Lucyn mejä-kauden huipennus

Syy, miksi minun, Queen Lucy I:n, korkea-arvoista suuta ei voitukaan maanantaina hoitaa hyvissä ajoin varatusta ajasta huolimatta, oli se, että minä olin juuri sunnuntai-iltana saanut koepaikan mäyräkoirien rotumestaruusmejä-kokeeseen! Aikaa varatessaan Emäntä ei vielä edes tiennyt, että rotumestaruuskoe järjestetään tänäkin vuonna, eikä minulla toisaalta silloin vielä ollut kaikkia kokeeseen oikeuttavia tuloksiakaan.

Mäyräkoirien rotumestaruusmejä-koe 2019. Nyt on jännä.

Hyvin menneen piirinmestaruuskisan jälkeen Emäntä sai tietää, että mäyräkoirien mestaruudestakin kisataan tänä vuonna, kuten ilmeisesti joka vuosi, ja hän lähetti tulokseni matkaan. Postilakon takia tietoa koepaikasta jouduttiin odottamaan viikonloppuun asti. Emäntä oli laskeskellut, että ehtii ilmoittaa eläinlääkäriin jo edellisellä viikolla, jos joutuu perumaan minun aikani, mutta näin ei käynytkään. Lauantaina saimme tiedon, että olisin kolmannella varasijalla. Emäntä ilmoitti, että jäisin odottamaan varalle, jos peruutuksia tulisi, mutta hän arveli sen hyvin epätodennäköiseksi, että arvokisaan pääsisi niin kaukaa takamatkalta. Muiden epäonni koitui kuitenkin tällä kertaa meidän onneksemme ja sunnuntai-iltana saimmekin kutsun kokeeseen. Onneksi hammashoidon peruuttaminen onnistui vielä maanantaiaamuna ilman mitään peruutusmaksuja.

Laukauksensieto suoritettu hyväksytysti. Taas.

Tämän viikon Emäntä on ollut kuin tulisilla hiilillä. Hän olisi halunnut laittaa minut häkkiin turvaan koko viikoksi, ettei minulle vain sattuisi mitään, mutta olisipa ollut jäykkä olo viikon makaamisen jälkeen kömpiä metsään jäljelle! Sain siis elellä normaalisti ja Emännälle oli kasvaa silmät selkäänkin, kun hän lenkeilläkin yritti nähdä joka suuntaan, ettei mikään vaara vain yllättäisi. (Silti lauantaina yhdestä pihasta ryntäsi selkämme takana koira räyhäämään, mutta onneksi se oli kiinni ja naru kesti ison koiran raivoisan nykäisyn. Emäntä kiroili vieraalle koiralle hyvin epänaisellisesti säikähdyksissään.)

Sunnuntaiaamuna lähdimme liikkeelle jo ennen viittä. Tässä arvokisassa ei kilpailijoiden tarvinnut tehdä itse jälkiä, vaan aivan upean ihanat talkoolaiset olivat rehkineet metsässä lauantaina ja he olivat sunnuntaina myös opastamassa. Heille valtavan suuri jättikiitos siitä, että he uhrasivat pyyteettömästi aikaansa toisten koiraharrastuksen hyväksi! Meidän ei siis tarvinnut kuin ajaa paikalle, odotella omaa vuoroamme ja jäljestää. Odottelua olikin sitten koko rahan edestä, kun minulle sattui päivän viimeinen jälki.

Mejä on kiva yhteinen harrastus koiran kanssa!

Päivä oli sateisen harmaa ja minun jälkeni aikaan satoi ihan maahan asti. Jäljen jälkeen olimme Emännän kanssa kuin kaksi uitettua koiraa, mutta kummallakin oli hymy korvissa. On tämä vain hullunhauska harrastus!

Hauska sattuma, että minun jälkeni oli paikassa, jonne osoitti kyltti Roni ja puhelin ilmoitti sijainniksi Lusin.

Jälkeni kulki tällä kertaa todella hyvässä maastossa ja oli helppokulkuinen lähes koko matkalta. Keli oli viileämpi kuin kesän muissa kokeissa ja se näkyi heti vauhdissani. Jaksoin kulkea pientä laukkaa koko matkan ja Emäntä joutui välillä jopa jarruttelemaan, etteivät tuomari ja opas putoa kyydistä. (Oppaalle Emäntä oli varoitellut etukäteen, että nyt tulee sitten hidas jäljestys, mutta enpä ollutkaan tällä kertaa mikään hitailija!) Jäljestysaikani oli lopulta 30 minuuttia! Sama kuin kauden ensimmäisessä toukokuun kokeessa, jossa yöllä oli satanut lunta maahan ja se vasta päivän mittaan suli pois. Silloinkin oli siis viileä keli. Ainoa, mitä en vieläkään tehnyt kunnolla, oli makausten merkkaaminen. Ensimmäiselle makaukselle pysähdyin (tämä saattoi olla viime viikonlopun makaustreenin ansiota), mutta muut kävelin yli pienellä hidastuksella, kun en vain malta pysähtyä niitä tarkemmin tutkimaan.

Täällähän se sorkka on!

Tulosten julkistuksessa Emäntä odotti, että minun tulokseni luetaan ensimmäisenä. Tulokset luetaan siis paremmuusjärjestyksessä viimeisestä ensimmäiseen. Hänen epäuskonsa kasvoi sitä mukaa, kun tuloksia luettiin, mutta minun nimeäni ei vain tullut.

Palkintopöytä. Voittaja saa tuollaisen kylpytakin. (Tai jotkut kutsuvat sitä loimeksi...)

Upeat kakut!

Rotumestaruudesta taistelee vuosittain edellisvuoden mestari ja sen lisäksi kuusi muuta karsinnan kautta mukaan päässyttä koiraa eli yhteensä seitsemän. Tuomari totesi järjestyksen päättämisen olleen vaikeaa ja hän tuumasi, että kisassa mukana on ollut Suomen parhaita mejä-koiria. Tässä uskomattoman kovatasoisessa seurassa, minä olin kolmas eli sain pronssia! Maailman historiassa ei ole varmaan montaa pronssisijasta yhtä paljon ilahtunutta ihmistä kuin Emäntä tuloksen kuullessaan.

Voittaja oli karkeakarvainen narttu Hippu ja toiseksi tuli lyhytkarvainen narttu Yavanna, molemmat kokeneita pitkänlinjan mejä-koiria. Kuten huomaatte, niin kärkikolmikossa olivat edustettuina kaikki karvanlaadut, mutta sukupuolista vain toinen. Voittajalla oli 47 pistettä, toiseksi tulleella 46 pistettä ja minulla 45 pistettä. (Neljänneksi tulleella koiralla, joka muuten oli kisan ainoa pienoismäyräkoira, oli sama pistemäärä kuin minulla, mutta tuomari oli päättänyt laittaa meidät kuitenkin tähän järjestykseen.)

Tähän tulokseen oli hyvä päättää tämän vuoden mejä-kausi. Ainakin kokeiden osalta. Verta on vielä tilkka pakkasessa, että ehkä se täytyy käyttää ennen lumen tuloa. Minusta olisi ainakin mukava tehdä joku treeni vielä, kun jäljestäminen on niin kivaa. Siitä ei koskaan saa tarpeekseen!

Koeselostus

Lucy (Taxmania Ingenious) 3. sija VOI1/45p

Toukokuun alussa kauden ensimmäisestä kokeesta voitettu orvokki on kukkinut uskomattoman hyvin koko kesän ja uskomattoman hyvin on sujunut koko Lucyn mejä-kausikin tänä kesänä.

Joo misseistä ehkä otetaan heräämiskuvia seuraavana aamuna, mutta come on Emäntä... Ei kolmanneksi tulleista jälkikoirista... Jos aamuruoka ei ole vielä kupissa, niin häivy siitä häiritsemästä.