Tupla tai kuitti

Minä, Roni the Greatest (itse antamani lisänimi itselleni), olen tänä kesänä viettänyt elämäni vesiriistakesää siinä missä Lucy-neidillä on ollut menossa elämänsä mejä-kesä. Heinäkuisen kokeen jälkeen kävin elokuun alussa toisessa VeRi-kokeessa, josta tulokseksi tuli koleassa ja tuulisessa säässä pyöreä nolla. Jos ohjaajalla on nanotech-takki päällä ja pipo syvällä päässä, niin voi arvata, kuinka pitkälle mäyräkoira tarkenee uida. Siinä kokeessa tehtiin kuitenkin eräs merkittävä edistysaskel, joka ei ehkä sillä hetkellä näyttänyt edistykseltä, mutta on jatkossa siivittävä meidät uuteen nousuun. Siellä tuulessa ja sateessa nimittäin ensimmäistä kertaa Emäntä päästi minut metsään jäljestämään lintua vapaana!

Vesiriistakokeen tässä osiossahan on siis kolme vaihtoehtoa: Koira jäljestää linnulle liinassa kytkettynä, maksimi pistemäärä osiosta 6/10. Koira jäljestää vapaana, jää linnulle ja ilmaisee linnun sijainnin haukulla, maksimi pistemäärä osiosta 8/10. Koira jäljestää vapaana ja tuo linnun ohjaajalle, maksimi pistemäärä osiosta 10/10. Treeneissä tämä osio oli jo onnistunut kohtalaisesti eli kävin hakemassa linnun ja toin sen melkein Emännän käteen, joskus jopa käteen asti, mutta olimme harjoitelleet vain n. 50 metrin laahausjäljillä, kun koejäljen pituus on 150 metriä. Koetilanteessa hämmästyin niin paljon tätä uutta tilannetta, että Emäntä jäikin metsänreunaan kykkimään, etten oikein tiennyt, kuinka toimia, kun näköyhteys Emäntään katkesi. Pysähdyin vilkaisemaan taakseni siinä kohtaa, kun jälki sukelsi syvemmälle metsään. Emäntä mietti jälkeen päin, että olisi ollut järkevää tässä kohtaa kannustaa minua sanallisesti, koska nyt huolestuin niin paljon, kun en tiennyt toiminko oikein (lenkillähän ei IKINÄ saa kadottaa Emäntää näkyvistä), ettei nenäni toiminut enää kunnolla. Jäljentekijä sanoi, että olin juossut linnusta ohi 5 metrin päästä, mutten ollut huomannut sitä. Kävin sen sijaan moikkaamassa jäljentekijän, juoksin takaisin Emännän luo, enkä osannut enää lähteä uudestaan jäljelle, kun mielestäni siellä ei ollut mitään "haettavaa" paitsi joku ukkeli, jota en kyllä suuhuni laittaisi!

Tämän kokeen jälkeen tehtiin muutamia itsetunnonkohotusharjoituksia eli Emäntä teki jopa 200 metriä pitkiä laahausjälkiä ja kerran eräs hänen kaverinsa teki jäljen, jotta saimme harjoitella aidompaa tilannetta, koska ei kokeessakaan metsässä ole koskaan minun Emäntäni hajua turvana. Nyt minua ei enää yhtään pakottanut irrota Emännästä metsän uumeniin lintua hakemaan. Emännän kaveri jopa kuvasi hauskan videon minusta, jossa luulen olevani metsässä yksin. Nappaan linnun suuhuni ja kiirehdin jälkeä takaisin Emännän luo. 

Lauantaina olin taas vesiriistakokeessa Emännän kanssa. Koe aloitettiin tällä metsäosuudella ja Emäntä päätti, että menköön syteen tai saveen, mutta hän ei enää lähde metsään liinan perässä rämpimään, jos kerran voi yhtä hyvin antaa minun hoitaa koko homman. Vesiriistakokeen pisteytys ja palkintosijathan menevät niin, että jos yhdestäkin näistä kolmesta osuudesta tulee nolla pistettä, niin koko kokeen tulos on nolla. Olisin siis voinut nollata koko suorituksen jo ensimmäisessä koetuksessa.

Tällä kertaa "tupla tai kuitti" -riski kannatti, koska *tattarataa* toin linnun metsästä melkein Emännän käteen asti! Tuomari huomautti Emännälle, että hän oli liikkunut lähtöhöyheniltä sen verran, että jos hän olisi pysynyt odottaessaan paikallaan, olisi hän saanut linnun käteensä, koska toin linnun puolen metrin päähän lähtöpaikasta! Nyt jäin kuitenkin yli metrin päähän Emännästä, enkä suostunut enää uudestaan liikuttamaan lintua. Tällä suorituksella sain kuitenkin 9/10 pistettä, mikä oli huima parannus viime kertaan nähden!

Tyhjän veden haku onnistui myös huomattavasti paremmin lämpimämmällä ja tyynemmällä ilmalla ja vieläpä rannassa, jossa olimme käyneet pari kertaa harjoittelemassa etukäteen. Olin jopa oikein tottelevainen poika ja noudatin Emännän käsimerkkejä siinä määrin, että saatoin kaartaa takaisin ulapalle, vaikka olin ollut rantautumisaikeissa. Tuomari kehui reipasta uintityyliäni ja hakualueeni leveyttä. Vain ulottuvutta jäi edelleen puuttumaan. Ja arvatkaa kenen syy se on? Emännän! Hän ei jaksa heittää noutodummya sen kauemmas, niin olen oppinut uimaan hänen heittokaarensa ulkorajalla. Sitä saa, mitä vahvistaa. Ei me koirat tyhmiä otuksia olla. Miksi uida syvemmälle, kun lelu putoaa aina tiettyyn pituuteen. Tästäkin kuitenkin 8/10 pistettä, ettei Emäntä nyt aivan huono heittäjä ole. (Kokeessa ei tietenkään heitetä mitään. On vähän petetty olo, kun ensin käsketään etsimään ja vakuutellaan, että siellä se on siellä se on, ja sitten kutsutaan vain pois ja pahoitellaan, kun ei taida tällä kertaa löytyä.)

Viimeinen osuus on ehkä lempparini. Linnun nouto vedestä. Ihanne suorituksessa koira pysyisi ohjaajan vieressä paikallaan pelkällä käskyllä, mutta tätä ei ole koskaan vielä kokeiltu eikä ehkä kokeillakaan. Olen sen verran kuumana jo siinä vaiheessa, kun tiedän, mitä tapahtuu, että Emäntä pitelee minua aina varmuuden vuoksi kaksin käsin kiinni, kun lintu heitetään veteen ja haulikon laukaus kajahtaa. Lopulta kajahtaa myös Emännän "Hae!"-käsky ja sitten meikäpoikaa viedään. Kauhon linnulle kuin viimeistä päivää, nappaan sen suuhuuni ja käännyn uimaan rantaan. Kehitystä oli tapahtunut Emännän mukaan tässäkin osiossa, koska yleensä naulitsen katseeni lähimpään rantapusikkoon ja uin lintuineni sinne piiloon ravistelemaan ja kieriskelemään ennen kuin raahaan linnun näkyviin, mutten koskaan ennen Emännälle asti. Nyt rantauduin lähes samaan kohtaan, mistä lähdinkin ja kävin vain ihan vähän varvikon puolella linnun kanssa ilakoimassa. Lopulta hiissasin linnun vähän kerrassaan Emännälle asti, kun hän vaatimalla vaati lintua itselleen. Tästä pisteet olivat 7/10.

Loppupisteeni olivat siis 24/30 ja tämä tulos riitti ensimmäiseen ykköseeni tästä lajista eli VERI1! Neljän kesän treenit tuottivat siis lopulta toivotun ja odotetun lopputuloksen. Ahkeralla treenaamisella ja sinnikkyydellä voi saavuttaa unelmansa. Matkalla on koettu epätoivon alhojakin (Emäntä on kokenut, en minä!) ja välillä on meinattu jo lopettaakin, mutta periksi antaminen on vielä pään seinään lyömistäkin vaikeampaa tälle meidän ohjaajaihmisellemme, että eteenpäin on vain mentävä. Ja kun minä niiiiiin nautin tästä touhusta, niin eihän me voida lopettaa!

Kauaa ei Emäntä kuitenkaan ehtinyt Ronin ykköstulosta hurmostelemaan, koska sunnuntaina oli minun vuoroni päästä harrastamaan mejä-kokeen muodossa. Lauantai-iltana hän siis vielä veretteli jälkiä iltamyöhään asti ja sunnuntaina olimme koko kööri taas autossa viettämässä päivää metsän reunassa. Tämä oli meidän mäykkykerhon mestaruuskoe mejässä ja minä olin ensimmäistä kertaa kisaamassa mestaruudesta.

Meitä oli voittajaluokassa kolme kovaa kilpasiskoa vastakkain ottamassa mittaa toisistamme. Ensinnäkin oli kokenut kehäraakki Sissi, joka oli puolustamassa viime vuoden ja sitä edellisenkin vuoden mestaruuttaan ja on tehnyt vakuuttavan mejä-uran, mutta jolla ikä saattaa kuitenkin jo alkaa painaa töppösissä 10 vuoden iässä. Sitten olin minä, neiti Lucy, jälkiuskollinen työnarkomaani (jäljestäessäni), jolla kuitenkin on ikuisena vitsauksena erilainen aikakäsitys ympäröivän universumin kanssa ("hitaus" toim. huom.). Kolmantena oli Lori, nuori haastaja, joka on antanut uskomattoman lupaavia näyttöjä, mutta jonka kokemattomuus saattaisi kostautua, koska hän oli vasta elämänsä neljännessä mejä-kokeessa ja toista kertaa voittajaluokassa.

Emäntä oli huolehtinut nesteytyksestäni ja lihashuollostani jo etukäteen ja luottavaisin mielin starttasimme alkumakuulta. Lähdin jopa reippaaseen vauhtiin heti alusta, joka kuitenkin kostautui ensimmäisellä kulmalla. Astelin itsevarmasti eteenpäin ja yritin hakea jälkeä oikealta puolelta, mutta jouduin pyörimään pitkän tovin ennen kuin huomasinkin jäljen jatkuvan vasemmalle. (Tässä kohtaa Emäntä kertaili mielessään edellisiä jälkiä ja syytteli itseään, ettei ehkä ollut muistanut harjoitella tarpeeksi kulmia kumpaankin suuntaan, vaikka kyllähän sitä näillä kilometreillä on jo varmasti tullut käännyttyä niin oikealle kuin vasemmallekin useamman kerran.)

Kulman jälkeen harhailin jäljen kummallakin puolella hieman itselleni epätyypillisesti ja Emäntä arveli minun etsivän juotavaa. Hän kysyi tuomarilta, saisiko juottaa minua ja kun vähän matkan päästä pysähdyin oma-aloitteisesti merkkaamaan makuun, antoi tuomari luvan juottaa minut siinä samalla, koska se ei häiritsisi siinä suoritustani. Join kulauksen vettä ja jatkoin heti varmemmin matkaani.

Katkokulma selvisi tuossa tuokiossa (sekin vasemmalle kääntyen) ja sitten vain kävelimme ja kävelimme ja kävelimme. Välillä täytyi mennä sen verran jäljen sivuun, että maavainuinen nenäni sai haistaa välillä muutakin, koska jatkuvassa veren hajussa aistini tottuivat hajuun ja en aina enää haistanut suoraan edessäni olevaa jälkeä. Yhden kerran pysähdyin myös kierimään kuivuneen ojan pohjalla olevissa, vielä hieman kosteissa sammalissa viilentääkseni itseäni. Kuumuus alkoi verottaa vauhtiani, mutta sitkeästi vain jatkoin eteenpäin.

Lopulta sorkka löytyi ja sain heti sen perään lisää juotavaa Emännän taskusta. Tuomari kertoi jo kaadolla karun totuuden, että sallittu jäljestysaika 45 minuuttia oli ylittynyt yhdellä minuutilla. Näin ollen vaikka olin selvittänyt jäljen taas kerran itsenäisesti ilman hukkia, en voisi enää saada ykköstulosta. Minä en kuitekaan kankeista mejä-säännöistä välittänyt, vaan olin äärettömän tyytyväinen itseeni ja niin oli Emäntäkin.

Tulokseni oli lopulta ehkä jopa hieman harvinainen "hukaton kolmonen" eli VOI3/29. Pistevähennyksiä oli tullut niin paljon, etteivät pisteeni riittäneet edes kakkostulokseen, jonka raja on 30 pistettä. Myös Lori ja Sissi olivat kohdanneet epäonnea tai kilpailevia houkutuksia, mistä näkökulmasta asiaa nyt haluaa tarkastella, eikä heilläkään ollut ykkösiä, koska kummallekin oli tuomittu yksi hukka. Pisteet siis lopulta ratkaisivat ja kolmen pisteen erolla Sissi vei mestaruuspokaalin takaisin kirjahyllyynsä! (Sissi VOI2/34 ja Lori VOI2/31.) Onnea tämänvuotiselle mejä-mestarille!

Väsyneinä, mutta onnellisina mukavasta viikonlopusta ja hyvistä suorituksista palasimme kotiin odottelemaan tulevaa mejä-kautta.