***Varoitus. Seuraava teksti sisältä lennokasta kehon eritteiden kuvailua. Ei herkkähermoisille!***
Lucy: Viikonloppuna laumaamme iski varsinainen shit storm. Sunnuntaina olo oli kuin tyhjäksi rullatulla hammastahnatuubilla, joka vuotaa kummastakin päästä.
Keskiviikkona olin siis kauan pelätyssä ja kauhulla odotetussa hammashoidossa. Selvisin siitä ja illalla jo vetelin veteliä herkkuja kitusiini herkuista onnellisena. Torstaina pidin huilipäivää ja ruoka oli edelleen hyvää. Emäntä tarkkaili kakan laatua ja oli sitä mieltä, ettei se nyt kauhean löysää ollut, joten hän antoi minulle kipulääkkeen mahdollisia suukipuja varten perjantainakin. (Kotiutusohjeessa luki, ettei lääkettä saa antaa, jos on ripulia tai oksentelua.) Perjantai-iltapäivänä lähdimme jo lenkille ja minäkin hyppelin alkumatkasta iloisesti mukana.
Pian kuitenkin aloin jarrutella, mikä ei ole mitenkään epätyypillistä minulle. Emäntä kantoi minua välillä, kun ajatteli, että olenko sittenkin vielä hammashoidosta nuutunut. (Kotiutusohjeessa sanottiin, että koiran pitäisi olla normaali itsensä jo seuraavana päivänä ja nyt oli jo sitä seuraava...) Lopulta kävi selväksi, etten pystynyt kävelemään juuri lainkaan, joten Emäntä sai pyytämättä ilmaisen punttitreenin, kun kantoi minua koko matkan takaisin kotiin. Iltaruoka maistui vielä erittäin hyvin. Uloste oli hieman löysähkö ja Emäntä ajatteli, ettei äkillinen hyppäys märkäruokaan ole ennenkään ollut hyväksi vatsalleni, joten illaksi hän liotti omia nappuloitani pehmeiksi.
Lauantaiyönä 00.41 vatsa alkoi rullata. Pyrin ulos ja kävin töräytämässä ruskeat roiskeet pihakinokseen. 02.16 vatsalaukku aloitti evakuoinnin yläkautta. 05.03 pyrin taas ulos. Samoin 6.00. Ja jälleen 8.05. Emäntä seurasi uskollisesti kaikille ripulireissuilleni, koska juuri viime viikolla tonttimme rajalla hän oli taas ollut näkevinään ilveksen jäljet. (Ainakin siinä oli jonkun jäniksen kimppuun menty taas suurilla loikilla, jotka eivät näyttäneet ketun jäljiltä...) Emännän mieleen tuli Kill Bill -elokuvasta kohtaus, jossa Beatrix tappaa O'Ren Ishiin talvisessa puutarhassa, kun lumihiutaleiden hiljaa leijaillessa ympärillämme valkoiseen hankeen roiskahti yhtäkkiä punainen viiva.
Kello 10.00 Emäntä oli vihdoin vaipunut uneen, kun yökkivä ja kakova Mestari tuli herättämään hänet. Ilmeisesti koiran oksennus on Mestarin kryptoniitti. Hän ei päässyt olohuoneeseen, koska olin oksentanut kynnykselle. Niinpä Emäntä joutui nousemaan siivoamaan lammikon, ennen kuin siihen tulisi lisäksi ihmisoksennusta.
Lauantaipäivä meni miten kuten petillä pyöriskellessä. Jotain ehkä huonosta olostani kertoi, että halusin olla koko ajan samassa huoneessa Emännän kanssa. Join oma-aloitteisesti vettä, mutta ruoka ei maistunut. Ronillekaan ei ruoka maistunut, eikä Ronikaan halunnut lähteä lenkille, vaikka pihalla leikkikin lelulla ja Emäntä ajatteli, että Roni oli minusta huolissaan ja oli myötätunnosta lenkkeilemättä ja syömättä. Kunnes Roninkin maha alkoi lorista ja kurlata ja hänkin kävi pihalla tekemässä märkiä länttejä. Ronin ripuli oli kuitenkin vaarattoman oloista, koska hän pysyi koko ajan iloisena ja puuhakkaana, vaikka maha menikin löysäksi.
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä Emäntää alkoi jo vähän kylmätä minun tilani. Valvoin jo toista yötä peräkkäin ja pyrin edelleen parin tunnin välein ulos. Etsin epätoivoisesti heinänkorsia räystäiden alta syötäväksi tai vain kuljeskelin vähän aikaa edes takaisin saamatta enää mitään ulos. Emäntä yritti antaa vatsan toimintaa parantavaa lääkettä, mutta oksensin sen pois. Hän antoi iltasydänlääkkeen ja oksensin sen pois. Kuinka kauan sydämeni kestäisi valvomista ja oksentelua? Missä asti on päivystys lauantain ja sunnuntain välisenä yönä? Välillä Emäntä kantoi minut sänkyyn viereensä ja niin kauan kuin hän jaksoi silittää minua, olin rauhassa, mutta heti jos hän yritti itse nukahtaa, nousin ja lähdin taas kuljeskelemaan ympäri taloa. (Minulla oli jo kaikki kotiutusohjeessa mainitut oireet, joiden tähden olisi pitänyt soittaa eläinlääkärille...)
Sunnuntaiaamuun mennessä tilani oli sillä tavalla rauhoittunut, etten ollut enää koko yönä oksennellut, enkä ripuloinutkaan. Ruoka ei edelleenkään tullut kysymykseenkään, mutta voihin jauhetun sydänlääkkeen ja maitohappobakteeripillerin Emäntä sai huijattua minut syömään, kun hän kaapi tätä "maustevoita" suoraan kielelleni, enkä pystynyt sitä sylkemään pois. Pystyin välillä jo nukkumaan ja toivoa herätti sekin, että ulkona käydessäni heilutin häntää ja kierin hangessa ihan vain hangessa kierimisen nautinnosta. Käännekohta oli se, kun kaikista tarjotuista elintarvikkeista hyväksyin raa'an jauhelihan. Siitä tietää, että elämä on palaamassa minuun, kun jokin ruoka-aine herättää taas kiinnostukseni. Emäntä sekoitti pienen nokareen raakaa jauhelihaa A-jugurttiin ja niin olin saanut ensimmäisen "ateriani" kahteen päivään. (Joskus on kokeiltu sitäkin riisi-raejuusto-keitetty kana -reseptiä, mutta en suostu syömään sitäkään komboa toipilaana.)
Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä heräsin nälkään ja suostuin syömään Ronin nappuloita. Maanantaina söin muutenkin Ronin nappuloita, koska omani eivät vielä maistuneet miltään. (Roni taas ei toipuessaan suostunut syömään omia nappuloitaan, mutta minun nappulani kelpasivat hänelle...) Tänään menin ja söin omiakin nappuloitani eli erikoistarjoilut ovat varmaankin ohi. Roni saavutti paranemisen korkeimman tason jo eilen eli loihti ulos terveenruskean, oikean kosteusprosentin omaavan, aidon oikean kakkapökäleen. Minulta tämä saavutus vielä puuttu, mutta voi mennä hetki ennen kuin näin tyhjästä mäyräkoirasta on mitään tulossa uudelleen ulos!
Syitä tälle veriripuli-oksennustaudille on spekuloitu. Todennäköisin syyllinen on rauhoituslääkitys yhdistettynä kipulääkitykseen. Minut on kerran aiemmin rauhoitettu ja sekin päättyi veriripuliin ja sillä kertaa myös päivystykseen ja nesteytykseen. Toinen vaihtoehto on koirien märkäruuat, joita emme normaalisti syö. Tämä on Ronin ripulin todennäköisin syy. Kolmas vaihtoehto on se, että sain eläinlääkärireissultani jonkun ikävän vatsapöpön ja jaoin sen sitten Ronin kanssa.
Onneksi tauti on nyt takana päin ja olen taas oma leikkisä itseni. Meissä mäyräkoirissa on ehkä jotain yhtäläistä kissojen kanssa, kun sen verran monta elämää tuntuu meilläkin olevan. Ja onneksi onkin henki näin sitkeässä.
