Sivut

sunnuntai 4. lokakuuta 2020

Karvanelikon viikko


 Lucy: Lapinkoirat viihtyivät ilmeisesti niin hyvin meillä, että he tulivat heti viikon päästä uudestaan ja olivat nyt kylässä koko viikon. Minäkin olin tällä kertaa kotona.


Koirapuistoilut ja muut pikku kävelyt tehtiin koko porukalla yhdessä, mutta pidemmille lenkeille valikoitui mukaan vain musta trio. Eivät olisi muka jaksaneet odottaa minua. Ihme hätähousuja. Meillä on myös edelleen erimielisyyttä terveydentilastani Emännän kanssa. Omasta mielestäni olen täysin kunnossa, mutta hänen mielestään täytyy vielä lisätä liikuntaa maltilla ja tilannetta tarkkaillen.

Pelkät tytöt. Ronille oli ilmeisesti puhelu tuolla aidan vieressä.

Rauhalliset tytöt. Moonaa tarvittiin näköjään mukaan aitaselvittelyihin.


Totuus koirakuvaamisesta: Jokaisen onnistuneen otoksen taustalla on tusina tällaista otosta!


Lauantaina musta trio kävi kiertämässä 10 kilometrin metsälenkin. Luottokoira Ninni sai tepsutella syrjäisimmän metsäetapin irrallaan, etteivät hihnat olisi olleet niin sotkussa. Roni ja Moona joutuivat tyytymään flexi-hihnojen kuuden ja seitsemän metrin vapauden tunteeseen.




Ninni tyytyy yleensä pitämään perää. Moona on aina etunenässä ja Roni siinä Moonan kintereillä. 

Moona ja Roni ovat erottamattomat.

Tässä oli kuulemma ollut tarkoitus kuvata kolmea koiraa vierekkäin, mutta jotenkin siinä kävi näin...

Sunnuntaina Emäntä kävi taas rally-tokokisoissa ja tällä kertaa vain lapinkoirien kanssa. Kisat olivat kuulemma niin täynnä, ettei Ronille ollut tilaa mestariluokassa. Ninni ja Moona olivat kuitenkin mahtuneet voittaja- ja alokasluokkiin. Kisat olivatkin valtavan kokoisessa hallissa, jossa kisattiin vieläpä samaan aikaan agilitykisat! Oli siis ihan hyvä, ettei Roni ollut mukana. Hänen herkkää suoritusmielentilaansa ei olisi lainkaan edesauttanut metelöinti sermin takana viereisellä radalla. 

Levoton suoritusympäristö koitui hieman muuten tasaisenvarman Ninninkin kohtaloksi. Pahaksi onneksi juuri samaan aikaan viereiselle agilityradalle meni suorittamaan koirakko, jossa ohjaaja käski koiraansa todella kovalla äänellä. Ninniä hirvitti sellainen elämöinti ja hän käveli koko radan hyvin varovasti. Ikävästi peruutusliike oli juuri niin, että olisi pitänyt peruuttaa agilityrataa kohti, josta juuri kuului kovalla äänellä käskytystä kepeille ja putkeen: "KEPI-KEPI-KEPI-KEPI PUTKI!!!" Ensimmäistä kertaa rallyurallaan Ninni ei suorittanut tehtävää uusinnoista huolimatta! Hyväksytyn tuloksen hän sai silti eli pisteitä kertyi kuitenkin 81/100 eli ihan hienosti se lopulta meni haasteista huolimatta.

"Huh... Aikamoista meteliä kuuluu tuolta sermin takaa agi-radalta..."

"Luuletko, että tästä kuitenkin hengissä selvitään?"



Tuo oli suurin koiraharrastehalli, jossa meidän Emäntämmekään on koskaan käynyt ja hänelle kävi aluksi niin, että hän ei tiennyt, mistä mennään sisään, joten hän käveli jonkun naisen perässä, joka näytti tietävän, mihin pitää mennä. Sisälle päästyään hän löysi rally-tokopuolen ja poistui eri ovista, mistä oli mennyt sisään ja joutui pihalla kysymään muilta kilpailijoilta, missä suunnassa parkkipaikka on, että löysi takaisin autolle.


Aksakisat loppuivat onneksi ennen Moonan suoritusta, mutta pahaksi onneksi jotkut muut vuoroaan odottavat rally-tokokilpailijakoirat haukkuivat niin kovasti, että Moonankin tunteet meinasivat vähän lämmetä. Näin ollen hänenkään suorituksensa ei ollut aivan virheetön, mutta pisteitä kuitenkin 97/100 eli hyväksytty tulos.

Viikon aikana Emäntä laittoi merkille joitakin eroja mäyräkoirien ja suomenlapinkoirien rotuominaisuuksissa. Yksi tärkeimmistä eroista oli havaittavissa aamuisin. 


Siinä missä mäyräkoira herätyksen hetkellä kysyy unisena: "Joko?",


hihkaisee ihmisen hengitystiheyttä jo tuntien ajan seurannut lapinkoira: "Vihdoin!" ja on samantien jalkeilla.


Emäntää ilahdutti lapinkoirissa niiden mutkattomuus: Kun heidän eteensä laittoi ruokakupin, he kävivät syömään (versus Roni, jota täytyy maanitella ja houkutella syömään ruokansa) ja kun heille laittoi hihnat kaulaan, niin he kävelivät (versus meistä kumpikin aika ajoin). On kai tuollaisten koirien kanssa helppoa, mutta onko elämä sitten yhtä hauskaa, yllätyksellistä ja monivivahteista? 


Viikon aikana Ninni alkoi sulautua osaksi sisustusta. Hän halusi ehdottomasti maata eteisessä, että pystyi seuraamaan siitä kaikkea liikettä asunnossa ja sieltä pois, mutta matolla maatessaan hän kyllästyi jatkuvaan yli harppomiseen, joten hän asemoi itsensä kulkureitin sivuun.


Ninnillä on myös hyvin persoonallinen tapa toimittaa diplomaatin virkaansa ja huolehtia laumadynamiikasta. Hän nappaa mielellään jonkun ihmisen sukan suuhunsa ja sukka suussa hän kulkee laumanjäsenen luota toisen luo häntää heiluttaen ja hyväksyntää hakien. Myös jos ihminen vaikkapa keittiöaskareissaan vähän satuttaa itseään tai muusta syystä kiljahtaa pikkuisen, nousee Ninni heti paikaltaan, ottaa sukan suuhun ja yrittää rauhoitella tilannetta.

Ninni Sukkasuu

Ennen kuin lapinkoirat lähtivät omaan kotiinsa käytti Emäntä meidät kaikki vielä rally-tokotreeneissä. Moonan tärkein läksy on edelleen opetella hiljaa paikallaan makaamista vuoroaan odotellessa. Hän on treenannut tätä koko viime vuoden, joten hän on kehittynyt jo paljon.

Moonan rauhoittumisrituaali

Meiltä muilta hiljaa paikallaan oman vuoron odottaminen käy jo rutiininomaisemmin. Ainut turhautumisen hetki on, kun kaveri viedään vierestä radalle ja itse täytyy jäädä vielä odottamaan. Silloin pääsee jälkeen jääneiltä kimakka protestihaukku.


Eilen lauantaina kävimme vielä varmistamassa, että Moona ja Ninni voivat hyvin kotonaan. Täällä meillä on hiljaisen ja tyhjän tuntuista, kun ehti tottua isommalla laumalla olemiseen, mutta eiköhän tähän omaan rauhaan totu taas.

Roni pääsi vielä ruskaretkelle Ninnin, Moonan ja emäntien kanssa. Matkalla hän oli pudonnut vahingossa järveen yrittäessään juoda siitä ja näin ollen lokakuisen uintipulahduksen jälkeen ei poseeraaminen ruskamaisemassa oikein kiinnostanut.



Lopulta oli tyydyttävä ikuistamaan maisema ilman koiria, kun kukaan ei ollut erityisen innostunut pönöttämisestä.


Iltojen yhä aikaistuva pimeneminen muistuttaa syksyn vääjäämättömyydestä. Nyt viimeistään on myönnettävä, että kesän riemut ovat taakse jäänyttä aikaa...



12 kommenttia:

  1. Jopas sielä on tuas kaekkee haaskoo ja mielenkiintosta tapahtunna! :) Kyllä on sopusa laama teellä sielä. Kaekki on kaverija keskesä. Lapinkoerat ja määräkoerat on kyllä toellaannii erj´laesija. Vuan siitähän se justiisa sopiva laama syntyyhhii :)
    Ja hienosti tuas sielä kilipaeluissahhii mänestytty. Mahottoman paljo onnee!
    Ninnillä näätästää olovan samallaenen tapa ku minun ensmäsellä eeltäjällä Hessulla. Sehhii kanto sukkoo ja millompaan mittäe jokkaesen luokse ja koetti raahotella tilanteeta. Aena sillonnii ku penskat pieninä vähä keskesä nahisivat. Ja jos äetiltä hirtti hermo johonnii :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos onnitteluista! :)
      Olipa hauska kuulla, että Hessulla oli samanlainen tapa kuin Ninnillä! Ei ole aiemmin kuultu eikä nähty samanlaista tapaa kenelläkään muulla koiralla, mutta näköjään kyseessä ei sitten ole aivan ennennäkemätön tapa. Ainakin Ninnin rauhoittelueleet yleensä toimivat, kun väkisin tulee hyvälle tuulelle pienestä häntää heiluttavasta sukkasuusta. :)

      Poista
  2. Onpas teillä ollut taas mukavaa seuraelämää ja vilinää. Pystykorvat ja mäyräkoirat sopivat hyvin yhteen, vaikka ovatkin kovin erilaisia, se on meilläkin todettu :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saisivat ottaa ihmiset koirilta opikseen, ettei erilainen ulkonäkö ole este eikä edes hidaste lämpimälle ystävyydelle! :)

      Poista
  3. Onnea hyvistä suorituksista. Ja kyllä on jälleen upeita kuvia!! Lucy-neidille paranemista ja kaikille karvakuonoille mukavaa lokakuuta. Ja muillekin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Lucy-neidille saa nyt olla toivomassa paranemista yhtenään, mutta jospa tämäkin lokakuu vielä iloksi kääntyisi...

      Poista
  4. Olette kyllä ihastuttava nelikko! On hienoa, että voitte yhdessä harrastaa noita metsäretkiä ja kisailuja sun muuta. Kaverit ovat kyllä parasta. Meidän Pimulla ja Typyllä oli aikoinaan täällä kotikulmilla lapinkoira-kaveri nimeltään Turre. Se oli mainio tapaus ja niin kovin kiltti.

    Hipun ja Mytön emäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdessä on aina hauskempaa! :) Lapinkoirat ovat kyllä yleensä valtavan kilttejä ja sellaisina niiden rodun soisi säilyvänkin. Rodun suuri suosio vain meinaa houkutella kasvatuksen pariin myös sellaisia kasvattajia, joille sivuasiat kuten vaikkapa raha, tuntuvat olevan tärkeämpiä kuin terve, hyväluonteinen koira...

      Poista
  5. Miten ihana viikko teillä on ollut, ja hieno juttu, että koko kvartetti oli paikalla. Kuvat on taas niin upeita, että sydän sulaa, niin mäykyille kuin lappalaisillekin, joka on meille hiukan vieraampi rotu. Suloisia olette koko nelikko <3
    Mahtaako monen koiran tapa ottaa vastaan kotiin palaava väki liittyä hiukan tuohon sukan kantamiseen. Kun toivotetaan tervetulleeksi kotiin itseään suurempi pehmolelu suupielessä, voi siinä olla hiukan ainakin oman mielen tyynnyttelyä koirapojalla mukana. Stressaava yksinolo loppuu äkisti, ja menee pasmat sekaisin. Mutta toi Ninnin diplomaatin virka on kyllä aika ihastuttava.
    Hih, Roni on varmaan keksinyt, että kaverin villapaita lämmittää molempia, kun viihtyy Moonan kainalossa noin hyvin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän lähipiirissä Ninni on ensimmäinen ja ainoa koira, jonka tiedetään kantelevan sukkaa ilon ja epävarmuuden hetkissä, mutta varmasti muitakin on. Ja onhan hän saanut valtavasti positiivista huomiota hauskasta käytöksestään, mikä varmasti on vahvistanut tapaa. ;)
      Heh... Roni itseasiassa pärjäisi omasta mielestään ihan hyvin omallakin turkillaan, mutta Moona on niin ihastuksissaan Ronista, että tuppaa aina lähelle. Roni ei kilttinä poikana oikein tiedä, kuinka sanoisi nätisti, että tyttö voisi pitää vähän etäisyyttä. :D

      Poista