Kahden kuonon kuulumisia

Kylläpä se on aika taas vilahtanut kuin iltamissa, kun on puuhaa arkena ja sunnuntaina. Jos tästä jotain pääkohtia kuitenkin punottaisiin aikakirjoihin muistiin.

Minun ensimmäinen lukuvuoteni lukukoirana päättyi jo männä viikolla ja jäin hyvin ansaitulle kesälomalle. Toivottavasti taas syksyllä jatkuu tarinoiden kuuntelu. Ilmeisesti kuuntelijanlahjojani on arvostettu asiakaskunnan keskuudessa, vaikka suora palaute itselleni onkin yleensä vain hyvin hillitty "Heippa Lucy!" Lukeminen on sen verran vakavaa, ettei sinä aikana paljoa jutustella, mutta muutoin koulunpihalla fanilauma usein ympäröi minut. 

Koirapuistoiltu on myös ahkerasti. Näiden kuvien jälkeen siellä on alkanut jo myös vihertää. Lunta ei ole enää satanut.

Kaikki nautimme puistoilusta omalla tyylillämme. Musta alamainen vähän railakkaammin ja minä rauhallisemmin maata tonkien. Emäntä joko viihdyttää itseään lelua heitellen tai valokuvaten. Tai yleensä molempia.

Ollaan myös saatu uusi ystävä, Kasper. Hän on asunut tällä samalla kylällä jo jonkin aikaa ja meidän Emäntä on usein katsellut, että tuossapa sopivan kokoinen ja leikkisän oloinen koira, mutta koskaan ei satuttu koirapuiston kohdalle yhtä aikaa. No nyt on muutaman kerran satuttu ja hän on mahtava juoksukaveri! Ensin hän vähän ujosteli, mutta nykyisin ilahtuu jo kaukaa meidät nähdessään.

Ja sitten oli myös tämä minun ehkä viimeinen juoksulenkkini... Saatoin siinä hieman jallittaa Emäntää. Pitkin metsiä olisin kyllä voinut juosta, mutta että Emännän pillin mukaan narunjatkona... Ei tule kysymykseenkään!

Sitten on ollut tämmöistä pienimuotoista risusavottaa pihalla (kun Emäntä olisi halunnut jo mennä takaisin sisälle jatkamaan töitä...)

Ja käväisin minä yhdessä mejä-koettelemuksessakin vielä.

Se oli taas sitä samaa... Ensin koko lauantai autossa vartomista. Yötä jossain oudossa tuvassa vieraiden koirien ja ihmisten kanssa, tosin omassa häkissä kerällä, ja sunnuntaina taas loputonta odottelua. Minä toimin luppoaikanani tällaisen Saluunan portsarina.

Jäljestys sujui taas mallikkaasti, vaikka Emännän mielestä poistuinkin tavattoman monesti jäljeltä. Löysin kuitenkin aina takaisin! Jäljellä oli kyllä ikääkin yli 26 tuntia, että se on ehkä ennätysaika. Ja oli tosi kuumakin, mutta nämä kaikki ovat ehkä verukkeita sille, että minulle sattui työtapaturma: kävelin lopuksi sorkan ohi. Tjooh... 500 kilometriä autoilua, 2 vuorokautta, 10 km umpimetsä rämpimistä (Emännälle), 55 euroa ja VOI2. (VOI1 olisi ollut n. 3 metriä oikealle, jos olisin sattunut sorkalle suoraan...)

MINÄ olin tietenkin tyytyväinen suoritukseeni ja MINULLA oli hauskaa, mutta Emäntä joutui ehkä muutaman kerran vetämään henkeä saavuttaakseen taas zen-tilansa. Mutta tämmöistä on koiraharrastaminen. Ja saatiinhan kuitenkin kokemusta ja tavattiin mukavia ihmisiä. Niin ja minun enoni oli samassa kokeessa! HÄN sai tietenkin VOI1:n, vaikkei hänen emäntänsä mukaan häneltäkään se jäljestys ihan joka kerta irtoa täydellisesti.