Ja kuinka ollakaan MINÄ pääsin mukaan, kun taas isi ohjattiin takaisin peremmälle taloon viettämään päivää Mestarin kanssa.
Ajomatkan jälkeen päädyimme johonkin metsän reunaan, jossa kävimme ensin kävelyllä ja sen jälkeen suuntasimme jonkinlaiseen kaarihallikompleksiin. Jo metsässä haisi ainakin sata koiraa ja vähintään kymmenen hevosta. Hallissa oli ihmisten lisäksi useampi kymmen koiria. (Hevosia ei tähän rakennukseen ollut päästetty.)
Siinä oli tällainen perämetsien poika vähän pyörällä päästään, kun halli oli neljä kertaa suurempi kuin oman seuran halli, joka on ainoa treenihalli, missä olen koskaan käynyt. Muita koiriakaan en isin lisäksi juuri näe (no Moonaa ja Ninniä yleensä vähintään kerran kuukaudessa) ja nyt kaikenkarvaisia lajitovereita pyöri oikealla ja vasemmalla. Joitakin rallytokoliikkeitä kokeiltiin siinä vilinän keskellä ja sain vähän niitä lihapullia, mutta melko ison osan päivästä Emäntä myös oletti, että viettäisin häkissä. Minua ei olisi häkissä kökkiminen paljoa kiinnostanut. Pääasiassa seurailin muiden menoa ja niiskutin aika ajoin tyytymättömänä. Kisapäivä kesti 7 tuntia, joten vaikka omien suoritusten lisäksi kävimme aika ajoin ulkoilemassa ja teimme yhden pidemmänkin kävelyn, niin voitte uskoa, että jokunen niiskauskin päivään mahtui!
Tämä koko rallytokokisapäiväideahan lähti siitä, että Emäntä on treenannut minunkin kanssani satunnaisesti rally-tokoa. Nyt on sitten sellainen tilanne tämän lajin kohdalla, että vuoden vaihteessa astuvat voimaan uudet säännöt. Emäntä oli alunperin jo lähtenyt sillä ajatuksella liikkeelle, ettei minusta tule kisakoiraa ja sääntömuutos tuntui työntävän koko kisa-ajatuksen vielä kauemmas. Jo alkuvuodesta Emännässä kuitenkin virisi sellainen ajatus, että kun ihmispennut ovat syksyllä jo vähän vauraampia ja ehkä voisivat olla isovanhemmillaan hoidossa pidemmän ajan, niin josko hän kuitenkin jonkun koiran kanssa vielä kävisi jonkun kisan ikään kuin jäähyväiskäyntinä. Saisi vielä kerran fiilistellä sitä, millaista olisi olla koiraharrastaja. Kisakoiravalikoimaahan hänellä olisi vielä ollut, kun hän ajatteli ainakin Ronin ja Moonan, mutta ehkä myös Ninnin käyttävänsä vielä kokeissa. Keväällä kuitenkin alkoi isin selkä reistailla ja nyt näyttää siltä, että kipulääkitys on pysyvä. Isi on siis ulkona kisailuskaboista. Moonan ja Ninnin kanssa Emäntä olisi tarvinnut yhteistreenejä alle muutaman vuoden tauon jälkeen ja se olisi ollut hankala järjestää välimatkan vuoksi.
Niinpä ajatus siirtyi minuun. Miksipä ei Demo-koira? Olen ollut treeneissä oikein motivoitunut ja taitava ja kotipihalla minulle voisi jonkun ratatreenin tehdä, jossa harjoiteltaisiin palkattomuutta. Minähän olen aina saanut runsaasti herkkuja hallitreeneissä, koska Emäntä halusi panostaa hyvään seuruuseen ja iloiseen meininkiin. Asia, jota ei voitu harjoitella, olivat uudenlaiset ympäristöt ja vieraat kisahallit, sekä muiden koirien aiheuttama häiriö. Niinpä olin vähän musta hevonen tähän kisatouhuun (tai siis musta mäyräkoira). Homma saattaisi olla totaalinen farssi, jossa tekisin kaiken minkä mäyräkoira parhaimmillaan taitaa eli touhuaa omiaan ja nuuskii koko kentän läpi ohjaajasta piittaamatta. Emäntä päätti kuitenkin kokeilla, koska tärkeintä hänelle olisi saada olla mukana. Jos en toimisi kisoissa ollenkaan, tulisi sekin asia selväksi ja sitten hän voisi haikein, mutta varmoin mielin jättää hyvästit rally-tokolle.
Mutta palataanpa kisapaikalle lauantaipäivään. Starttasin paalupaikalta eli olin alokasluokan ensimmäinen koira. Emäntä ei halunnut uuvuttaa minua paljolla treenillä ennen kisaa, vaan kokeilimme vain kaikki liikkeet kertaalleen läpi ja sen, että ylipäätään suostun seuraamaan häntä vieraassa hallissa. Varsinainen kisakehä oli lämmittelyhallin viereisessä hallissa. Siellä kokeiltiin vain seuruuta ja muutama Emännästä oletettavasti hankalin tehtävä. Odottelualueella nuuskin vähän, mutta otin sitten itsekin jo katsekontaktia Emäntään. Lähtöalueella Emäntä näytti minulle taskussa olevaa frisbeetä, josta on tullut minulle (kuten isällenikin) tärkein ja vauhdikkain lelupalkka. Sitten hän kuiskasi: "Mennäänkö yhdessä?" Menin välittömästi työmoodiin. Seurasin häntä kehänauhan yli ilmeen värähtämättä ja asetuimme lähtökyltille. Hän sanoi: "Seuraa!" ja sitten mentiin.
Viisi ensimmäistä tehtävää olivat seuraamistehtäviä. Etenimme vauhdilla kuudennelle kyltille, jossa oli istuminen ja maahan meno. Sen jälkeen pätkä seuruuta ja askeltehtävä (1-3 askelta ja istuminen joka välissä). Siihen väliin paikallaan istuminen, jonka aikana Emäntä kiersi minut. Ennen viimeistä peruutusaskeltehtävää Emäntä tajusi, että hänen mielestään meillä ei ole tullut vielä ainuttakaan virhettä. Hän hautasi kiireesti orastavan ennenaikaisen riemun ja teimme viimeisen tehtävän loppuun ja kuljimme maalikyltin ohi ja ulos kehästä. Kehän ulkopuolella sain herkkupallon palkaksi ja lämmittelyhallissa leikittiin vähän frisbeelläkin, mutta eniten odotin, että pääsen taas ulos haistelemaan.
Ulkona Emäntä totesi, että oli saanut jo päivästä irti kaiken, mitä olisi voinut toivoa. Hän on saanut tehdä kisaradan rally-tokossa ja vaikka suorituksemme olisi jostain teknisestä syystä hylätty, niin hän tiesi meidän tehneen meidän mittapuullamme huippuradan ja suoritus oli ollut lähes täydellinen.
Sisällä Emäntä kävi tarkistamassa tulostaulun vähän varovasti, koska monesti suoritukset ovat menneet huonommin kuin miltä hänestä on tuntunut. Tällä kertaa tuomarin näkemys oli kuitenkin sama kuin Emännän mutu: saimme 99 pistettä eli yhtä vaille täydet! Yhdessä käännöksessä olimme olleet hetkellisesti eri rintamasuunnassa eli siitä -1 vino. Olen ensimmäinen koira, jonka kanssa Emäntä on koskaan yltänyt 99 pisteeseen! Sijoittumiseen upea tulokseni ei riittänyt, koska paikalla oli myös täysien 100 pisteen koirakoita, mutta se ei haitannut meitä tippaakaan.
Tämän jälkeen meillä olikin pitkähkö odotus, kun tuplakisan toinen startti oli vasta myöhemmin iltapäivällä. Kävimme kävelyllä ja kokeilimme vähän seuraavan radan tehtäviä lämmittelyhallissa. Emäntä toivoi, että olisin huilannut vähän, mutta en juuri malttanut nukahtaa. Hän pelkäsi, että olisin aivan uuvuksissa toiseen kisaan mennessä.
Toisessa kisassa starttasimme loppupuolella. Kävimme vielä ulkona ennen starttia ja sitten odottelimme vuoroamme. Kun vihdoin siirryimme kisahallin puolelle, olin jo niin jännittynyt, että tärisin kauttaaltani, kun tuijotin Emäntää. Hän arveli, että toisesta kisasta tulisi floppi, mutta hän ajatteli, ettei se haittaisi, koska olimme jo saaneet yhden tuloksen.
Lähtöviivalla hän näytti taas frisbeetä ja kysyi herättelykysymyksensä: "Mennäänkö yhdessä?" Tärinäni lakkasi välittömästi. Katsoin tarkkaavaisesti Emäntää silmiin ja kun hän antoi lähtökäskyn, menimme taas kehänauhan yli lähtökyltille. Siitä taas käsky: "Seuraa!" ja rata alkoi. Lukitsin itseni seuruupaikalle ja etenimme täysin samaa vauhtia askel askeleelta. Emäntä kehui ja neuvoi, mihin suuntaan menemme milloinkin ja minä menin.
Aluksi oli jälleen pitkä pätkä seuruuta. Vasta viides kyltti oli pysäyttävä eli minun piti istua Emännän eteen ja sen jälkeen kiertää takakautta sivulle. Takakautta kiertäessäni hoksasin ensimmäisen kerran, että radalla seisoi jotain ihmisiä. Jäin tuijottamaan tuomaria ja sihteeriä. En kuullut Emännän ensimmäistä käskyä. Enkä toista. Sitten hän kiljahti jotain kovemmin, mikä kuulosti ehkä tältä: "Iiiii!! ISTU!" Kävin istumaan ja irrotin katseeni ihmisistä. Sen jälkeen seurasin taas palveluskoirarobottina Emäntää mm. hitaan askelluksen täsmällisesti hidastaen ja taas normaaliin vauhtiin palaten. Osasin seisoa tämän radan askeltehtävässä, pysyin maassa paikallani Emännän kiertäessä minut ja osasin kääntyä "saksalaisen täyskäännöksen". Maalissa Emännästä tuntui jälleen epäuskoiselta, että voiko hänellä olla näin täydellinen rallytokomäykky!
Ja kyllä voi! Toisesta radasta saimme pisteet 98/100 ja lopuksi vielä tuomaripalkinnon tuosta hyvin tehdystä temponvaihtotehtävästä eli hitaasta seuruusta. Tuomarin ja sihteerin tuijottaminen maksoi meille nuo 2 pistettä (-1 TVÄ ja -1 PY), mutta se oli Emännän mukaan pientä verrattuna siihen loputtomaan nuuskimiseen ja sähläämiseen, mitä hän oli saanut kahlata läpi Lucy-neidin ja Roni-isini kanssa alemmissa luokissa ja toisinaan vielä ylemmissäkin.
Päivän päätteeksi olimme väsyneitä, mutta ainakin Emäntä oli myös liikuttuneen onnellinen. Hän oli ihmeissään, että näin kokemattomaksi koiraksi olin jaksanut koko päivän uskomattoman hyvin ja hän ihmetteli uskomatonta työmoraaliani vielä toisessakin kisassa samana päivänä. Tähän pisteeseen ei ollut helppo päästä, koska koiraharrastamiselle on niin vähän aikaa arjessamme, mutta sillä vähällä olemme panostaneet oleellisimpiin asioihin. Yhteistyö on kivaa, seuraamista on harjoiteltu paljon alusta asti ja eri asentoja on opeteltu lähes päivittäin jollain tavalla. Kaikella kunnioituksella muita tiimimme kisakoiria kohtaan voinen myös todeta, että sellainen satunnaismuuttuja kuin luonne on minulla ehkä vähän sattumaltakin juuri oikeanlainen. Olen tarpeeksi miellyttämishaluinen ja kiinnostunut yhteistyöstä, että otan ohjeita vastaan, mutta en liian ohjaajaherkkä, että paineistuisin ohjaajan käskyistä. En pelkää virheitä tai ahdistu niistä. Erilaiset ympäristöt eivät jännitä tai pelota minua, mutta eivät myöskään kiinnosta liiaksi, ettenkö voisi sivuuttaa häiriöitä yhteistyön ja palkan toivossa. Taisi myös käydä niin, että tämä jäähyväiskisapäiväksi aiottu päivä olikin vain uuden kisauran ensimmäinen kisapäivä. Seuraavaa kisapaikkaa on ilmeisesti jo katseltu kalenterista...
