Uhka metsässä

Sinnikäs paarma pörräsi varvikossa makaavan mäyräkoiran ympärillä kuin tehdäkseen tahallaan sietämättömästä olosta vielä vaikeamman kestää. Lucy-neiti ei enää vaivautunut vaihtamaan asentoa, vaikka oli aluksi tehnyt niin useampaan kertaan. Hän tiesi jo, ettei paarma jättäisi rauhaan. Ettei parempaa asentoa enää ollut. Ettei koskaan aikaisemmin ollut joutunut kohtaamaan näin todellista uhkaa. Kuin paarman surinana alkanut tietoisuus tilanteesta oli vallannut Lucy-neidin mielen. Oli hyvin todennäköistä, että koko lauma menehtyisi pitkästymiseen. Ei enää vain todennäköistä, vaan väistämätöntä.

Marjastus oli jatkunut jo toista tuntia. 

Aluksi kaikki oli ollut kivaa. Oli laitettu lenkkivaatteet päälle. Oli otettu hihnat naulakosta. Hännät olivat heiluneet ja olipa joku innokas (Roosa-täti varmaan) päästänyt muutaman ilohaukunkin lähdön merkiksi. Oli kuljettu tuttua lenkkipolkua ja päästy metsään ja sitten. Sitten oli pysähdytty. Emäntä oli ottanut muovikojeensa ja alkanut kyykkiä varvikossa juuri, kun lenkin olisi pitänyt todella alkaa. Olisi pitänyt, muttei alkanut. 

Ninni ja Musta alamainen kirmailivat aluksi polkua edestakaisin. Ne nauttivat vapaudesta ja leikin huumasta, mutta pian nekin asettuivat ämpärin viereen odottamaan. Odottamaan mitä? Odottamaan, että... Lucy-neiti ei olisi uskaltanut ajatella ajatusta loppuun, mutta se halusi tulla loppuun ajatelluksi: että Emännän ämpäri olisi täynnä! Lucy-neiti katsoi Emännän hitaasti liikkuvia käsiä ja muutamia hassuja muovikojeesta ämpäriin vieriviä mustikoita. Hän tunsi sisuskalujensa antavan periksi. Ei kannattanut enää yrittää.

Lucy-neiti oli koettanut auttaa mustikoiden keräämisessä. Hän oli syönyt mustikoita, kunnes ei kyennyt enää nielemään yhtäkään. Myös Musta alamainen ja Roosa-täti olivat syöneet mustikoita, mutta jostain syystä ämpäri ei tuntunut täyttyvän siitä lainkaan. 

Leikkimisen jälkeen Musta alamainen oli vielä yrittänyt hätistää pitkästymistä tekemällä äänekkäitä hälytyksiä ja muutamalla ensimmäisellä kerralla ne olivatkin tuoneet pientä vaihtelua. Lucy-neitikin oli noussut ja jopa haukahtanut, mutta aikaa myöten alkoi käydä selväksi, että kaikki Mustan alamaisen hälytykset olivat vääriä hälytyksiä. Mitään, yksinkertaisesti mitään, ei tulisi tapahtumaan pitkiin, pitkiin aikoihin. 

Ainoastaan Roosa-täti ei näyttänyt kärsivän tilanteesta yhtä paljon kuin muut. Lucy-neiti arvasi, ettei hän laumanjohtajana voinut toki näyttää heikkouttaan, mutta hänellä oli myös eniten kokemusta pitkiä aikoja ulkona makaamisesta. Roosa-täti ei ollut puhunut siitä juurikaan, eikä Lucy-neiti ollut rohjennut kysyä, mutta hän ihmetteli, kuinka Roosa-täti oli selvinnyt vuodesta toiseen pääasiassa ulkona olemalla. Jopa talvella! Roosa-täti tuntui suorastaan nauttivan ulkona olemisesta ja toisinaan Lucy-neiti mietti hieman surumielisestikin, tiesiköhän Roosa-täti lainkaan, miltä tuntui istua sohvalla tai nukkua sängyssä peiton alla.

Lucy-neiti havahtui sänkyjä ja sohvia sisältäneestä unihorteestaan Ninnin yskimiseen. Tuntui, ettei Ninni kestäisi enää kauaa. Olkoonkin ärsyttävä suupieliä lipuva mielistelijä. Hän oli kuitenkin tähän laumaan kuuluva mielistelijä ja Lucy-neiti ei kestäisi nähdä Ninnin menehtyvän tylsyyteen. Ei ollut kuin yksi, joka voisi auttaa. Yksi, joka saisi Emännän luovuttamaan ja jättämään ämpärinsä puolilleen.

"Roosa-täti! Tehkää jotain! Ninni yskii jo."

Ja niin Roosa-täti alkoi purkaa sidettä jalastaan ja yritti nuolla säärihaavaansa. Emäntä nosti päätään varvikosta samantien ja ensin kielsi Roosa-tätiä, mutta huomasi hyvin pian, ettei tilannetta voisi auttaa metsässä mitenkään. Marjastus oli keskeytettävä ja Roosa-täti vietävä takaisin kotiin. Ja siinä sivussa muukin lauma.