Life of Demo

 Koska tämä blogin pitäminen on perhesyistä jäänyt vähemmälle on myös Demon hahmo saattanut jäädä ohuemmaksi lukijoillemme, joten tällä kertaa keskitymme Demoon, jotta tämäkin ainutlaatuinen mäyräkoirapersoona saisi arvoisensa huomion.

Kuten esittelysivulla on kerrottu, on Demo laumamme kolmas mäyräkoira ja Lucyn poistuttua näkyvän valon maailmasta kaksi vuotta sitten, on Demosta tullut aisapari Ronille. (Joku aikaansaava olisi voinut tehdä blogin nimelle ja ulkoasullekin jotain jo tähän mennessä, mutta koska ajatus blogin pitämisestä lähti Lucyn innoituksesta, niin olkoon nimi jatkossakin Lucyn ja Ronin blogi kunnioituksesta edesmennyttä kohtaan...) Demosta on tullut jälleen yksi "käteen sopiva" koira, vaikka onkin aivan toisenlainen kuin Lucy tai Roni. Tämän hetkiseen perhetilanteeseen voisi jopa sanoa, että Demo sopii kuin kirsu mäyräkoiraan.

Demo on kaikessa mukana jalkoihin sotkeutumisen uhallakin. Kuitenkin se on samalla kestänyt yksinolon rikkomatta ja sotkematta mitään, vaikka voisi kuvitella, että se on jopa hieman takertuva. Toisaalta se myös irtoaa hyvin metsässä eli suomeksi sanottuna karkaa välittömästi, jos pääsee irti. Metsästysvaisto on siis vahva. Demon ainoa huono puoli omasta mielestäni onkin oikeastaan se, ettei sitä voi pitää ulkona irti, mutta samalla se tekee asioista yksinkertaisia, kun se on aina ja kaikkialla kiinni, niin ei tarvitse pohtia eikä pelätä. Sillä on siis kaksi puolta eli se on toisaalta kaikessa mukana koheltava tissivälikoira ja toisaalta peloton metsästyskoira, joka voi ajaa riistaa tuntitolkulla. Lisäksi Demo osaa rauhoittua (joskus pienellä avustuksella), joten se ei pörrää koko ajan kärpäsenä ympärillä, vaan riittävästi lenkkeilytettynä ja aktivoituna, se osaa myös olla huomaamaton torkkuja.

Demon kouluttaminen on ollut hämmästyttävän helppoa. Osaksi voi tietysti olla avuksi se, että itsellä on jo kokemusta useamman koiran kanssa toimimisesta, mutta Demo osaa keskittyä yhdessä tekemiseen ja haluaa oppia. (Se myös saa treenihetkiä niin harvakseltaan, että jokainen tilaisuus on sen maailmassa kultaa kalliimpi.) Demo on ensimmäinen koirani, joka nauttii jopa kynsien leikkuusta ja turkin tai hampaiden harjaamisesta, koska niissäkin se saa huomiota ja herkkuja. Rally-tokoa olen opettanut Demolle alusta asti oikealla ja vasemmalla, joten se osaa jo paljon myös ylemmissä luokissa olevia tehtäviä. Sääntöuudistus vain tulee hieman sotkemaan hyvin alkanutta treenaamistamme, kun ohjaajan täytyy nyt opetella tukku uusia tehtäviä. Demo on varmasti mielissään, että edessä on paljon uusia temppuja.

Jäljestämisessä Demo on luontainen lahjakkuus. Sen ainoa heikkous on hyvin avoin suhtautuminen jäljestämiseen eli se jäljestää mielellään mitä vain metsästä löytyvää jälkeä. Olin myös aluksi itse tyhmä, kun tiesin, miten olen kouluttanut kaksi Pohjoismaiden jäljestämisvaliota, mutta sitten treenasin Demon kanssa aluksi eri tavalla. Viime kesänä otin siis treeneissä askeleen taakse päin ja jälkiuskollisuus parani Demolla samantien.

Vesiriistassa on vielä yksi melko perustavanlaatuinen este eli Demo ei halua koskea lintuun, mutta uiminen ja lelujen noutaminen onnistuvat, että kaikki tarvittavat palikat ovat olemassa. Tarvittaisiin vain rutkasti aikaa ja motivaatiota ohjaajalta treeneihin, jos siitä haluaisi saada vesiriistakoiran, joten se laji on vielä mietintämyssyssä. Kuten kaikki muutkin lajit enemmän tai vähemmän. Demon kanssa ei ole kisattu missään lajissa. Se on käynyt vain kahdesti mätsäreissä ja kerran pentunäyttelyssä.

Lenkkikaverina Demo on tähän elämäntilanteeseen helpoin mahdollinen koira. Ronin kanssa on helpointa kävellä metsässä niin, että se on irti, koska se kulkee mukana ja huolehtii itse, mihin suuntaan olen menossa, joten sitä ei tarvitse kutsua ja vahtia, missä se menee. Maantiellä kulkiessa Roni kuitenkin osaa tempun jo toisenkin. Se haluaa kieriä varsinkin talvella vähän väliä. Se haluaa kurkistaa jokaiseen ojarumpuun, pysähtyä jokaiseen tienristeykseen, mistä koskaan on menty metsäreitille ja se osoittaa mieltään makaamalla kyljellään maassa, jos se ei pääse metsään. Roni saattaa myös jarrutella ja tassutella perässä hitaasti siihen asti, että käännytään kotiin päin.

Demo ampaisee ovesta valjaissaan ja kipittää tasaisesti eteenpäin kuin pieni veturi. Se hoitaa nuuskimiset ja tarpeensa tekemiset yleensä siten, ettei flexihihna ehdi loppua kesken, kun sen ohi kävelee. Se juoksee suoraan, kunnes toisin käsketään. Se kääntyy yhtä mielellään metsäpoluille tai takaisin kotiin päin. Myös hiihtolenkeillä tai juoksulenkeillä (joita tosin on ollut hyvin harvoin) Demo on yhtä vaivaton kaveri. Sen elämäntarkoitus on vain juosta eteenpäin korvat lepattaen. Sade, helle tai pakkanen ei vaikuta Demon lenkkeilyintoon. Kun Demo saa käydä muutaman kilometrin kävelyn päivässä (mitä pidempi sen parempi), on se muun ajan päivästä mukavaa seuraa. Muutaman päivän lenkkeilytauko ei saa Demoa repimään pelihousujaan, mutta mitä kauemmin se on liian vähällä liikunnalla, sitä rasittavammaksi sen perskärpäsyys muuttuu.

Kodin vahtiminen sujuu Demolta mäyräkoirille ominaiseen tyyliin. Demo on ensimmäinen mäyräkoiramme, joka on hoksannut kurkistaa ikkunasta ulos. Demo on ominut Ronin lepotuolin (jonka piti siis alunperin olla Emännän lueskelutuoli...) ja siitä tuolista Demo näkee etupihalle, kun se haluaa tarkistaa, mitä pihalla tapahtuu. Jos tilanne vaatii aktiivisempaa otetta, pyrkii Demo pihalle haukkumaan. Pihatarha on muutenkin ollut valtava helpotus koiranpitoon! Koirat voi päästää suoraan takaovesta tarhaan ja Demo käyttää tätä optiota lukuisia kertoja päivässä.

Hellyyden osoituksissa Demo vetää lähes vertoja Lucyn kiintymykselle. Roni ei ole koskaan viihtynyt erityisen pitkissä rapsuttelukarkeloissa, mutta Demo on mielellään sylissä ja ottaa rapsutteluja, halauksia ja suukkoja vastaan ja suukkoja se jakaa auliisti myös itse. Pienten lasten kanssa Demo on ilmiömäinen. Se on viihtynyt yllättävän hyvin jo vauvojen kanssa ja lasten kanssa se on osannut leikkiä varovasti jo siitä lähtien, kun lapset alkoivat tarttua leluihin. Demo saattoi tuoda jo 10-kuiselle vauvalle oman lelunsa yhdessä vedettäväksi. Ja vauvoja nauratti, kun Demo leikki heidän kanssaan! 

Nykyisin Demon on jo enemmän osattava varoa, ettei jää kaatuilevien lasten alle, mutta silti se haluaa olla mukana. Lapset ovat oppineet jo silittämään koiraa hellemmin, mutta Demo ei hermostu rouheammastakaan käsittelystä, kun reilun vuoden ikäiset lapset eivät vielä aivan joka hetki innostuessaan muista, mitä hellä silittäminen on. Toisinaan Demo saa lelusta päähän, joku tallaa hännälle tai yrittää käyttää koko koiraa seisomistukena, mutta silti se on mieluummin samassa paikassa minun ja lasten kanssa kuin yksin jossain turvallisemmassa tilassa. Välillä tuntuu kuin olisikin kolmoset eikä vain kaksosia, kun kahden lapsen lisäksi syliin yrittää pyrkiä vielä koira.

Toisten koirien kanssa Demo on tähän asti pärjännyt hyvin. Se osaa kunnioittaa vanhempia ja on avoin tutustumaan kaikkiin uusiin kavereihin. Viime aikoina rally-tokotreeneissä on tavattu joitakin vähän ärhäköitä koiria, ja niitä Demo on vähän pelännyt, koska ei ole päässyt tutustumaan. Demo ei oikein ymmärrä, miksi joku olisi hänelle äkäinen. Näissä tilanteissa Demokin on sitten yksin ilman isiä ollessaan turvautunut haukkumiseen.

Demo on tuonut elämäämme rutkasti iloa, rakkautta ja hellyyttä. Vaikka sen pursuava ilo ja into yhdistettynä karkaamistaipumukseen tuokin toisinaan haasteita ulko-ovitilanteisiin ja vaikka joskus toivoisikin, että voisi käydä vessassa edes ilman koiraa, niin samalla muistutan itselleni, että nämä ovat myös ne samat piirteet, jotka tekevät tästä koirasta niin rakastettavan ja tärkeän. Esimerkiksi raskauspahoinvointi oli piirun verran siedettävämpää, kun Demo kulki viikosta toiseen mukanani vessaan seuraksi, kun oksentelin monta kertaa päivässä. Siinä koiraa rapsutellessa ei olo ollut aivan niin yksinäinen ja kurja.

Kuten kaikkien muidenkin koirien kohdalla, niin toivon, että Demokin saisi olla täällä seuranamme mahdollisimman kauan ja pysyä terveenä. Elämä ilman Demoa olisi kuin sänky ilman peittoa, puuro ilman hilloa tai hihna ilman koiraa.

Itku pitkästä ilosta

Roni: Emäntä oli viikonlopun poissa kotoa pentueensa kanssa. Toissa vuonna tapahtuneen kuukauden eron jälkeen olemme suhtautuneet hänen paluuseensa hieman riemullisemmin (tai maanisemmin) kuin ehkä aiemmin. Niin kävi tälläkin kertaa, että riemastuimme niin, että riehuimme ja leikimme Demon kanssa toista tuntia. Välillä juoksimme ulkona, mutta tulimme sitten taas sisälle jatkamaan. Yleensä Emännällä menee hermot meidän riehumiseemme jossain vaiheessa ja hän lopettaa leikin, mutta tällä kertaa hän ajatteli, että antaa poikien leikkiä, vaikka häntä jo vähän ärsyttikin. Lopulta kuitenkin kun meidän ähellyksemme häiritsi lasten nukuttamista, hän ärähti, että nyt riittää. Lopetimme saman tien kiltisti ja menimme omille tahoillemme. Illalla kävimme iltapissoilla, kuten aina ja sitten nukkumaan.

Aamulla Demo heräsi yhtä aikaa pentujen kanssa, mutta Emäntä käski hänet vielä viereensä köllöttelemään, koska ei jaksanut nousta ylös. Kun hän lopulta heräsi, olin minä jo ovella odottamassa hänen yllätyksekseen. Ja vielä suurempi oli yllätys, kun menin ulos selkä köyryssä aristaen ja tupsahdin hankeen makaamaan enkä suostunut hievahtamaan. Hän joutui kantamaan minut sisälle. Uudella yrityksellä hän sai minut houkuteltua pissalle ja sisällä hän antoi minulle kipulääketta. Joskus kovan leikkimisen jälkeen minulla on ennenkin ollut vähän jäykkä olo aamulla, mutta kun olen saanut troppia, olen taas entiselläni.

Iltapäivään mennessä kipulääke ei ollut mainittavasti auttanut. Sain pökäleen tikistettyä, mutta muuten liikkuminen oli vaikeaa ja tärisin edelleen kauttaaltani. Emäntä alkoi epäröidä, ettei kaikki ole aivan tavallisesti. Hän yritti soittaa ensin lähimmälle eläinlääkärille, mutta hän ei vastannut. Sitten hän soitti toiselle tutulle klinikalle kysyäkseen, voiko ensimmäisen kipulääkkeen jälkeen antaa koiralle vielä lisää lääkettä, koska kivut olivat silminnähden suuret. Toiselta klinikalta kehotettiin viemään minut näytille, joten Emäntä soitti uudelleen tälle lähempänä olevalle lääkärille ja jätti ääniviestin. Lähes heti lääkäri soitti takaisin ja pyysi viemään minut välittömästi näytille. Koska Emännällä on nuo riippakivet nykyisin aina lahkeissaan kiinni, niin Mestari lähti viemään minua.

Diagnoosi ei ollut mukava. Todennäköisesti minulla on välilevynpullistuma tai repeämä eli tutummin mäyräkoirahalvaus. Hyvä uutinen on toki se, että pystyn edelleen kävelemään ja tekemään tarpeeni itse ja refleksit ja kipu- ja asentotunto ovat jaloissani tallella. Lucy-neiti selvisi tästä tilanteesta jaloilleen kolme kertaa, että toivoa on. Raju riekkuminen ei ole oikein tällaisen 10-vuotiaan koiran juttu. Vaikka mieli onkin edelleen kuin nuoren uroon, niin keho on jo varttuneemman koiran. Tänään Emäntä on myös muistellut, että minulla on alkuvuodesta ollut toisinaan iltaisin tärinää, jota hän on arvellut kivuksi, mutta sille ei oikein ole ollut selitystä. Olen lenkkeillyt ja leikkinyt ihan normaalisti ja ollut aina valmis pienelle yhteiselle puuhastelulle. On kuitenkin mahdollista, että tuo pieni tutina toisinaan iltaisin on jo enteillyt tätä selän tilanteen huononemista.

Nyt ei siis auta muu kuin levätä häkissä seuraavat viikot ja sen jälkeen lähdetään taas liikuskelemaan vähän kerrassaan. Lucy-neidin lisäksi Emännällä on nyt itselläänkin kokemusta yli kuukauden pakkolevosta, että täällä on totuttu nousemaan pohjalta ennenkin.

Lenkkeilevät selät

 Roni: Täällä ollaan edelleen. Ei tuo Emäntä meinaa muuta ehtiä enää kuin pyöritellä nuo mukulat päivästä toiseen. Mokomat eivät enää edes nuku kuin yhdet päiväunet, joten niistä ei oikein pääse eroon päivälläkään. Sitten hihkuvat pitkin öitä, ettei kunniallinen mäyräkoira meinaa saada katkeamatonta yölepoaankaan.

Päivän kohokohta on edelleen päiväkävely ja siitä on sentään pidetty vielä kiinni. Voitte arvata, että lapsosista on kyllä tuhat kuvaa kuukaudessa, mutta mäyräkoirista vain satunnaisia otoksia selästä lenkillä. Jopa pitkä perinne kuusen juurella poseerauskuvista katkesi! Minä sentään kuvautin itseni kuusen juurella, mutta lasten kanssa. Heitä siinä aseteltiin rintarinnan niin ajattelin, että nyt on ryhmäkuvan aika. Muita koiria ei sitten paikalle kutsuttukaan.

Mutta tässä siis kokoelma mäyräkoiran selkiä lenkkeilemässä:

Eilinen lenkki keskustassa oli aika pöperöinen. Luultiin, että päästäisiin kulkemaan siellä auratuilla jalkakäytävillä.

Kotiin palattua Mestari kertoi, että auratraktori oli aurannut meidän oman tien heti meidän lähdettyämme. Olisi ollut parempi tie kotona siis.

Lapsia nukutti hyvin lumikuorrutuksen alla.

Ps. Tänään olisi ollut Lucy-neidin 12. syntymäpäivä.

Lucy kesäkuu 2019