Ronin vuoro jäljestää

Sunnuntaiaamuna Emäntä herätti meidät aamuruualle puoli kuudelta! Hetken hän sai huhuilla, kun eihän tuo ole vielä mikään aikaa herätä. Ei edes ruuan tähden.

Kun hän sen jälkeen alkoi raahata häkkiä ulko-ovea kohti, heräsi mielenkiintoni. Tästähän ollaan lähdössä jonnekin! Lucy-neitikin olisi siinä vaihessa ollut valmis luopumaan sängyn pehmeydestä, mutta häntä ei huolittu mukaan. Nyt oli kuulemma minun vuoroni. Vuoroni tehdä mitä?

Sen verran olen oppinut paikkoja tulkitsemaan, että kun käännyimme metsätielle ja körryyttelimme jonkun erätorpan pihaan, jossa saunan vieressä kuusessa roikkuivat eiliset verisienet kuivumassa kuin mitkäkin karmeat joulukoristeet, ymmärsin, että edessä olisi harrastuksista parhain: verijälki!

Laukauksen siedin silmän räpähtämättä ja hauskasti tällä kertaa koepäivä aloitettiin voittajaluokalla. Ensin jouduin tosin odottamaan, koska Emäntä kävi opastamassa aluksi jäljen yhdelle fieldsinspanielille. Tai "opastamassa"... Se spanieli löysi jäljen kyllä ihan itse opastamattakin. Ja oli löytänyt ilmeisesti ennenkin, koska päivän päätteeksi hänestä tuli Suomen jälkivalio!

Minä olin vuorossa toisena. Emäntä yritti houkutella minua juomaan ennen lähtöä, mutten voinut keskittyä niin maalliseen asiaan. Kinusin vain jäljelle. Ja vihdoin se tapahtui! Alussa oli heinikko, johon jäljentekijät olivat tallanneet selvän polun. Se oli helppoa kuin heinänteko. Juoksin vain kujaa pitkin. Tai no sen minkä pääsin. Emäntä oli taas ilonpilaaja ja tassutteli hitaasti pienellä askeleella perässä. Hän yritti kuunnella tuomarin hengästyneisyydestä, onko vauhtia liikaa vai sopivasti.

Heinikon jälkeen muistui mieleen, että jäljellä pitää tehdä vähän töitäkin, eikä vain juosta häntä suorana. Metsänrajassa täytyi vähän tarkistaa suuntaa, mutta sitten matka jatkui taas. Muutenkin olin tarkkana poikana, ja jos tipahdin jäljeltä, tein rengastuksen taakse päin ja jatkoin sitten tarkemmin siitä kohdasta. 

Katkokulma selvisi tällä kertaa ennen kuin Emäntä ehti edes tajuta, että olemme veretyksen katkolla. Hän huomasi oppaamme pysähtyneen jonnekin taakse ja manaili jo vähän mielessään, että mitä sinä Roni nyt täällä kuhnailet, mutta hän oli sitten tyytyväinen, kun saman tien käännyin takaisin päin ja jatkoin matkaa oppaan vierestä. Vasta nähdessään veretyksen jatkumisen merkiksi laitetun krepin puussa Emäntä tajusi meidän juuri kulkeneen katkokulman läpi täyttä jäljestysvauhtia ilman hetkenkään epäröintiä tai suunnan tarkastelua.

Makaukset menivät ohi melko eleettömästi, paitsi viimeinen. Emäntä meinasi kiljaista riemusta ja osoittaa tuomarille, että huomasithan tuon. Tuohan oli selvä merkkaus, eikö ollutkin! Minä nimittäin PYSÄHDYIN makaukselle. Emännän mielestä se oli harjoittelun tulos ja johtopäätöksenä, että täytyy harjoitella lisää. Sehän vain minulle passaa!

Muutaman epäonnisen kokeen jälkeen palasin siis taas ykköspalkinnolle. Tämä oli toinen VOI1-tulokseni ja pisteet paranivat kahdella pisteellä edellisestä ykkösestä. Emäntä sanoi, että seuraavasta ykkösestä minustakin tulee Suomen jälkiruokavalio.

Jälkivalio.

Niinhän minä juuri sanoin! Ilmeisesti edellisen kokeeni nollatuloksesta oli myös yllättävä hyöty, koska kun se kerran nyt on tapahtunut, niin Emäntä ei enää pelännyt sitä. Hän huomasi, että nollastakin jää henkiin, eikä se tarkoita, että koira olisi huono tai toivoton tapaus. Edes ohjaajaa ei kukaan pidä huonona tai toivottomana tapauksena, vaikka tulosta ei aina tulisikaan. Hän ei siis jännittänyt yhtään ja siitä tuli vähän rauhallisempi mieli minullekin. On huomattavasti helpompi selvitellä jäljen kiemuroita, kun Emäntä kulkee rauhallisena perässä eikä huokaile tai pidätä hengitystään, kun vähän ollaan ajauduttu jäljen sivuun. Kyllähän siinä stressiä pukkaa itsellekin, jos täytyy kaiken muun lisäksi vielä olla huolissaan Emännän pärjäämisestä!

Kokeen järjesti toinen niistä koirakerhoista, joihin kuulutaan ja heillä on hauska tapa, että saa valita palkinnoksi pokaalin tai lelun. Sain tällä kertaa lelun: pinkin narupallon.