Haaveista totta osa 2: RTK3 Ronille

 

Kävin eilen Emännän kanssa vuoden viimeisissä rally-tokokisoissa. Joulurallyissa, kuten ne leikkisästi oli nimetty. Tilannehan oli se, että minulta yhä itsepintaisesti vuoden jälkeenkin puuttui vielä se loppusilaus eli kolmas hyväksytty tulos VOI-luokassa. Vuodenvaihteessa astuvat voimaan uudet sääntöuudistukset ja uudet kylttitehtävät eli tämä oli viimeinen tilaisuus saavuttaa koulutustunnus näillä säännöillä. Ainekset totaaliseen paniikkiin ja hysteriaan olivat siis kasassa.

Kaikista lukuisista virheistä viisastuneena Emäntä kuitenkin päätti pitää päänsä kylmänä. (Pakkaskeli varmaan helpotti siinä.) Hänen ei kannattanut stressata, koska minä hoidan sen joka tapauksessa ja siitä ei kokemuksesta seuraa mitään hyvää, jos me molemmat jännitämme radalla! Emäntä oli siis päättänyt pitää vain hauskaa radalla ja nauttia siitä, että tämä on viimeinen kisa, jossa käytösruutu on enää mukana. Tämän jälkeen ei koskaan enää tarvitse pitää mäyräkoiraa tahdonvoimalla paikallaan tietyssä asennossa minuuttitolkulla tai pelätä, että oma koira karkaa radalla tervehtimään toista, käytösruudussa olevaa koiraa.

Olin aika pätevä, eikö vaan?

Pää kylmänä ollessa hyviä asioita alkoi tapahtua! Käytösruutu oli hankalin koskaan näkemistämme. Sen paikka oli todella lähellä lähtöä ja rataa ylipäänsä. Puolen vaihto jalkojen välistä tapahtui jopa niin, että koira ohjattiin suoraan jalkojen välistä kohti käytösruudun koiraa. Alku oli todella tahmea. Käytösruudussa kökötti nimittäin pieni valkoinen koira ja minä RAKASTAN pieniä valkoisia koiria. Olisin niin mielelläni käynyt kurkkaamassa, onko se Himmu tai Doris, mutta Emäntä ei laskenut. Sitkeästi hän vain hermostumatta vaati minua suorittamaan tehtäviä ja ihme kyllä hänen rauhallinen olemuksensa tarttui minuun niin, että pystyin suorittamaan koko radan, vaikka Himmu/Doris-klooni istui aivan lähellä.

    Lopuksi tapahtui vielä ikävähkö työtapaturma, kun yleisöä kohti kävellessämme unohduin katsomaan ihmisiä ja viimeinen tehtävä meni ihan pipariksi. Emäntä oli jo varma, ettei mitään tulosta tulisi ja saisimme jatkaa yrittämistä uusin opein ensi vuonna.

 Ilo ja riemu (ja ehkä pieni liikutuskin) tuli siitä yllätyksestä, kun tulostaululle ilmestyi nimeni perään pisteet 79(/100) ja maaginen lyhenne RTK3! Kolmen vuoden treenaaminen ja 17 kisastarttia oli saanut täyttymyksensä.

Pisteeni riittivät luokkasijoitukseen 3. ja hännän heilutukseni tuomaripalkintoon. Treeni- ja kisakaverini Väinö oli ykkönen ja hänkin sai RTK3:n. (Se pieni ero meihin mäykkyihin, että vahvan tokotaustan omaava kultainennoutaja oli aloittanut lajiin tutustumisen tämän vuoden tammi-helmikuussa ja kisasi ensimmäisen kerran huhtikuussa. Tämä oli hänen 9. kisansa eli puhdas suora!) 

Hyvin me äijät vedettiin taas! 

Sain kivoja palkintojakin mm. frisbee, jossa oli led-valo. Paino sanalla OLI, koska minusta se oli aivan turha vilkutin, joka heikensi frisbeen lento-ominaisuuksia. Katselin sitä diskoa tänään koirapuistossa n. 10 heittoa ja nyppäisin sen sitten irti.

 Luonnollisesti tapahtuma vaati jälleen myös kakkua!

Nyt sen ehkä uskaltaa jo ääneenkin tunnustaa, että nämä koulutustunnukset olivat meillä tämän vuoden tavoite ja ne saavutettiin! Ensi vuosi aloitetaan mestariluokan tehtäviä treenaamalla ja niihin uusiin alempien luokkien tehtäviin tutustumalla. Jos ollaan jossain vaiheessa ensi vuotta kisakunnossa, niin sitten kisataan, mutta mitään kiirettä ja stressiä ei siitä enää oteta. Mestariluokka on ylin luokka ja siellä pysymme lopun ikäämme. (Jos ei jotain uudistusta tule.) Olemme jo nyt saavuttaneet enemmän kuin mitä Emäntä 3 vuotta sitten villeimmissäkään haaveissaan pystyi kuvittelemaan, kun lähti rally-tokoa lemmikkikoiriensa aktivoimiseksi kokeilemaan. Kisatahan meidän ei ollut koskaan tarkoitus!