Hankikanto ja Captain

 Lucy: Tänä aamuna oli taas mainio hankikanto. Yöpakkasten jäljiltä hanki oli jopa niin kova, että se kantoi lauman painavintakin jäsentä eli Emäntää ilman lumikenkiä. Tai kantoi ainakin melkein koko matkan...

Lucy: Lähipellon hajut ovat aina yhtä kiinnostavia, vaikka niitä on jo jopa useampana arkiaamuna ehditty käydä nuuskuttelemassa.

Lucy: Paras hetki on aina tähän luolaan kurkistaminen. Ketään ei olla nähty siellä, mutta heinäinen polku paljastaa, että joku siellä sisustaa. Emännän mielestä luolan lähistöllä haisee supille, mutta hän ei ehkä ole meistä tarkin nenänkäyttäjä.

Roni: Hyvästä hankikelistä ja vapaasta aamusta innostuneena Emäntä ajatteli, että käydään samalla katsomassa, kantaisiko hanki metsässä. Kantoihan se. Hetki vielä menee ennen kuin tähän taas verijälkeä pääsee vetämään...

Roni: Jos oltaisiin oltu tuntia aiemmin liikkeellä, olisi hanki saattanut kantaa Emäntää koko matkan. Petollinen auringon lämpö alkoi pehmentää metsätaipaletta. Kuten kuka tahansa itseään kunnioittava aikuinen ihminen, Emäntä ei tietenkään luopunut reittisuunnitelmastaan ja esimerkiksi kääntynyt takaisin, kun huomasi, ettei hanki enää kanna kunnolla vaan konttasi välillä eteenpäin. Voitteko kuvitella! Harmi, ettei meillä ollut kameraa. 

Roni: Pienen metsä-ek:n jälkeen palasimme pelloille ja siellä hanki taas kantoi ihmistäkin. Hakkuualueen ylittäminen aiheutti vaan pientä vatsanalus kutinaa meille matalaraajaisille. Tukisti aika paljon, kun Emäntä irrotteli havuja vatsakarvoistani.

Captain

Lucy: Tänään meillä kävi yllärinä kylässä tällainen vuosikas labradoodle-junnu Captain. Hän kävi vähän katsomassa mallia, miten ollaan aikuista koiraa. Roni piti hänelle ensin jöötä kovaäänisesti. Minä katselin häntä ensin kuistilta välinpitämättömästi. Kun hän tuli lähemmäs härväämään, ilmoitin hienostuneesti irvistäen ja syvää muristen sekä lopulta kipakasti häntä kohti hypäten ja hampaita yhteen loksauttaen, että hän on ok, niin kauan kuin jättää minun ylhäisen aikuiskoiran berberini rauhaan.

Lucy: Captain, istu!

Hyvä poika.

Lucy: Maahan!

Ja nyt pysy siinä, äläkä ota askeltakaan lähemmäs.

Roni: No hyvä on, voin minä yhden aikuisten jutun näyttää.

Captain: Hei siistiä! Cool!

Roni: Ensin valitaan paikka ja nuuskitaan se tarkkaan. Tosi tarkkaan.

Captain: Ok. Ja sitten...?

Roni: Sitten yksinkertaisesti vain nostat jalkaasi ja pissaat siihen. Sillä tavalla siihen kohtaan jää sinun hajusi ja olet vähän niin kuin paikan omistaja. Tajuatko?

Captain: Wau! Joo tajuan! Eli sinä olet nyt vähän niin kuin tämän paikan omistaja?

Captain: Jukupliuta Roni! Kiitti tosi paljon, että näytät, miten olla itsevarma aikuinen uros! Tosi siistiä! Musta tuntuu, että mäkin haluaisin olla isona mäyräkoira!

Captain: Okay, Roni. Mitä me nyt tehdään?

Roni: No en tiedä sinusta, mutta minä aion nuuskia tätä lumikasaa ja kieriä tässä sydämeni kyllyydestä!

Lucy: Joku viikko sitten meillä kävi eräs toinenkin pentuvieras. Meidän kaverikoira kollega Snoopy oli saanut uuden pikkusiskon ja hän kävi esittelemässä Nasua meille. Nasun kanssa ei ollut vaaraa tulla tallatuksi, niin hänen kanssaan ei tarvinnut olla ihan niin napakkana.

Roni: Ai niin minä kävin muuten pitkäperjantaina rally-tokokisoissa. Emännän mukaan tämä yksi kuva tiivistää koko tapahtuman:

Roni: Moonalla oli juoksut, niin emme voineet olla heillä yötä, joten majoituimme kesämökille, kun sieltä oli lyhyempi matka kisapaikalle kuin meiltä kotoa. Enhän minä silti unohtanut Moonan tilannetta hetkeksikään, vaan herätin Emännän puolen tusinaa kertaa yön aikana. 

     Kisapaikka oli nyt muutamista treeneistä tuttu ja Emännällä oli toiveikas olo. Ennen rataa kaikki kulki hyvin. Olin keskittynyt ja iloinen. Radan näkeminen sai kuitenkin jännitykseni aivan tappiin ja suoritus oli onnetonta rämpimistä. Heti radan jälkeen rentouduin ja kaikki käskyt toimivat taas moitteetta. Sain siis nollan ja nämä olivat joko kevään tai koko elämäni viimeiset rally-tokokisat. Asia jäi vielä vähän auki...

Hyvää pääsiäistä kaikille!