Saariseikkailu

Jokunen päivä tapahtuneesta on jo vierähtänyt, mutta hyvä seikkailu ei koskaan vanhene.

Viime viikon maanantaina pääsimme elämysmatkalle Emännän kanssa. Lähdimme liikkeelle paratiisipihasta, jossa olemme vierailleet ennenkin (Päivä paratiisissa). Yksi osa seikkailua oli siis jo päästä veneeseen asti kanojen, tipujen, kissojen ja 7 lampaan lammaskatraan läpi.

Emännän oli pakko laittaa meidät tolppaan kiinni, että sai yksi kerrallaan puettua meille pelastusliivit päälle, kun me hihkuimme koko ajan innoissamme.

Kun moottori hörähti käyntiin, Emännällä juolahti mieleen, ettemmehän me ole koskaan ennen olleet moottoriveneessä! Soutuveneessä olemme välillä olleet pienellä lammella tyynellä ilmalla pienen matkan, mutta nyt oltiin isolla vesistöllä, laivaväylällä, kohtalaisessa vastatuulessa ja sen nostattamassa aallokossa, eikä totuttelulle ollut aikaa, vaan menoon oli tyydyttävä saman tien.

Minä istuin Emännän vieressä keulassa ja Emäntä piti liiveissäni olevasta kahvasta kiinni, kun välillä kurkottelin maisemia veneen laidan yli. Puolessa välissä matkaa nousin vakavana seisomaan Emännän viereen. Tunsin oloni hieman merisairaaksi aaltojen röykkyyttäessä vanhaa puuvenettä, mutta en sentään oksentanut.

Minä sen sijaan istuin veneen pohjalla,missä tuntui turvallisemmalta olla. Valitettavasti vanhoilla puuveneillä on hieman taipumusta vuotaa, joten ennen perille pääsyä jalkani alkoivat kastua pohjalla ja tulin levottomaksi.

Lopulta kuitenkin pääsimme perille saareen. Naisihmiset kiskoivat venettä kaikin voimin kalliorannalle, mutta eivät saaneet sitä niin ylös, että köysi olisi yltänyt kunnolla lähimmän rantapuun ympäri. Asumattomassa saaressa kun oltiin, niin Emäntä antoi toisen meidän hihnoista jatkopalaksi köyteen, ettei vene karkaisi aaltojen heilutellessa sitä rantakalliolla. Sitten ihmiset istuivat alas ottamaan juomista ja minä syleilin äiti maata heidän jalkojensa juuressa eli painauduin niin matalaksi pitkäkseni kalliolle kuin mahdollista.
    Hetken päästä Emäntä kuitenkin tempaisi minut suoraan syliinsä kallionkolosta ja nosti ylemmäs rantakalliolle. Hän laittoi meidät Ronin kanssa viimeisen jäljellä olevan hihnan molempiin päihin kiinni. Alle 30 senttimetrin päästä minun kuonostani oli luikerrellut juuri saaren alkuasukas, hyvin vaalea kyykäärme.

Alkuasukkaan luoma nahka näkyy kuvassa myös

Rantakalliolla istuskelu päättyi siihen ja lähdimme kävelemään saaren päälle katselemaan maisemia. Kovin rauhallisin mielin Emäntä ei enää meitä päästänyt varvikkoon hyppelehtimään, nyt kun käärme oli näyttäytynyt, mutta ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Saarella liikkumisen teki hankalaksi myös se, ettei siellä käynyt niin paljoa ihmisiä, että sinne olisi vielä muodostunut polkuja. Tämä hankaluus ei siis haitannut meitä muita, mutta Lucy-neiti jäi jatkuvasti jälkeen ja joutui ponnistelemaan varvikossa niin, että takaisin päin Emäntä kantoi hänet sylissään.

Veneen luona ihmiset pitivät evästauon ja söivät kakkua. Kakkua! Meille oli omia herkkupaloja, mutta onneksi saimme myös nuolla kakkulautaset lopuksi. Käärme ei onneksi ollut enää kotona, joten pääsimme takaisin veneeseen tapaamatta sitä.

Tässä vaiheessa Emäntä ajatteli, että seikkailu alkaisi olla loppusuoralla, mutta vähänpä hän tiesi. Kohtalo puuttui peliin ja tekniikka petti meidät. Veneen moottori ei suostunut millään käynnistymään. Ei siis auttanut muu kuin tarttua airoihin ja alkaa soutaa. Onneksi tuuli oli myötäinen, joten paluu soutaen oli ylipäänsä mahdollinen, mutta 20 minuutin matka pitenisi näin tuntiin.

Naiset vaihtoivat välillä soutajaa, mutta siitä aiheutui hieman lisästressiä, koska me halusimme tietenkin seurata Emäntäämme koko ajan. Jos siis hän oli airoissa, istuimme mekin hänen takanaan ja edessään siitä huolimatta, että airot ja soutavat kädet osuivat meihin välillä, ja kun hän taas siirtyi perätuhdolle istumaan, niin mekin könysimme veneen päästä päähän.

Välttyäkseen tuulisemmalta selältä, he päättivät soutaa erään pienen saaren takaa, jossa oli tyynempää. Tällä kertaa meidät petti nimistö. Saari voi olla nimeltään saari olematta sitä kuitenkaan käytännössä. Kävi ilmi, että saaren taakse olikin rakennettu kannas, jota myöten juuri auto ajoi saaresta pois. Linnuntietä olimme yli puolessa välissä, mutta valitettavasti emme olleet lintuja vaan mäyräkoiria soutuveneessä. Oli siis käännyttävä takaisin ja tällä kertaa soudettava vastatuulessa. Minulla alkoi tässä vaiheessa vähän pokka pettää ja olisin halunnut hypätä veneestä ja uida saareen. Emäntä joutui pitämään minun liivikahvastani tiukasti, kunnes olimme taas kauempana saaren rannasta ja houkutus kävi pienemmäksi.

Käännyttyämme jälleen myötätuuleen, matka sujui helpommin. Lopulta oli jäljellä enää viimeinen ponnistus ylittää laivaväylä ennen kotirantaa, mutta kuinka sattuikaan, että kaksi suurta rahtilaivaa kääntyi juuri niemennokan ympäri. Ystävätär oli sitä mieltä, että ehtisimme hyvin ennen laivoja. Emäntä oli juuri silloin airoissa ja hän souti olan takaa, eikä halunnut vilkaistakaan kuohuen lähestyvää laivan kokkaa.

Koska olemme tässä kertomassa tarinaa seikkailustamme, niin selviydyimme tietenkin lopulta rantaan ja kotiin. Parin kymmenen minuutin paluumatka oli venynyt lähes kolmetuntiseksi soutumaratoniksi. Vaikka joka hetki seikkailun aikana ei ollut ihan niin hauskaa, niin näin jälkikäteen ajateltuna, kun tietää, että kenellekään ei sattunut mitään, niin olihan meillä lopulta oikein hauskaa ja maisemat olivat todella kauniit!