Lucyn urakka

Vietettiin lämmin viikonloppu Ninnin ja Moonan mökillä. Tai osa ajasta myös heidän kotonaan. Oltiin muka niin kuin Emännän kanssa yhdessä, mutta käytännössä hän hyppäsi koko ajan jossain ja oli jatkuvasti hikinen ja voipunut.

Metsään? Mihin metsään sinä nyt taas olet menossa?

 Roni hoiti uimavalvojan tehtäviä ja huolehti samalla kaikesta muustakin vesiliikenteestä. Hän oli mm. kauden ensimmäinen suppailija. Hänellä oli myös muutamia noutotreenejä ja Emäntäkin sai yhden noutotreenin, kun tuuli kuljettikin dummyn niin kauas, ettei Roni osannut lähteä niin pitkälle uimaan. Tulipahan talviturkki heitettyä Emännälläkin!

Sunnuntaiaamuna Emäntä herätti minut epäkoiramaiseen aikaan puoli viideltä. Kahden edeltävän päivän metsäseikkailut tarkoittivat siis taas mejä-koetta. Lähdin ihan mielelläni mukaan, vaikka kovin varhaiselta se tuntuikin. (Roni protestoi hieman, että se jätettiin pois matkasta.)

Tämä oli minun seitsemäs kokeeni, joten aika rutiinilla kaikki jo meni. Laukauksensietotesti on vain aina hieman epäilyttävä tapahtuma. Ei siksi, että säikkyisin laukausta, mutta en voi sietää muiden koirien yletöntä riehumista ja haukkumista. Täytyykö sitä niin kovasti kohkata ennen jäljelle menemistä? Sellaisessa hillumisessa vain väsyttää itsensä ja hukkaa jäljen, jos sillä tavalla lähtee metsään riehumaan. Minun mottoni on: hiljaa hyvä tulee.

     Aluksi vietin muutaman tunnin sisällä koepaikalla häkissäni, koska Emäntä oli ensin metsässä opastamassa toisen hienon mäyräkoiran jälkeä. Koira siis ei tarvinnut opastusta, mutta ihmiset eivät luota koiriin, vaan haluavat, että mukana on jäljen tehnyt ihminen, että varmasti tiedetään, missä jälki kulkee. 

Minä olin oman tuomariryhmäni viimeinen koira jäljellä, mutta onneksi minunkin vuoroni lopulta koitti. Emäntä oli koko viikonlopun vahtinut säätiedotusta ja pelännyt pahinta. Hän arvasi, että minä olisin vasta puolen päivän jälkeen metsässä ja välillä joku sääsivusto näytti siihen aikaan ukkoskuuroja, toinen auringonpaistetta ja lämpöä +24 - +30 astetta. Ihme kuitenkin tapahtui ja juuri ennen minun vuoroani taivas meni pilveen ja maahan satoi pieni viilentävä sadekuuro. Ukkosrintama oli pilvitutkan mukaan haljennut kahtia ja ohitti koepaikan kummaltakin puolelta, joten salamaniskuja ei tarvinnut pelätä. Koko minun jäljestykseni ajan taivas pysyi pilvessä ja vasta kun kävelimme takaisin autolle, alkoi aurinko taas paistaa. Olosuhteet olivat siis juuri niin siedettävät kuin helteisenä viikonloppuna vain voi olla.
    Kuukausi sitten oli yli kymmenen astetta viileämpää ja silloin jaksoin pomppia kuin aropupu hyvässä kangasmaastossa olleen jälkeni. Nyt pääasiassa vanhassa kuusikossa kulkevaa jälkeä jaksoin taapertaa huomattavasti hitaammin, mutta kuitenkin jatkuvasti jälkeä pitkin edeten. Rauhallisessa tyylissäni on se etu, että harvoin ajaudun kovin kauas jäljen sivuun, joten ylimääräisiä lenkkejä ei tule paljoa, eikä niitä sen puoleen ehtisi tehdäkään.
    Kaksi kertaa säpsähdin metsässä niin, että Emäntä joutui ottamaan minut lyhyelle liinalle pelätessään käärmeitä. Mejässä on sellainen ohje, että muuten kuljetaan 6 metrin liinan päässä, mutta vaarapaikoissa ei tarvitse kysellä tuomarilta, vaan koiran saa nykäistä pois. Ensimmäisessä kohdassa ei ihmisille selvinnyt, mitä säpsähdin, mutta toisella kerralla maassa oli maatunut linnun luuranko. Luulin ensin tyrmistyksekseni, että se oli tämänkertaisen jäljen kaato ja loin myrtyneitä katseita Emäntään, että tämä oli mielestäni todella huono vitsi laittaa tämmöinen ällötys jäljelle, mutta Emännän vaitonaisuudesta päättelin, ettei tehtävä ollutkaan vielä suoritettu. Jatkoin siis matkaa ja huomasin, että verijälki jatkuikin vielä.
    Yksi poikkeuksellinen tapahtuma jäljellä oli myös erään leveän suo-ojan ylitys. Ensimmäisestä leveähköstä ojasta pääsin itse hyppäämällä yli, kun etsin sivusta hieman kapeamman kohdan. (Minulla on muutenkin tapana kiertää esteitä esimerkiksi liian oksaiset kohdat kaatuneissa puissa, sankat pusikot ym. Miksi suotta rämpiä hankalissa paikoissa, kun jälki jatkuu taas niiden takana, vaikka kiertäisikin?) Toinen oja oli kuitenkin leveä joka kohdasta. Merkkasin kohdan, josta jälki meni, mutta en halunnut hypätä summanmutikassa ojaan, josta en tiennyt, olisinko päässyt enää ylös. Siihen hetteikköönhän olisi voinut jäädä kiinni! Tuomari oli todella reilu tyyppi ja hän antoi Emännälle luvan nostaa minut ojan yli. "Nosta se vain yli. Se selvästi tietää, missä jälki menee, muttei halua nyt hypätä ojaan", tuomari tokaisi ja Emäntä heivasi minut toiselle puolelle, josta matka jatkui taas nenäni osoittamaa reittiä.
    Löysin lopulta siis ilman yhtään hukkaa sorkalle asti, mutta Emäntä ei uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta. Tämähän oli siis minun ensimmäinen tilaisuuteni valioitua, jos saisin ykköstuloksen. Minulle on kuitenkin kerran käynyt niin, että sain niin sanotun "hukattoman kakkosen" eli löysin kyllä kaadolle, mutta aika (45 min.) ylittyi. Sillä kertaa myös makuiden merkkaamisessa oli toivomisen varaa. Nyt Emännästä näytti, että merkkasin makuut ihan hyvin, mutta aika oli kysymysmerkki.

 Minun askeleeni oli kuitenkin kevyt autolle palatessa, koska tiesin tehneeni hyvää työtä jälleen kerran ja jälleen yksi metsään eksynyt sorkka oli saatu talteen. Vaikka jäljellä ollessani en halunnutkaan kastua tai pysähtyä juomaan, niin nyt ojavesi kelpasi niin vilvoitteluun kuin juotavaksikin.

Autolla sain palkinnoksi edellisiltaisen grillimakkaran puolikkaan ja kevyen kenttälounaan omia nappuloitani. Kyllä maistui!

 Tulosten luvussa Emäntä sai jännittää loppuun asti. Hänen helpotuksensa ja riemunsa oli valtava, kun hän sai kuulla minun saaneen ykköstuloksen. Vuosien työllä oli vihdoin saavutettu tavoite.

9.6.2019 Lucy VOI1/43 -> FI JVA

Kolme vuotta sitten hyvin alkanut mejä-urani oli pahasti katkolla. Juhannuksena 2016 sain mäyräkoirahalvauksen, joka onneksi oli sen verran lievä, että parani häkkilevolla. Se varjosti kuitenkin jäljestysuraani jatkuvasti ja välillä jouduin jättämään kokeita välistäkin ontumisen tai muun oireilun takia. Emäntä ei halunnut ottaa mitään riskejä. Kokeneet mejäiliijät kuitenkin lohduttivat, että on mäyräkoirahalvauksenkin jälkeen vielä valioiduttu.

    Kaksi vuotta sitten tein loistavan paluun ja sain ensimmäisen VOI1-tulokseni. Välillä vauhtini ei riittänyt kuin kakkostulokseen ja sattuipa minulle viime vuonna se mejä-urani ainoa koejäljellä tapahtunut hukkakin. Nyt olen kuitenkin ollut hyvässä kunnossa ja säännöllisellä hieronnalla ja sinkkilisällä ovat lihakset pysyneet vetreässä kunnossa. Kun uskoo itseensä ja rakastaa sitä, mitä tekee, niin kaikki on mahdollista. Toisen VOI1-tuloksen sain reilu kuukausi sitten (silloin lumi meinasi sotkea koejärjestelyt) ja viimeisen nyt helteestä huolimatta.

 Uusi Suomen jäljestämisvalio

Behind the scenes: Kaikki muutkin olisivat halunneet mukaan valiokuvauksiin.

Meidät jo tuntevat arvaavat varmaan, että tapausta juhlistettiin luonnollisesti kakulla!

2 x FI JVA

Koearvostelu:

 Toivottavasti tämä saavutus ei kuitenkaan vähennä lenkkipolun varrelta löytyvien verijälkien määrää. En minä nyt tähän halua vielä jäljestämistä lopettaa!