Itku pitkästä ilosta

Roni: Emäntä oli viikonlopun poissa kotoa pentueensa kanssa. Toissa vuonna tapahtuneen kuukauden eron jälkeen olemme suhtautuneet hänen paluuseensa hieman riemullisemmin (tai maanisemmin) kuin ehkä aiemmin. Niin kävi tälläkin kertaa, että riemastuimme niin, että riehuimme ja leikimme Demon kanssa toista tuntia. Välillä juoksimme ulkona, mutta tulimme sitten taas sisälle jatkamaan. Yleensä Emännällä menee hermot meidän riehumiseemme jossain vaiheessa ja hän lopettaa leikin, mutta tällä kertaa hän ajatteli, että antaa poikien leikkiä, vaikka häntä jo vähän ärsyttikin. Lopulta kuitenkin kun meidän ähellyksemme häiritsi lasten nukuttamista, hän ärähti, että nyt riittää. Lopetimme saman tien kiltisti ja menimme omille tahoillemme. Illalla kävimme iltapissoilla, kuten aina ja sitten nukkumaan.

Aamulla Demo heräsi yhtä aikaa pentujen kanssa, mutta Emäntä käski hänet vielä viereensä köllöttelemään, koska ei jaksanut nousta ylös. Kun hän lopulta heräsi, olin minä jo ovella odottamassa hänen yllätyksekseen. Ja vielä suurempi oli yllätys, kun menin ulos selkä köyryssä aristaen ja tupsahdin hankeen makaamaan enkä suostunut hievahtamaan. Hän joutui kantamaan minut sisälle. Uudella yrityksellä hän sai minut houkuteltua pissalle ja sisällä hän antoi minulle kipulääketta. Joskus kovan leikkimisen jälkeen minulla on ennenkin ollut vähän jäykkä olo aamulla, mutta kun olen saanut troppia, olen taas entiselläni.

Iltapäivään mennessä kipulääke ei ollut mainittavasti auttanut. Sain pökäleen tikistettyä, mutta muuten liikkuminen oli vaikeaa ja tärisin edelleen kauttaaltani. Emäntä alkoi epäröidä, ettei kaikki ole aivan tavallisesti. Hän yritti soittaa ensin lähimmälle eläinlääkärille, mutta hän ei vastannut. Sitten hän soitti toiselle tutulle klinikalle kysyäkseen, voiko ensimmäisen kipulääkkeen jälkeen antaa koiralle vielä lisää lääkettä, koska kivut olivat silminnähden suuret. Toiselta klinikalta kehotettiin viemään minut näytille, joten Emäntä soitti uudelleen tälle lähempänä olevalle lääkärille ja jätti ääniviestin. Lähes heti lääkäri soitti takaisin ja pyysi viemään minut välittömästi näytille. Koska Emännällä on nuo riippakivet nykyisin aina lahkeissaan kiinni, niin Mestari lähti viemään minua.

Diagnoosi ei ollut mukava. Todennäköisesti minulla on välilevynpullistuma tai repeämä eli tutummin mäyräkoirahalvaus. Hyvä uutinen on toki se, että pystyn edelleen kävelemään ja tekemään tarpeeni itse ja refleksit ja kipu- ja asentotunto ovat jaloissani tallella. Lucy-neiti selvisi tästä tilanteesta jaloilleen kolme kertaa, että toivoa on. Raju riekkuminen ei ole oikein tällaisen 10-vuotiaan koiran juttu. Vaikka mieli onkin edelleen kuin nuoren uroon, niin keho on jo varttuneemman koiran. Tänään Emäntä on myös muistellut, että minulla on alkuvuodesta ollut toisinaan iltaisin tärinää, jota hän on arvellut kivuksi, mutta sille ei oikein ole ollut selitystä. Olen lenkkeillyt ja leikkinyt ihan normaalisti ja ollut aina valmis pienelle yhteiselle puuhastelulle. On kuitenkin mahdollista, että tuo pieni tutina toisinaan iltaisin on jo enteillyt tätä selän tilanteen huononemista.

Nyt ei siis auta muu kuin levätä häkissä seuraavat viikot ja sen jälkeen lähdetään taas liikuskelemaan vähän kerrassaan. Lucy-neidin lisäksi Emännällä on nyt itselläänkin kokemusta yli kuukauden pakkolevosta, että täällä on totuttu nousemaan pohjalta ennenkin.