

Tänään sen sijaan oli hieman kamalampi läheltä piti -tilanne. Oltiin normaalisti aamulenkillä, kun Emäntä huomasi samaan suuntaan tien toisella puolella lenkkeilevän mastiffin itseään kevyemmän näköisen taluttajan kanssa. Me jättäydyttiin jälkeen ja annettiin isommalle tietä. Se isompi kuitenkin jäikin taluttajansa kanssa tielle seisomaan. Hetken aikaa arvottiin, että mitä tehdään, mutta päätettiin jatkaa lenkkiä. Emäntä pohti ensin, huikkaisiko ulkoiluttajalle, että saahan koiran varmasti pidettyä, mutta koska hän ajatteli sen olevan vähän epäkohteliasta, jatkoimme vain matkaa. Mastiffin taluttaja piteli koiraa toisessa kädessä ja selaili puhelintaan toisella. Samassa silmänräpäyksessä, kun koira huomasi meidät, se nykäisi meitä kohti ja ulkoiluttaja tuli sujona perässä. 
    Emäntä karjui, ettei päästäisi koiraa meidän luoksemme, mutta nainen ei mahtanut koiralle mitään. Emäntä yritti työntää meitä selkänsä taakse samalla kun peräännyimme ylivoimaisen vastuksen edessä kauhuissamme. Minä rähisin, Lucy-neiti kiljui kauhusta ja Emäntä huusi ja kirosi.
    Todennäköisesti mastiffi halusi vain tulla haistelemaan, koska lopulta jäimme kaikki henkiin ja Lucy-neidin selässä oli vain kuola tahra, vaikka se olisi voinut rouhaista koko selän murskaksi niin halutessaan. Jatkoimme matkaa vapisevin jaloin ja pistäydyimme lempikauppaamme, jossa maailman paras asiakaspalvelija kuunteli Emännän kertomuksen ja sai meidät unohtamaan ikävät asiat herkkupaloilla.

Edelleenkin peräänkuuluttaisimme sitä, että ihmiset hallitsisivat koiransa joko käskyin tai lihaksin! Meillä pienilläkin on oikeus liikkua turvallisesti julkisilla paikoilla ilman pelkoa!

Mutta ehkä sitten hieman iloisempiin asioihin. Maanantaina mäykkykerhomme järjesti vesiriistaharjoituksen ja minä pääsin mukaan. Lucy-neiti ei oikein pidä vedestä eikä vesiriistasta, joten hän jäi kotiin.

Ensin harjoittelimme laahausjälkeä. Se oli vähän kuin verijäljen seuraamista, paitsi että jälki haisi kuolleelle linnulle ja alussa oli höyheniä. Ja lopussa oli se lintu. Helppo homma. Siis seurata jälkeä jälkiliinassa. Oikeasti lintu pitäisi käydä hakemassa itsekseen ja kantaa Emännälle käteen. Ei tule tapahtumaan!

Allu ja elävä riista

Sitten harjoiteltiin tyhjän hakua. Kävin pienen lenkin uimassa, mutta kuulemma matkaa pitäisi saada yli puolet lisää. Sitten oli vielä linnun nouto vedestä. Kävin reippaasti hakemassa sen rantaan, mutta en tuonut Emännälle. Oikeastaan vein sitä pienen matkaa heittäjää kohti, mutta en lopulta vienyt sitä hänellekään.

    Harjoitusta, harjoitusta...

Tänään harjoittelimme rally-tokoa piristykseksi kauhujen jälkeen.

Se oli mukavaa, vaikka vähän alkoikin sataa. Ja tuulla. Mutta uusilla kylttitelineillämme mitkään sääolot eivät enää pysäytä rally-tokoa:

Eräästä sisustuskaupasta saa halpoja tietokoneen sylitelineitä, joita meillä on nykyisin 20 kappaletta. Kun kyltin kiinnittää sellaiseen parilla mejää varten maalatulla puisella pyykkipojalla, niin kyltit pysyvät paikallaan napakassakin tuulessa.

Ai niin illemmalla lenkkeiltiin hyvän ystävämme Lakun turvallisessa seurassa aamuinen lenkki uudelleen, jottei paikkaan jäisi huonoja fiboja. Ainakaan Lakun seurassa ei pelottanut yhtään, että toivottavasti huonot muistot katosivat herkkujen myötä.

Lucy-neidin Eniten vihaan top3 -lista

Tällainen leppoisa, rauhaa rakastava mäyräkoiraneitikin voi joskus menettää hermonsa ja suorastaan vihata jotakin. Tässä top3-listani vihaamistani asioista.

Top3: Kirjaston ikkunat
Emäntä epäilee, että olen maailman ainoa kirjastoa vihaava lukukoira. (Käyn lukukoirakeikoilla koululla, joten tämä ei haittaa työskentelyäni.) Ensimmäiset 3,5 vuotta kävelin päivittäin kirjaston ohi ilman ongelmia. Sitten eräänä päivänä puolitoista vuotta sitten säikähdin ikkunassa liikahtanutta varjoa, enkä ole luottanut kirjastoon, sen ikkunoihin tai koko lähiympäristöön sen koommin.
    Jonkin aikaa tehtiin aamulenkki eri reittiä, mutta hassua kyllä, aamuisin mieleni tekee edelleen kirjaston suuntaan, mutta viimeistään nurkalle päästyäni päästän varoitushaukun tai vähintäänkin voffahtelen määrätietoisesti. Haluan usein mennä kirjaston ovelle, vaikka se hirvittääkin minua. Emäntää ärsyttää käytökseni ja hän on yrittänyt siedättää minua, mutta minä en luota niihin ikkunoihin! Joku hirviö siellä sisällä pitää majaa! Ja kun kirjastomonsteri jonakin päivänä tai yönä murtautuu ulos, niin minä olen valmiina ja varoittanut lähitienoota etukäteen.


Top2: Isot, tummat, pystykorvaiset, vieraat koirat
Minä vihaan niitä! Eikä tarvitse olla niin tummakaan. Eikä erityisen isokaan. Eikä niillä korvillakaan aina ole niin suurta väliä. Useimmiten ärsyttävät pystyt, mutta varmaan joskus voi olla luppanatkin. Vihaan silti.
    Kävelevät minun kylälläni niin kuin omistaisivat paikan ja tulevat suoraan kohti. Tuijottavat ja jotkut kehtaavat vielä painaa päätäkin alas hyökkäyksen merkiksi. Ei mitään käytöstapoja! Saan aivan valtavat raivarit, adrenaliini virtaa ja tuntuu kuin voisin repiä kappaleiksi vastaantulijan. Emäntä epäilee, että tietyjen koirien omistajat kylällä luulevat meidän olevan todella äkäisiä mäyräkoiria, kun Mustaa alamaista ei yleensä tarvitse hirveästi houkutella haukkukuoroon.
    Alunperin vihasin vain yhtä epäilyttävää saksanpaimenkoiraa. Sitten jouduin yhtenä viikonloppuna sekä huskyn että toisen saksanpaimenkoiran ja pyreneittenmastiffin ahdistelemaksi. Kaikki isoja koiria ja kahdella kolmesta pystyt korvat. Muuta ei tarvittu. Totesin, että hyökkäys on paras puolustus. Ainoastaan ruoka voi saada huomioni pois uhkaavista koirista, mutta aina Emännällä ei ole lenkillä herkkupaloja taskussa. Vihani rajoittuu myös vain kotikylään. Koiratapahtumissa esimerkiksi en vaivaudu ärhentämään muille.


Top1: Punatakkinen mies
Häntä minä vihaan eniten maailmassa! Kun näen hänet kaukaa, valpastun ja haukahtelen. Jos joudun hänen lähelleen, kilahdan täysin ja yritän raivoisasti haukkuen ja ulvoen käydä hänen kimppuunsa. Pelkkä hänen hajunsa saa minut raivoulvomaan. Joskus haistelen ilmaa pitkään ja aloitan mellakan ja Emäntä on välillä nähnyt silloin Punatakkisen miehen kauempana ja on arvannut hänen kävelleen siitä kohtaa aiemmin.
    Pahinta on, että Punatakkiseen mieheen voi törmätä missä vain ja milloin vain. Toisinaan hän kävelee talomme ohi ja pahimmassa tapauksessa hän on juuri kävellyt kirjaston ohi, kun me menemme aamukävelylle. (Ajatelkaa, jos hänellä olisi vielä iso, tumma, pystykorvainen koira!) Katson tarkkaan muitakin punaiseen takkiin pukeutuneita miehiä ja haukun heillekin toisinaan, mutta kukaan ei saa kiehuvaa raivoani osakseen kuin Punatakkinen mies.
    Kuka hän on? Mitä hän on tehnyt ansaitakseen vihani? Emäntä ei tiedä, enkä suostu paljastamaan. Punatakkinen mies ei koskaan tee elettäkään minua kohti. Hän vain kävelee. Ja minä vihaan häntä.

Satuja ja vaikutusvaltaa

Käytiin maanantaina mäyräkoirakerhon hallituksen kokouksessa. Melkein. Autoon noustessa oltiin Ronin kanssa hyvällä fiiliksellä ja innoissamme, että vihdoin päästään arvoiseemme puuhaan ja vaikuttamaan. Suunniteltiin asioita, joita nostaisimme ensimmäisenä esityslistalle: rajaton käyttöoikeus herkkupurkille, lauantailuu pakolliseksi kaikille mäyräkoirille, mahdollisuus vapaana jaloitteluun aina, kun mieli tekee ja toisaalta veto-oikeus lenkkeilyyn, jos joskus ei huvitakaan lähteä esim. huonoissa sääoloissa. Monenlaista virkistystoimintaa pohdimme matkan aikana myös.

Kokouspaikalle saavuttuamme tervehdimme muita hallituksen jäseniä, jotka, hassua kyllä, näyttivät olevan ihmisiä. Ja juuri silloin Emäntä pudotti pommin: me joutuisimme jäämään autoon kokouksen ajaksi ja HÄN menisi sisälle muiden ihmisten kanssa kokoustamaan. Vastustimme asioiden saamaa käännettä viimeiseen mäyräkoiraan, mutta niin vain Emäntä nosteli meidät takapenkille yksi toisen jälkeen.

Ja senhän saattoi arvata, että herkkupurkit, lauantailuut ja irtolenkkeilyt jäivät käsittelemättä. Virkistystoiminta sentään oli esillä ja ainakin lut-harjoittelua, mejä-harjoittelua ja vesiriistaharjoittelua on luvassa kerholaisille. Kyllähän se sapettaa ja luonnolle käy, ettei edes omassa kerhossa saa hallitusvastuuta, mutta kai se on toiseksi paras vaihtoehto, että oman lauman jäsen sitä vallankahvaa kuitenkin käyttelee.

Meistä olisi tullut oikein hyvä puheenjohtaja ja sihteeri kerhon hallitukseen!

Minä kävin tänään hoitamassa taas lukukoiran tointani. Sain kuulla jälleen monia hauskoja tarinoita. Kertomus Kaunottaresta ja Kulkurista kuulosti aivan minulta ja Ronilta. Urpo ja Turpo sen sijaan luulivat mäyräkoiraa laivaksi ja seilasivat sillä palikkakasaan. Kyllä jos minun selkääni yrittäisi pieniä karhuja kiipeillä niin... Sitten oli vielä jonkinlainen tarina ajometsästyksestä, missä muuan rehti ja suoraselkäinen koira vietti päivää kaikessa rauhassa omalla pihallaan, kun joku mokoman Pupu Tupuna tunkeutui hänen reviirilleen ilman lupaa ja loikki sinne tänne. Koira ajoi häntä takaa, kunnes Pupu Tupuna kiipesi talon katolle ja putosi savupiipusta sisään! Valitettavasti metsästystarina jäi kesken, kun lukijan aika tuli täyteen, mutta toivottavasti saan kuulla jatkon seuraavalla kerralla.

Roni sen sijaan kävi metsässä katsastamassa lumitilannetta. Hän on menossa kuun lopussa mejä-kokeeseen, mutta täällä päin on vielä lunta niin paljon metsässä, että minkäänlaisesta harjoituksesta on varmaan turha haaveilla ennen koetta. Täytyy kai mennä vain  kylmiltään ja toivoa, että hajuaisti on tallella.

No mutta ei nyt heti käännytä takaisin! Ehkä tuolla syvemmällä metsässä on vähemmän lunta. Minä en halua vielä pois metsästä, kun kerrankin pääsin tänne!