Kurja tapaturma

Tällä kertaa teille kertoo mäyräkoiraelämän kuulumisia luottokertojanne Queen Lucy I, koska Mustalla alamaisella on taju kankaalla.

No en minä nyt... ihan... ta...j...u...ton..... ole...

Ei sitä lasketa tajuissaan olemiseksi, että ryntää ovelle haukkumaan kiertelevälle kaupustelijalle sankan narkoosinsa läpi.

Minäpä aloitan alusta, niin ulkopuolisetkin pääsevät paremmin tilanteen tasalle.

Kuukauden treenitauon jälkeen pakkanen asettui vihdoin sellaisiin lukemiin, että kylmässä treenihallissamme pystyi taas treenaamaan. Edelliset kisathan menivät hiukka riman ali ja tuttua tietä itsensä surkuttelun ja mollaamisen kautta Emäntä oli taas saanut pumpattua itsensä täyteen taistelutahtoa ja uuden yrityksen pirskahtelevaa iloa. Treeneihin lähdettiin uusin eväin ja voitto mielessä. Suunnitelma oli selkeä: askeltakaan ei edetä radalla, jos mäyräkoiran nokka osoittaa maata.

Musta alamainen sai kokea tämän uuden linjan ensimmäisenä. Hän ei päässyt lähtökytiltä liikkeelle, kun jo ensimmäisellä askeleella nenä painui. Mustan alamaisen ilme olikin sitten aivan toinen, kun Emäntä ei tuttuun tapaan maanitellut ja houkutellut jatkamaan. Naps - hihna kiinni, koira jäähylle ja toinen koira kehiin. Sitten kehän reunalla olikin hyvin innokas ja halukas koira tekemään mitä tahansa.
Minäkin jouduin ottamaan startin muutaman kerran, mutta hoksasin nopeasti, että nyt on parempi pitää katsekontakti, jos aikoo loppupalkalle asti päästä. Minun jälkeeni vielä toinenkin koira pääsi hommiin ennen Ronin uutta yritystä.

Toisella kerralla Roni olikin aivan toisella tavalla hereillä. Hän sai myös frisbeepalkan muutaman kerran jo onnistuneesta startista. Ilosen palkkausleikin jälkeen hän teki muutaman kyltin ja sai taas palkkajuhlat ja sen jälkeen hän meni loppuradan.

Uusi treenimetodi näytti tepsivän yli odotusten jo ensimmäisellä kerralla. Minä tietenkin kiukkusin suureen ääneen kentänlaidalla, kun jouduin odottamaan, mutta Ronilla ja Emännällä oli hauskaa yhdessä. Heidän treeninsä jälkeen oli toki minunkin vuoroni uudestaan.

Lopuksi Emäntä otti vielä Roninkin uudestaan rataa tekemään, kun hyvä fiilis oli löytynyt. Jälleen onnistunut lähtökyltiltä lähtö ja heti frisbeepalkka. Roni kirmasi frisbeen perään ja tuli takaisin, mutta ontui viimeiset askeleet. Emäntä kumartui katsomaan, mikä tassussa mahtoi vaivata. Verta. Jalasta herahti vuotamaan valtoimenaan verta ja Emäntä yritti kaksin käsin estää verta vuotamasta hallin lattialle, mutta sitä tuli niin paljon, että se virtasi sormien lomitse. Emäntä katsoi jalkaa ja meinasi oksentaa. Reunimmainen kynsi oli pullahtanut irti ja roikkui sivuttain jalan vieressä. Onneksi kouluttaja sattui olemaan siviiliammatiltaan hoitoalalla, joten kun Emäntä haukkoi henkeään ja keräsi paniikkia sisäänsä, kouluttaja oli jo etsinyt hallin ensiapupakkauksen, käärinyt ensimmäisen kerroksen sidettä jalkaan ja soittanut päivystävälle eläinlääkärille. Eläinlääkäri kehotti tyrehdyttämään verenvuodon, estämään nuolemisen ja suuntaamaan seuraavana päivänä eläinlääkäriin. Kouluttaja sitoi vielä toisen kierroksen sidettä jalkaan ja se olikin niin hyvä ja napakka paketti, että vasta tänään eläinlääkäri kääri sen auki, kun Roni oli ensin rauhoitettu. (Tuhannet kiitokset Tuulalle nopeasta avusta!)

Valitettavasti sairaan koiran hoitoon ei saa vapaata töistä, joten Roni joutui odottamaan työpäivän ajan kotona. Iltapäivällä Roni oli ulos päästyään kovasti matkalla koirapuistoon leikkimään, koska ainahan me menemme koirapuistoon työpäivän jälkeen! Nyt Emäntä kuitenkin pakkasikin hänet häkissä autoon.

Eläinlääkärillä Roni tarvitsi kolme piikkiä, ennen kuin hän antautui hoidettavaksi. Ronin kunniaksi on mainittava, että missään vaiheessa hän ei tarjonnut hammaskalustoa kenellekään, vaikka kivun on täytynyt olla melkoinen. Hän yritti vain paeta niin voimallisesti, ettei Emäntäkään olisi saanut häntä pidettyä paikallaan hoidon ajan.

Lopulta lääkäri vain nyppäisi irrallisen kynnen pois ja totesi sen lähteneen niin siististi ja kokonaisena, ettei varpaalle tarvinnut tehdä muuta kuin puhdistaa ja sitoa uudestaan.

Minä pääsin tänään yksin kävelylle, kun Roni on maannut horroksessa koko illan. Ilmeisesti pääsen myös seuraaviin ja samalla tämän kevään viimeisiin rally-tokokisoihin yksin, koska Ronilla lääkkeiden varoaika ei taida ehtiä täyttyä. Treenata sentään saa, kunhan kynsi alkaa vähän kasvaa ja jalka ei ole enää arka. Kaikkea sitä pitääkin sattua tällaisessa Emännän mielestä eläkeläisten leppoisassa hauskanpitolajissa! (Monet rally-tokokoirat ovat agilitysta tai tokosta eläkkeelle jääneitä koiria, jotka ovat tarvinneet jotain rauhallisempaa puuhaa eläkepäivilleen.)