Toivon säteitä

 Roni: Olen tällä viikolla 

• ruopinut maata takajaloillani tarpeiden teon jälkeen
• ravistellut ja piehtaroinut ulkona
• nostanut jalkaa
• kävellyt hihnassa pihatarhan ympäri yhdellä kertaa
• peruuttanut oma-aloitteisesti hihnassa keittiönmatolla.

Olen myös ryntäillyt hihnassa, yrittänyt hypätä Emäntää vasten, ajatellut tekeväni leikkieleitä Demolle ennen kuin Emäntä keskeytti minut ja onnistunut hyppäämään hiekkalaatikolle, vaikka Emäntä yritti nimenomaan varoa sitä.

Meille nämä pikku jutut ovat toiveikkaita häivähdyksiä oikeaan suuntaan etenevästä toipumisesta.

Ai vieläkin häkkiin takaisin?

Odota, jos vielä yhden lenkin kävisin tarkistamassa...

Demo 3 vuotta!

 Onnea rakas, maailman ihanin Demo! <3 

Tuntuu uskomattomalta, että tämä vasta laumaamme tullut pikku Pipuli täyttää jo 3 vuotta! Se vain asteli elämäämme ja oli kuin olisi aina ollut meidän. Perhe Demon ympärillä on muuttunut vuosien varrella, eikä parempaa koiraa näihin muutoksiin olisi voinut toivoa. Demo on ollut mukana Lucyn viimeisissä vaiheissa, hankalassa tuplaraskaudessa (istui vessassa seuranani viikosta ja kuukaudesta toiseen voidessani pahoin), vanhempainvapaalla pikkuvauva-ajasta taaperoiksi kasvaneiden kaksosten seurana ja nyt yhtäkkiä lähes kahden kotona viettämäni vuoden jälkeen se on päivät lähes yksin kotona, kun Roni on häkkilevossa, eikä se ole osoittanut stressin merkkejä.

Kotona Demo on pääasiassa huomaamaton, mutta jos jotain tapahtuu, on se aina valmiina mihin vain toimintaan. Todella nopea oppimaan ja sopeutuu helposti kaikenlaisiin tilanteisiin ja ympäristöihin. Äärettömän lempeä ja hellä hoivaaja. Ellei sillä olisi taipumusta karata heti, kun silmä välttää, jänismetsälle, ei sitä ehkä uskoisi edes mäyräkoiraksi!

Toivottavasti Demo saa vielä paljon terveitä vuosia ja monia syntymäpäiviä! 

Elinkelpoinen

 Roni: Keskiviikkona eläinlääkäri arvioi tilani elinkelpoiseksi. Häkkilepoa ja kipulääkitystä siis jatketaan ja Emäntä keskeyttää tuhkauurnani ja hautapaikkani suunnittelun.

Tänään pystyin raapimaan päätäni oikealla takajalalla. Se tuntui taivaalliselta. (Emäntä on toisinaan rapsuttanut minua ympäri kehoa, kun huomasi, etten kykene edes rapsuttelemaan itse itseäni.) Pääsen myös itse häkkiin ja häkistä pois ja tänään jopa astuin häkkiin takajalka kerrallaan (aiemmin jonkinlainen syöksyloikka päistikkaa sisään) enkä kompuroinut häkin oviaukon alareunaan ollenkaan. Toipumisen ihme häivähtää ilmassa.

Mökkiviikonloppu Ninnin ja Moonan luona. En kuulemma pääse enää uimaan. Ikinä. Emäntä on aina niin dramaattinen hysteerikko. 

Tilannekatsaus

 Roni: Maaliskuussa selkäni kipeytyi ensimmäisen kerran niin pahasti, että jouduin häkkilepoon. Jo alkuvuodesta Emäntä oli ounastellut, että minulla on iltaisin jotain outoa tärinää, joka voisi viitata kipuun ja rodun huomioon ottaen epäilykset kohdistuivat selkään. Kuitenkin lähdin aina mielelläni lenkille ja jaksoin hyvin, vaikka toisinaan vähän vetkuttelinkin suosikkireittieni tienristeyksissä. 

Ensimmäisen kolmen viikon jälkeen Emännän mielestä takajaloissani oli vielä ylimääräisiä potkuja ravatessa, joten eläinlääkäri määräsi suoraan vielä toiset kolme viikkoa lepoa. Sain kuitenkin jo pienen tarhan olohuoneeseen, ettei tarvinnut enää pelkästään häkissä maata. Vähitellen aloin käydä jo itsekseni tarhassa asioillani ja kuuden viikon jälkeen pienillä hihnakävelyillä omalla tiellämme ja eläinlääkärin kanssa sovittiin lääkitykseni alasajosta.

Vappuviikonloppuna lääkitys oli melkein ajettu alas ja olimme Ninnin ja Moonan luona. Siellä on isompi pihatarha ja lähistöllä kettuja ja niinpä onnistuin muutaman kerran iltapissalla ollessani ryntäilemään tarhassa vauhdilla sydämeni kyllyydestä haukkuen. Kävin myös jo muutaman sadan metrin hihnakävelyillä. Selkä ei kestänyt kaikkea tätä riemua ja jouduin uudestaan häkkilepoon.

Kunnan eläinlääkäri kehotti kääntymään jonkin asiasta enemmän perillä olevan pieneläinklinikan puoleen ja arveli, että magneettikuvaus olisi seuraava vaihe. Siinä oli mestareilla kovan pohdinnan paikka. Vakuutuksestani huolimatta magneettikuvat ovat kalliita ja sen jälkeinen mahdollinen leikkaushoito maksaisi myös. Lähimpään eläinsairaalaan on satoja kilometrejä ja leikkauksen jälkeinen kuntoutus vaatisi aikaa, jota puolitoistavuotiaiden kaksosten kanssa ei juuri ole ylimääräistä. (Emännällä on jo nyt huono omatunto siitä, että joutuu toisinaan jättämään lapset pinnasänkyyn katsomaan Pipsa Possua, että saa käytettyä minut häkkeineni ulkona.) Ikääkin minulla alkaa jo olla (kuukauden päästä 11 vuotta), joten mietitytti, mikä tulisi lopulta olemaan laadukkaiden elinvuosien määrä, mikä operaatiolla saataisiin. Mestarit tekivät raskaan päätöksen, ettei vaivaa lähdetä tämän tarkemmin selvittämään, vaan yritetään vielä häkkilevolla.

30.7.2025

Tällä kertaa Emäntä oli tarkempi häkkilevon kanssa, ettei liikuntaa tulisi yhtään ylimääräistä. Vointi lähti taas paranemaan ja juhannusta vietettiin vanhalla porukalla mökillä. Pääsin myös jo käymään taas pienillä hihnalenkeillä. Toisinaan Emännästä näytti, että onnuin hieman etujalkojani. Hän otti ensin yhteyttä etäeläinlääkäriin selvittääkseen, olisiko jotain vielä tehtävissä hyväkseni ja tämä eläinlääkäri kehotti käymään jollain klinikalla näytillä. Kävimme hammashoidoista tutulla klinikalla ja siellä lääkäri määräsi lisää kipulääkettä ja sanoi, että sitä kannattaa käyttää vaikka lopunikää, eikä yrittääkään enää ajaa alas. Hän ehdotti myös laserhoitoa. Sinnekin lääkäriin meiltä on tunnin ajomatka ja matkaseurana ne edellämainitut kaksoset, joten oli vakava pohdinta, että käytämmekö kaksi viikkoa kesälomasta siihen, että ajamme joka toinen päivä naapurikaupunkiin.

Juhannus 21.6.2025

Lopulta Emäntä päätti, että koska on ajanut kanssani maailman ääriin harrastustenkin perässä, niin tämä on vielä asia, jonka hän pystyy hyväkseni tekemään, vaikka leikkauksia ei enää tehdäkään. Nämä olivat myös kesälomaretkiä lapsille, kun kävimme samalla jossain leikkipuistossa puuhaamassa. (Tai siis minä odotin hihnassa portin ulkopuolella.)

Leikkipuistovahtina 1.7.2025

Hoidot auttoivat ja olin jo aika reipas oma itseni. Kävimme pisimmillään muutaman kerran 2 kilometrin lenkin. Heinäkuun lopulla olimme uudestaan mökkeilemässä. Kuumalla kelillä Emäntä oli päättänyt uittaa Demoa. Minä kiihdyin sen näkemisestä aivan tappiin ja Emäntä heltyi ja antoi minunkin uida. Hän ajatteli, että uiminen on turvallista liikuntaa, kun sitä monesti suositellaan erilaisiin kuntoutumisiin. Myös Lucy-neitiä hän kuntoutti aikanaan uittamalla.

Suosikkilenkkireitti. Tästä alkaisi metsäosuus, mutta käytiin vain pellonreunassa kääntymässä. 14.7.2025

14.7.2025

Kaikki yhdessä taas n. 1 km lenkillä 11.7.2025

Minä olen kuitenkin hetkessä nollasta sataan kiihtyvä mäyräkoira. Vaikka uiminen itsessään ei raskasta olisikaan ja vaikka Emäntä piti minut hihnassa koko ajan maalla, niin ehdin aika paljon hyppiä, pomppia, kieriä ja riehua siinä samalla siitä huolimatta. Ensimmäisen kerran jälkeen Emäntä ei huomannut mitään poikkeavaa, mutta vajaan viikon aikana kävin uimassa myös toisen kerran ja sen jälkeen hänestä tuntui, että saatoin olla hieman selkä köyryssä.

Moonan, Demon ja Ninnin (ei kuvassa) kanssa yhdessä iltalenkillä mökillä 21.7.2025

Tulimme kotiin ja viikko sitten lauantaina en halunnut enää lähteä tavaksi muodostuneelle pienelle kävelylle omalle tielle. Hän antoi minulle varuiksi toista kipulääkettä, jota eläinlääkäri oli antanut mukaan siltä varalta, että tulisi jotain takapakkia. Hän oli yhden yön lasten kanssa reissussa ja kun hän sunnuntaina palasi kotiin, ryntäsin häntä vastaan tarhan portille. Liikuin hänestä vaikeannäköisesti, kaaduin aidan viereen enkä yrittänyt enää lähteä liikkeelle. Hän haki heti häkin sisältä, laittoi minut häkkiin ja kantoi sisään.

Nyt olen siis kolmatta kertaa puolen vuoden sisään häkkilevossa. Tällä kertaa tilanne on pahempi kuin aiemmilla kerroilla. Kun aiemmin olin kipeä ja jäykkä, niin nyt minulla on myös oikeita halvausoireita. Jalkani ovat hervottomat ja tasapaino ei meinaa pysyä. Emäntä on itkenyt silmät päästään ja rukoillut, hän heräilee öisin eikä ruoka maistu. (Minulle edelleen maistuu!) Hän tietenkin syyttää itseään ja riutuu muun surun lisäksi vielä tunnontuskissaan, ettei ole osannut tai pystynyt huolehtimaan minusta oikein ja tarpeeksi. Hänen sydämensä särkyy jokaisesta horjuvasta askelesta, jonka otan pihalla hihnassa. Koko viime viikko on taas käyty ottamassa laseria joka toinen päivä, mutta tällä kertaa ilman hauskoja leikkipuistopysähdyksiä. Yhtenä päivänä toisen lapsen kummitäti tuli vahtimaan lapsia, ettei heidän tarvinnut istua joka reissua mukana.

Omalla pihalla 3.8.2025

Tilanne on siis hyvin kriittinen. Emäntä haluaisi ajatella, että olen tullut viikon mittaan paremmaksi, mutta se voi myös olla toiveajattelua. Ensi viikolla jatkamme laserhoitoa ja keskiviikkona tapaan taas eläinlääkärin, joka tekee arvion tilanteestani. Emäntä pyytää, että jos lukijoissa on mukana sellaisia, joilla on ollut tapana rukoilla asioiden puolesta tai vaikkei olisikaan, niin jos voisi tämän kerran esittää pienen pyynnön Taivaan Isälle, että Hän parantaisi minut, koska toivo alkaa olla ohut.

3.8.2025

3.8.2025

Tämä päivä meni siten, että heräsin kahdeksan aikoihin, kun Emäntä vei minut takapihalle. Hän auttoi minut häkistä ja kävin aamupissalla. En halunnut kävellä sen enempää, joten jäin seisomaan paikalleni ja Emäntä toi häkin viereeni ja menin sinne. Söin aamulääkkeet raa'an jauhelihan sisällä ja join, mutten syönyt aamuruokaani. Aamupäivän aikana Emäntä kävi välillä tarjoamassa ruokaa ja vettä ja söin puoleen päivään mennessä aamuruokani. (Minulle ei voi jättää häkkiin ruokaa eikä vettä, koska haluan aina haudata kaikki resurssit eli kaadan kupit. Tämmöinen oma pikku juttuni, joka minulla on ollut aina.) Yhden aikaan kävin toisen kerran ulkona taas takapihan tarhassa hihnassa. Sain aamukakan tehtyä. Intouduin myös piehtaroimaan viettävässä pihassa, kun itsensä rapsuttaminen on hankalaa häkissä osin halvaantunein jaloin. Välillä Emäntä tarjosi taas vettä ja kuuden aikaan pääsin ulkoilemaan oikein etupihalle. Siellä on vähän tasaisempaa, mutta helposti siellä tulee käveltyä vähän enemmän, kun tilaa on enemmän. Riemastuin maiseman vaihdoksesta ja pääsin häkistä ulos ihan omin avuin. Heilutin vähän häntääkin ja iltakakan lisäksi piehtaroin taas. Kahdeksan jälkeen sain iltalääkkeen jauhelihan kanssa ja söin iltaruuan. Kymmenen aikaan kävin vielä iltapissalla jälleen tarhan puolella. Kävin toiveikkaana portin takana kääntymässä, jos olisin päässyt taas etupihalle, mutta Emäntä ei suostunut. Häkkiin pääsin melkein yhdellä ponnistuksella takaisin. Nyt olen hengaillut häkissä Emännän kanssa keittiössä, mutta yöksi menen taas olohuoneeseen koiraportin taakse, etteivät mini-mestarit pääse aamun tullen kolisuttelemaan häkkiäni.

3.8.2025

Iltapiehtarointi omalla pihalla 3.8.2025

Yritetään jaksaa tulla päivittämään kuulumisia tässä matkan varrella. Jos ei muuten, niin laitan Demon asialle. Siitä on kasvanut kelpo poika. Voin olla isänä ylpeä, että siitä on tullut niin järkevä ja reipas.

27.6.2025

Pari juttua viikon varrelta

 Demo: Tällä viikolla on ollut joitakin mainitsemisen arvoisia asioita, niin laitan tässä ylös pari juttua.

Ekaksi minä ja Emäntä nähtiin tänään karhu! Tai ehkä Emäntä enemmän näki ja minä haistoin, mutta voi vinde oli jännää! Oltiin tulossa päiväkävelyltä kotiin ja siinä se oli meidän tien varressa pellolla haahuilemassa. Tuuli kävi karhusta meihin päin, joten minä haistoin sen, mutta se ei haistanut meitä eikä varmaan kuullutkaan. Meillä oli pennut mukana, niin Emäntä pakitti heti, kun huomasi karhun. Hän ei halunnut ottaa sitä riskiä, että karhullakin olisi kaksoset mukana ja tulisi jotain kärhämää monikkoäitien välille. Saattoi se olla joku poikamieskin. Ainakaan ei nähty yhtään pienokaista.

Sellainen pieni ongelma meillä oli, että ei päästy kotiin, kun karhu oli meidän ja kodin välissä. Mestari oli kylällä rassailemassa autoa, joten Parempi Mestari joutui soittamaan hänelle, että tulisiko saattamaan meidät kotiin. Pienen odottelun jälkeen Mestari tulikin kaverinsa kanssa ja hän saattoi meitä jalan ja kaveri ajoi autolla perässämme. Karhua ei toki enää näkynyt, mikä oli tietysti ihan toivottavakin asia. Ainoastaan sen tassunjäljet olivat painuneet yhteen kohtaan hiekkatiehen n. 200 metrin päähän meidän tontista.

Emäntä pohti, että yksin koiran kanssa hän olisi saattanut yrittää pitää ääntä ja oletettavasti 99% varmuudella karhu olisi väistänyt, mutta omien pentujensa kanssa hän ei uskaltanut ottaa mitään riskiä. Tämä oli varmaan karhulta tällainen olosuhteiden aiheuttama työtapaturma ja toivottavasti hän jatkossa osaa mennä piiloon ajoissa. Emäntä arveli, että hän on luultavasti karhulle vanha tuttu, jos näissä samoissa metsissä on samoiltu jo vuosia, mutta hän vain ei ollut koskaan ennen eläissään nähnyt karhua luonnossa.

Tokaksi olen aloittanut Kaverikoira-urani ensimmäisellä tutustumiskäynnillä. Tällaiselle peräkylän peräkammarin pojalle oli kaikkein iso juttu tavata toisia koiria. Ja vieläpä tyttöjä! Toinen tyttö oli tosi iso ja siksi ensin vähän pelottava ja toinen tosi oudon näköinen (sen silmiäkään tuskin näkyi sieltä karvapöheikön läpi!), mutta se melkein lämpeni leikkimään poislähtiessä. Vieraat ihmiset, liukkaat lattiat, omituiset silitykset, Emännän sylissä roikottaminen tai vieraaseen sänkyyn nostaminen eivät olleet mitään sen rinnalla, ETTÄ MUKANA OLI TOISIA KOIRIA! Maltoin minä niitä ihmisiäkin huomioida, mutta koko ajan piti vahtia, että missä ne muut ovat ja kun ne vaihtoivat huonetta, niin minullekin tuli kiire mennä mukana. Tytöt tulevat kuulemma olemaan kollegojani jatkossakin, että Emäntä arvelee minun tottuvan ja tutustuvan heihin jatkossa, jotta ehkä varsinaisesta työskentelystäkin tulee vähän tärkeämpää.

Kolmas asia on se, että isi on edelleen kipeä. Ja oikeastaan taas. Hän oli jo aika reipas tässä välillä. Ulkoilimme jo yhdessä tarhassa ja kävimme pienillä kävelyilläkin, mutta viime viikonloppuna isi oli taas niin kipeä, että kulki aivan kyyryssä ja Emäntä laittoi hänet häkkiin. Tämä on kai aika vakava paikka jo. Alkuviikosta Emäntä itki ja huokaili paljon. Mestari yritti lohduttaa, että katsotaan nyt vielä, jos Roni tästä vielä paranisi. Varmuutta asiasta ei ole, eikä isi ole yhtä nopeasti toipunut kuin ensimmäisellä kerralla maaliskuussa, mutta jotain pieniä toipumisen merkkejä on. Esim. isi ravistelee taas turkkia, mitä hän ei pystynyt alkuviikosta tekemään. Sitten hän on myös onnistunut salaa kierimään vähän ulkona ja toisinaan hän yrittää vähän ryntäillä hihnassa. Ruoka ja vesi ovat maistuneet koko ajan. Nyt isiä pidetään paljon visummin häkissä, kun Emäntä arvelee heidän antaneen isin viimeeksi lähteä liian nopeasti liikkumaan liian vapaasti.

Pikku ravistelut heinikossa kierimisen jälkeen 10.5.2025

Toivottavasti isi paranee, koska on tosi tylsää, että hän on vain häkissä ja täysin käsittämättömältä tuntuisi, jos häntä ei olisi enää edes siellä häkissä...

Lopuksi toivotetaan hyvää äitienpäivää meidän äideille isin kanssa! 

Hänen äitinsä eli minun Venni-mummoni täytti juuri 15 vuotta!

Jänskästi erilainen aamupäivä

Demo: Tänä aamuna Emäntä pakkasi minut autoon mukaansa. Siis vain minut! Oltiin Moonan ja Ninnin luona ja lähdettiin sieltä, joten oli mahtavaa näyttää pitkää nenää muulle porukalle, koska juuri MINÄ pääsin mukaan.

Roni: Sinulla on aina pitkä nenä, koska olet mäyräkoira... senkin puikkonokka...

Demo: Älä nyt häiritse isi! Tämä on minun tarinani!

Joka tapauksessa.

Ajoimme Emännän kanssa kaupunkiin. Käytiin siinä pieni jaloittelulenkki ja kun tultiin takaisin autolle, sinne oli kerääntynyt muitakin koiria. Melko samoin tein meidät kutsuttiin sisään suureen rakennukseen. Muutkin vaikuttivat vähän jännittyneiltä ja osa haukahteli, joten minäkin olisin halunnut liittää ääneni kuoroon, mutta Emäntä käski olla hiljaa. Sisällä asetuimme pitkään käytävään, joka olisi saattanut olla vaikka eläinlääkärin vastaanotto. Kun mitään ei hetkeen tapahtunut, tein kuten Lucy-neiti aikoinaan näytti mallia, miten vastaanotolla odotellaan: kävin pitkäkseni. Välillä huokailin syvään ja vinguinkin vähän, mutta kun Emäntä ei tehnyt elettäkään noustakseen, alkoi minulla silmä luppaista. 

Jonkin ajan päästä meidät kuitenkin kutsuttiin sisään ovesta, josta kaikki neljä muuta koiraa olivat jo päässeet jonnekin ja tulleet takaisin. Sisälle kipitin sivuilleni vilkuilematta muiden koirien ohi. Sisällä istui ihmisiä ympäri huonetta. Riemastuin ja oikaisin saman tien lähimmän ihmisen luo. Hän rapsutteli minua mukavasti, joten riensin siitä seuraavan istujan luo.

Emäntä kuitenkin nyhti minut huoneen etuosaan, jossa kolmas kiva ihminen halusi kumartua päälleni laitteen kanssa, joka sanoi "piip". Voitko uskoa isi, että minussa on kuulemma joku siru?!

Roni: Sinähän et halunnut minun sekaantuvan tarinaasi... mutta kyllä. Sinussa on siru. Meissä kaikissa on. Tai pitäisi olla. Joissain koirissa ei kai vielä ole... Mutta jatka toki. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta!

Demo: Hetken minä nuuskin sirunlukijanaisen polvissa asti roikkuvan kaulaliinan päitä, mutta sitten sain tervehtiä vielä muita huoneessa olijoita. Aivan liian pian Emäntä ohjasi minut kuitenkin ulos huoneesta.

Tämän hauskan session jälkeen jouduimme taas käytävään odottamaan. Minä kaaduin oikein teatraalisesti kyljelleni ynähtäen alleviivatakseni odottelun tylsyyttä, mutta Emäntä vain nauroi.

Seuraavaksi meidät kuitenkin kutsuttiin sisään kaikki viisi! Minua olisi vähän kiinnostanut ottaa kontaktia niihin muihin koiriinkin, mutta Emäntä ohjasi minut niin ovelasti huoneessa paikasta toiseen, etten oikein päässyt kunnolla kuonoetäisyydelle kenestäkään. Ihmisten luo sentään sain mennä ja se oli ainakin yhtä hauskaa. Kävimme kaikkien luona ainakin kerran ja oli ihanaa, kun kaikki rapsuttelivat minua ja juttelivat minulle. Yhden sohvalla istuneen ihmisen kohdalla olin niin nopea, että ehdin hypätä sohvalle ja suukottaa häntä ennen kuin Emäntä ehti koiraa sanoa, mutta tämä ihminen ei pahastunut ollenkaan. 

Tämäkin hauska rapsutteluhetki päättyi vielä käytäväodotteluun. En olisi välittänyt enää kökkiä käytävässä, mutta toisaalta oli ollut niin hauskaa ja jännittävää, että pötkähdin vain pitkäkseni. Sisällä huoneessa kävimme vielä kerran ja Emännälle kerrottiin, että minut oli tämän testin myötä hyväksytty Kennelliiton Kaverikoiraksi. Koko porukasta otettiin valokuvia, saatiin herkkupussi sponsorilta ja sitten vihdoin pääsin autoon huilaamaan.

Isi, mikähän se sellainen kaverikoira on ja mitä se tekee?

Roni: Minä ja Lucy-neitihän olemme olleet myös kaverikoiria. Se on sellainen vapaaehtoisduuni, jossa käydään tapaamassa ihmisiä, joilla ei ehkä ole mahdollista pitää omaa koiraa ja ilahduttamassa heitä. Koira menee ihmisten luo tai ihmiset tulevat koiran luo rapsuttelemaan ja juttelemaan. Riippuu vähän tilaisuudesta.

Demo: Vau! Pääsenkö minä siis jatkossakin Emännän kanssa tapaamaan kivoja ihmisiä ja keräämään rapsutuksia ja kehuja?

Roni: Mitä ilmeisimmin!

Demo: Mahtavaa!!

Life of Demo

 Koska tämä blogin pitäminen on perhesyistä jäänyt vähemmälle on myös Demon hahmo saattanut jäädä ohuemmaksi lukijoillemme, joten tällä kertaa keskitymme Demoon, jotta tämäkin ainutlaatuinen mäyräkoirapersoona saisi arvoisensa huomion.

Kuten esittelysivulla on kerrottu, on Demo laumamme kolmas mäyräkoira ja Lucyn poistuttua näkyvän valon maailmasta kaksi vuotta sitten, on Demosta tullut aisapari Ronille. (Joku aikaansaava olisi voinut tehdä blogin nimelle ja ulkoasullekin jotain jo tähän mennessä, mutta koska ajatus blogin pitämisestä lähti Lucyn innoituksesta, niin olkoon nimi jatkossakin Lucyn ja Ronin blogi kunnioituksesta edesmennyttä kohtaan...) Demosta on tullut jälleen yksi "käteen sopiva" koira, vaikka onkin aivan toisenlainen kuin Lucy tai Roni. Tämän hetkiseen perhetilanteeseen voisi jopa sanoa, että Demo sopii kuin kirsu mäyräkoiraan.

Demo on kaikessa mukana jalkoihin sotkeutumisen uhallakin. Kuitenkin se on samalla kestänyt yksinolon rikkomatta ja sotkematta mitään, vaikka voisi kuvitella, että se on jopa hieman takertuva. Toisaalta se myös irtoaa hyvin metsässä eli suomeksi sanottuna karkaa välittömästi, jos pääsee irti. Metsästysvaisto on siis vahva. Demon ainoa huono puoli omasta mielestäni onkin oikeastaan se, ettei sitä voi pitää ulkona irti, mutta samalla se tekee asioista yksinkertaisia, kun se on aina ja kaikkialla kiinni, niin ei tarvitse pohtia eikä pelätä. Sillä on siis kaksi puolta eli se on toisaalta kaikessa mukana koheltava tissivälikoira ja toisaalta peloton metsästyskoira, joka voi ajaa riistaa tuntitolkulla. Lisäksi Demo osaa rauhoittua (joskus pienellä avustuksella), joten se ei pörrää koko ajan kärpäsenä ympärillä, vaan riittävästi lenkkeilytettynä ja aktivoituna, se osaa myös olla huomaamaton torkkuja.

Demon kouluttaminen on ollut hämmästyttävän helppoa. Osaksi voi tietysti olla avuksi se, että itsellä on jo kokemusta useamman koiran kanssa toimimisesta, mutta Demo osaa keskittyä yhdessä tekemiseen ja haluaa oppia. (Se myös saa treenihetkiä niin harvakseltaan, että jokainen tilaisuus on sen maailmassa kultaa kalliimpi.) Demo on ensimmäinen koirani, joka nauttii jopa kynsien leikkuusta ja turkin tai hampaiden harjaamisesta, koska niissäkin se saa huomiota ja herkkuja. Rally-tokoa olen opettanut Demolle alusta asti oikealla ja vasemmalla, joten se osaa jo paljon myös ylemmissä luokissa olevia tehtäviä. Sääntöuudistus vain tulee hieman sotkemaan hyvin alkanutta treenaamistamme, kun ohjaajan täytyy nyt opetella tukku uusia tehtäviä. Demo on varmasti mielissään, että edessä on paljon uusia temppuja.

Jäljestämisessä Demo on luontainen lahjakkuus. Sen ainoa heikkous on hyvin avoin suhtautuminen jäljestämiseen eli se jäljestää mielellään mitä vain metsästä löytyvää jälkeä. Olin myös aluksi itse tyhmä, kun tiesin, miten olen kouluttanut kaksi Pohjoismaiden jäljestämisvaliota, mutta sitten treenasin Demon kanssa aluksi eri tavalla. Viime kesänä otin siis treeneissä askeleen taakse päin ja jälkiuskollisuus parani Demolla samantien.

Vesiriistassa on vielä yksi melko perustavanlaatuinen este eli Demo ei halua koskea lintuun, mutta uiminen ja lelujen noutaminen onnistuvat, että kaikki tarvittavat palikat ovat olemassa. Tarvittaisiin vain rutkasti aikaa ja motivaatiota ohjaajalta treeneihin, jos siitä haluaisi saada vesiriistakoiran, joten se laji on vielä mietintämyssyssä. Kuten kaikki muutkin lajit enemmän tai vähemmän. Demon kanssa ei ole kisattu missään lajissa. Se on käynyt vain kahdesti mätsäreissä ja kerran pentunäyttelyssä.

Lenkkikaverina Demo on tähän elämäntilanteeseen helpoin mahdollinen koira. Ronin kanssa on helpointa kävellä metsässä niin, että se on irti, koska se kulkee mukana ja huolehtii itse, mihin suuntaan olen menossa, joten sitä ei tarvitse kutsua ja vahtia, missä se menee. Maantiellä kulkiessa Roni kuitenkin osaa tempun jo toisenkin. Se haluaa kieriä varsinkin talvella vähän väliä. Se haluaa kurkistaa jokaiseen ojarumpuun, pysähtyä jokaiseen tienristeykseen, mistä koskaan on menty metsäreitille ja se osoittaa mieltään makaamalla kyljellään maassa, jos se ei pääse metsään. Roni saattaa myös jarrutella ja tassutella perässä hitaasti siihen asti, että käännytään kotiin päin.

Demo ampaisee ovesta valjaissaan ja kipittää tasaisesti eteenpäin kuin pieni veturi. Se hoitaa nuuskimiset ja tarpeensa tekemiset yleensä siten, ettei flexihihna ehdi loppua kesken, kun sen ohi kävelee. Se juoksee suoraan, kunnes toisin käsketään. Se kääntyy yhtä mielellään metsäpoluille tai takaisin kotiin päin. Myös hiihtolenkeillä tai juoksulenkeillä (joita tosin on ollut hyvin harvoin) Demo on yhtä vaivaton kaveri. Sen elämäntarkoitus on vain juosta eteenpäin korvat lepattaen. Sade, helle tai pakkanen ei vaikuta Demon lenkkeilyintoon. Kun Demo saa käydä muutaman kilometrin kävelyn päivässä (mitä pidempi sen parempi), on se muun ajan päivästä mukavaa seuraa. Muutaman päivän lenkkeilytauko ei saa Demoa repimään pelihousujaan, mutta mitä kauemmin se on liian vähällä liikunnalla, sitä rasittavammaksi sen perskärpäsyys muuttuu.

Kodin vahtiminen sujuu Demolta mäyräkoirille ominaiseen tyyliin. Demo on ensimmäinen mäyräkoiramme, joka on hoksannut kurkistaa ikkunasta ulos. Demo on ominut Ronin lepotuolin (jonka piti siis alunperin olla Emännän lueskelutuoli...) ja siitä tuolista Demo näkee etupihalle, kun se haluaa tarkistaa, mitä pihalla tapahtuu. Jos tilanne vaatii aktiivisempaa otetta, pyrkii Demo pihalle haukkumaan. Pihatarha on muutenkin ollut valtava helpotus koiranpitoon! Koirat voi päästää suoraan takaovesta tarhaan ja Demo käyttää tätä optiota lukuisia kertoja päivässä.

Hellyyden osoituksissa Demo vetää lähes vertoja Lucyn kiintymykselle. Roni ei ole koskaan viihtynyt erityisen pitkissä rapsuttelukarkeloissa, mutta Demo on mielellään sylissä ja ottaa rapsutteluja, halauksia ja suukkoja vastaan ja suukkoja se jakaa auliisti myös itse. Pienten lasten kanssa Demo on ilmiömäinen. Se on viihtynyt yllättävän hyvin jo vauvojen kanssa ja lasten kanssa se on osannut leikkiä varovasti jo siitä lähtien, kun lapset alkoivat tarttua leluihin. Demo saattoi tuoda jo 10-kuiselle vauvalle oman lelunsa yhdessä vedettäväksi. Ja vauvoja nauratti, kun Demo leikki heidän kanssaan! 

Nykyisin Demon on jo enemmän osattava varoa, ettei jää kaatuilevien lasten alle, mutta silti se haluaa olla mukana. Lapset ovat oppineet jo silittämään koiraa hellemmin, mutta Demo ei hermostu rouheammastakaan käsittelystä, kun reilun vuoden ikäiset lapset eivät vielä aivan joka hetki innostuessaan muista, mitä hellä silittäminen on. Toisinaan Demo saa lelusta päähän, joku tallaa hännälle tai yrittää käyttää koko koiraa seisomistukena, mutta silti se on mieluummin samassa paikassa minun ja lasten kanssa kuin yksin jossain turvallisemmassa tilassa. Välillä tuntuu kuin olisikin kolmoset eikä vain kaksosia, kun kahden lapsen lisäksi syliin yrittää pyrkiä vielä koira.

Toisten koirien kanssa Demo on tähän asti pärjännyt hyvin. Se osaa kunnioittaa vanhempia ja on avoin tutustumaan kaikkiin uusiin kavereihin. Viime aikoina rally-tokotreeneissä on tavattu joitakin vähän ärhäköitä koiria, ja niitä Demo on vähän pelännyt, koska ei ole päässyt tutustumaan. Demo ei oikein ymmärrä, miksi joku olisi hänelle äkäinen. Näissä tilanteissa Demokin on sitten yksin ilman isiä ollessaan turvautunut haukkumiseen.

Demo on tuonut elämäämme rutkasti iloa, rakkautta ja hellyyttä. Vaikka sen pursuava ilo ja into yhdistettynä karkaamistaipumukseen tuokin toisinaan haasteita ulko-ovitilanteisiin ja vaikka joskus toivoisikin, että voisi käydä vessassa edes ilman koiraa, niin samalla muistutan itselleni, että nämä ovat myös ne samat piirteet, jotka tekevät tästä koirasta niin rakastettavan ja tärkeän. Esimerkiksi raskauspahoinvointi oli piirun verran siedettävämpää, kun Demo kulki viikosta toiseen mukanani vessaan seuraksi, kun oksentelin monta kertaa päivässä. Siinä koiraa rapsutellessa ei olo ollut aivan niin yksinäinen ja kurja.

Kuten kaikkien muidenkin koirien kohdalla, niin toivon, että Demokin saisi olla täällä seuranamme mahdollisimman kauan ja pysyä terveenä. Elämä ilman Demoa olisi kuin sänky ilman peittoa, puuro ilman hilloa tai hihna ilman koiraa.

Itku pitkästä ilosta

Roni: Emäntä oli viikonlopun poissa kotoa pentueensa kanssa. Toissa vuonna tapahtuneen kuukauden eron jälkeen olemme suhtautuneet hänen paluuseensa hieman riemullisemmin (tai maanisemmin) kuin ehkä aiemmin. Niin kävi tälläkin kertaa, että riemastuimme niin, että riehuimme ja leikimme Demon kanssa toista tuntia. Välillä juoksimme ulkona, mutta tulimme sitten taas sisälle jatkamaan. Yleensä Emännällä menee hermot meidän riehumiseemme jossain vaiheessa ja hän lopettaa leikin, mutta tällä kertaa hän ajatteli, että antaa poikien leikkiä, vaikka häntä jo vähän ärsyttikin. Lopulta kuitenkin kun meidän ähellyksemme häiritsi lasten nukuttamista, hän ärähti, että nyt riittää. Lopetimme saman tien kiltisti ja menimme omille tahoillemme. Illalla kävimme iltapissoilla, kuten aina ja sitten nukkumaan.

Aamulla Demo heräsi yhtä aikaa pentujen kanssa, mutta Emäntä käski hänet vielä viereensä köllöttelemään, koska ei jaksanut nousta ylös. Kun hän lopulta heräsi, olin minä jo ovella odottamassa hänen yllätyksekseen. Ja vielä suurempi oli yllätys, kun menin ulos selkä köyryssä aristaen ja tupsahdin hankeen makaamaan enkä suostunut hievahtamaan. Hän joutui kantamaan minut sisälle. Uudella yrityksellä hän sai minut houkuteltua pissalle ja sisällä hän antoi minulle kipulääketta. Joskus kovan leikkimisen jälkeen minulla on ennenkin ollut vähän jäykkä olo aamulla, mutta kun olen saanut troppia, olen taas entiselläni.

Iltapäivään mennessä kipulääke ei ollut mainittavasti auttanut. Sain pökäleen tikistettyä, mutta muuten liikkuminen oli vaikeaa ja tärisin edelleen kauttaaltani. Emäntä alkoi epäröidä, ettei kaikki ole aivan tavallisesti. Hän yritti soittaa ensin lähimmälle eläinlääkärille, mutta hän ei vastannut. Sitten hän soitti toiselle tutulle klinikalle kysyäkseen, voiko ensimmäisen kipulääkkeen jälkeen antaa koiralle vielä lisää lääkettä, koska kivut olivat silminnähden suuret. Toiselta klinikalta kehotettiin viemään minut näytille, joten Emäntä soitti uudelleen tälle lähempänä olevalle lääkärille ja jätti ääniviestin. Lähes heti lääkäri soitti takaisin ja pyysi viemään minut välittömästi näytille. Koska Emännällä on nuo riippakivet nykyisin aina lahkeissaan kiinni, niin Mestari lähti viemään minua.

Diagnoosi ei ollut mukava. Todennäköisesti minulla on välilevynpullistuma tai repeämä eli tutummin mäyräkoirahalvaus. Hyvä uutinen on toki se, että pystyn edelleen kävelemään ja tekemään tarpeeni itse ja refleksit ja kipu- ja asentotunto ovat jaloissani tallella. Lucy-neiti selvisi tästä tilanteesta jaloilleen kolme kertaa, että toivoa on. Raju riekkuminen ei ole oikein tällaisen 10-vuotiaan koiran juttu. Vaikka mieli onkin edelleen kuin nuoren uroon, niin keho on jo varttuneemman koiran. Tänään Emäntä on myös muistellut, että minulla on alkuvuodesta ollut toisinaan iltaisin tärinää, jota hän on arvellut kivuksi, mutta sille ei oikein ole ollut selitystä. Olen lenkkeillyt ja leikkinyt ihan normaalisti ja ollut aina valmis pienelle yhteiselle puuhastelulle. On kuitenkin mahdollista, että tuo pieni tutina toisinaan iltaisin on jo enteillyt tätä selän tilanteen huononemista.

Nyt ei siis auta muu kuin levätä häkissä seuraavat viikot ja sen jälkeen lähdetään taas liikuskelemaan vähän kerrassaan. Lucy-neidin lisäksi Emännällä on nyt itselläänkin kokemusta yli kuukauden pakkolevosta, että täällä on totuttu nousemaan pohjalta ennenkin.

Lenkkeilevät selät

 Roni: Täällä ollaan edelleen. Ei tuo Emäntä meinaa muuta ehtiä enää kuin pyöritellä nuo mukulat päivästä toiseen. Mokomat eivät enää edes nuku kuin yhdet päiväunet, joten niistä ei oikein pääse eroon päivälläkään. Sitten hihkuvat pitkin öitä, ettei kunniallinen mäyräkoira meinaa saada katkeamatonta yölepoaankaan.

Päivän kohokohta on edelleen päiväkävely ja siitä on sentään pidetty vielä kiinni. Voitte arvata, että lapsosista on kyllä tuhat kuvaa kuukaudessa, mutta mäyräkoirista vain satunnaisia otoksia selästä lenkillä. Jopa pitkä perinne kuusen juurella poseerauskuvista katkesi! Minä sentään kuvautin itseni kuusen juurella, mutta lasten kanssa. Heitä siinä aseteltiin rintarinnan niin ajattelin, että nyt on ryhmäkuvan aika. Muita koiria ei sitten paikalle kutsuttukaan.

Mutta tässä siis kokoelma mäyräkoiran selkiä lenkkeilemässä:

Eilinen lenkki keskustassa oli aika pöperöinen. Luultiin, että päästäisiin kulkemaan siellä auratuilla jalkakäytävillä.

Kotiin palattua Mestari kertoi, että auratraktori oli aurannut meidän oman tien heti meidän lähdettyämme. Olisi ollut parempi tie kotona siis.

Lapsia nukutti hyvin lumikuorrutuksen alla.

Ps. Tänään olisi ollut Lucy-neidin 12. syntymäpäivä.

Lucy kesäkuu 2019