Kilometrejä ja kisahaaveita

Maanantaina näytti siltä, että Lucy-neiti ei ehkä kykene oikein lenkkeilemään. Aamulenkki tyrehtyi pihaan. Iltalenkillä käytiin erikseen, koska minä tarvitsin kuitenkin päivittäisen liikunta-annokseni. Lucy-neiti kävi kiertämässä korttelin. Sattumalta maanantaina oli myös synkkää ja sateista.

Tiistaina ja keskiviikkona näytti paremmalta. Käytiin tavalliset kolme neljä kilometriä kävelemässä kuivahkossa ilmanalassa.

Torstaina Emäntä aikoi jättää Lucy-neidin huilimaan, mutta koska hän kerrankin vapaaehtoisesti (tietenkin sen kerran, kun ei olisi tarvinnut) tuppaantui eteiseen lähtöä tekemään, niin Emäntä heltyi ja otti Lucy-neidinkin mukaan. Ja niin vain taittui 8 kilometriä yhdessä. Ai niin sää, jolla ei varmaan ollut mitään tekemistä asian kanssa, oli viileä ja kuiva.

Tällä kertaa tehtiinkin tutussa maastossa hieman poikkeava kierros, koska Emäntä oli luvannut työkaverilleen käydä keräämässä suunnistusrastit pois metsästä.

Oli kiva fiilis välillä poiketa poluilta ja tallustella vähän umpimetsässäkin, vaikka reitti pääosin seurailikin pururataa ja polkuja. Ainoastaan yksi ojan ylitys oli vähän liikaa Lucy-neidille. Emäntä harppasi yli ensimmäisenä. Minä hain hetken paikkaa ja hyppäsin samasta kohdasta, mutta Lucy-neiti parka jäi steppailemaan edes takaisin mättäälle, eikä tohtinut leiskauttaa, kun ei tiennyt, olisiko laskeutuminen kuiva. Onneksi oli sen verran kapea oja, että Emäntä pystyi seisomaan hajareisin ojan yllä ja nostamaan Lucy-neidin toiselle puolelle kuivin jaloin.

Perinteisen lenkkeilyn lisäksi on tälläkin viikolla ahkerasti treenattu rally-tokoa sunnuntaisia kisoja varten. Vain minä osallistun virallisesti kisoihin, mutta Musta alamainen pääsee kokeilemaan voittajaluokkaa nollakoirana (osuva nimitys...) Nollakoirakon tehtävä on tehdä kilpailusta tasapuolinen, koska voittajaluokassa jokainen suorittaa ensin radan ja sen jälkeen käytösruudun, jossa koiran pitää olla paikallaan jossain tuomarin määräämässä asennossa tietty aika, mutta koska olisi epäreilua, jos ensimmäisellä koiralla ei olisi ketään istumassa häiriönä käytösruudussa ja toisaalta viimeisellä koiralla ei olisi ketään häiritsemässä käytösruudun suorittamista radalla, niin Musta alamainen on siis ensimmäinen käytösruudussa ja viimeinen radalla. Tulosta hän ei saa, koska suorittaa tehtävät eri järjestyksessä. Emäntä on iloinen, että pääsee harjoittelemaan voittajaluokkaa ennen virallisia kisoja. Juuri tuo käytösruutu askarruttaa, samoin kuin oikealla seuraaminen.

En ymmärrä, mikä häntä niissä jännittää. Minähän se olen, joka joudun siellä käytösruudussa istumaan tai makaamaan ja seuraamaan oikealla!

Tässä kuvatodiste, ettei koiraharrastamisen tarvitse aina olla välineurheilua. Meidän rally-toko-kyltit on itse tulostettu netistä ja laminoitu (ei kuvassa) ja ulkona niiden päällä on rannalta kerättyjä kivenmurkoita (ei kuvassa), ettei tuuli lennätä niitä pitkin pihaa. Yleensä tosin harjoitellaan ilman kylttejä vain liikkeitä ulkomuistista toistaen. Kartioiden virkaa meillä suorittavat lasten hiekkaämpärit ja jugurttiämpärit, kosketuskeppinä toimii grillivarras ja keskeltä kaluttu muutaman euron frisbee on paras palkka, mitä Musta alamainen tietää.
    "Kosketuskeppi" ei ole ehkä aivan ortodoksinen, mutta se toimii. Aluksi terävässä päässä oli herkku, joka ohjasi huomion keppiin ja nykyisin jo tyhjä (tylppä) pääkin on riittävän kiinnostava, että sitä tekee mieli seurata. Sitä käytetään mm. oikean seuraamispaikan vahvistamiseen ja suoraan eteen tulemiseen. Teoria on hyvä, käytäntö joskus pikkuisen uupuu!