Ihmeparantuminen (?)

Ei ole salaisuus, että minulla, Neiti Lucy I:llä, on toisinaan hieman terveyshuolia. Yleisin oireeni on hidas kävely. Useimmiten syyllisenä on pidetty selkää, koska selkä sitä, selkä tätä... Joka kerran keksitään, sitä aina syytetään. Toisinaan Emäntä on pohtinut myös mahdollisuutta, että ongelma olisikin korvien välissä, mutta se on kyllä arvoani loukkaavaa vähättelyä.

Sattuipa niin, että sunnuntaiaamuna jälleen olimme aamukävelyllä ja Emäntä kiinnitti huomiota, että kävelen taas tosi tosi tooosi hitaasti. Haistelin toki paljon, mutta silloinkin, kun etenin suoraviivaisesti, tein sen hidasta käyntiä tassutellen. Lopulta Emäntä huolestui, että enkö pysty enää ollenkaan ravaamaan. Juuri silloin tien yli ryntäsi orava ja näytin, kuinka pystyn halutessani spurttaamaan täysillä, mutta sen jälkeen palasin taas hitaaseen käyntiini. Emäntä kiinnitti etenkin huomiota etutassujeni hyvin lyhyisiin askeleisiin.

Ihmisten normaali tunneskaala on ilmeisesti asiassa kuin asiassa tai ainakin meidän Emäntämme kohdalla lievästä huolestumisesta synkkään epätoivoon vaipuminen ja taas reipastuminen ja päätös yrittää vielä laittaa kaikki kuntoon. Niinpä kotiin päästyämme hän päätti yrittää hieromista ja venyttelyä. Hän kellautti minut keittiönmatolle ja alkoi varovasti hieroa selkääni ja niskaani. Varsinkaan lapojen välistä ja rintalihaksista en olisi antanut hänen hieroa, vaan yritin möngertää pakoon ja viimeistään siinä vaiheessa, kun hän alkoi venyttää olkalihaksiani, kierryin pieneksi kippuraksi ja pyristelin irti. Hän kuitenkin painoi minut hellästi takaisin mattoon ja hieroi ja venytti lihakset molemmilta puolilta. (Me olemme käyneet jo useamman kerran fysioterapeutilla, joka näytti oikeanlaiset venytykset Emännälle. Jotenkin ne vain jäävät aina tekemättä... ehkä osittain minun vahvan vastustukseni vuoksi.)

Ja voi ihmettä! Kun menimme myöhemmin päivällä kävelylle pururadalle, liikkuivat jalkani aivan toiseen tahtiin! 400 metrin matkaan pururadalle päästäksemme ei mennyt varttituntia, kuten normaalisti, ja perillä vasta kirmailinkin! Kävin ojassa kahlailemassa ja sain jopa pieniä juoksuhepuleita! Kuinka hyvältä tuntuikaan ravata ja laukata, kun ei kiristänyt niskaa! Kuljin reippaasti koko matkan ja iltakävelylläkin vauhtini oli lähes normaalin koiran vauhtia.

Tämä sai Emännä miettimään tilannettani uudestaan. Onko sittenkin välillä hitaan lenkkeilyni syy niska-hartia-seudun jumituksessa ennemmin kuin selkäkivussa? Ja johtuuko niskajumi selän toiminnallisesta häiriöstä, joka minulla ilmeisesti on ja pysyy vai voisiko syy olla kaulapannassa? 

Minähän en vedä hihnassa, pois se minusta, mutta Emäntä vetää usein minua. Kun haluan pysähtyä haistelemaan, heittäydyn hallitusti taakse päin ja pysäytän vauhdin päälläni. Kun haluan päästä tiettyyn paikkaan haistelemaan, ohjaan Emännän vedon pois kuonostani kaulaani vääntämällä. Kun haluan jäädä paikalleni tai mennä eri suuntaan, vänkään Emäntää vastaan kaulallani. Olen hyvin päättäväinen ja itsetietoinen, mitä tulee tuoksumaailmaan ja syy, miksi emme ole käyttäneet valjaita, on juuri siinä, että valjaiden kanssa minua ei kerta kaikkiaan saa pois paikoista, joista en halua pois. Kaulapannasta vedettäessä, joudun jossain vaiheessa antamaan periksi, mutta laitan koko niska- ja hartiaseudun aina ensin töihin, ennen kuin suostun seuraamaan Emäntää. Hartiaseudun jumitus voisi johtaa lyhyisiin askeleisiin, joka näkyy hitaana kulkemisena.

Nytpä siis pohditaan, pitäisikö sittenkin vielä yrittää etsiä minulle sopivia valjaita (nuorena sellaisia ei oikein löytynyt...) ja täytyisikö minua kuitenkin ulkoiluttaa valjaissa siitä huolimatta, että pystyn niiden myötä lähes itsevaltaisesti päättämään, missä kuljetaan ja millä vauhdilla.