Ronin matkapäiväkirja: Ruotsin reissu

Päivä 1, perjantai:

Emäntä pakkasi perjantaina aamupäivällä autoon minut ja sekalaisen kasan tavaraa. Matkasimme 60 km ja pysähdyimme jaloittelemaan. Olihan siinä jo reissua kyllikseen, että hyvä kun pysähdyttiin. Matka kuitenkin jatkui ja seuraavan kerran pysähdyttiin 300 kilometrin päässä. Jaloittelun jälkeen en ollut enää innokas palaamaan autoon.

 Milloin me ollaan perillä? En kyllä tule enää kyytiin. Matkusta keskenäsi. Minusta tämä näyttää jo kivalta paikalta.

Ei auttanut. Kyytiin oli käytävä ja matkaa jatkettava. Onneksi auton ilmastointilaite toimi moitteettomasti mennen tullen!

Kun ensimmäisen päivän etappi oli vihdoin ajettu, näytti trippimittari yli 600 kilometriä! Olimme taittaneet matkan, jonka olemme kerran aiemmin tehneet yhdessä: olimme saapuneet takaisin kasvattajani luo. Siinä hajumylläkässä meinasi mennä tällaisella tuoksujen karaisemallakin uroolla pää sekaisin. Talossa oli pentuja, narttuja ja yksi toinen uroskin. Kissakin tuoksui jollain nurkalla. Aikuisia ja lapsia oli myös ja kaiken kruunasi naapurin maanviljelijän viereisille pelloille levittämän lietteen vahva aromi.
    Pian saapumisemme jälkeen nostettiin koira pöydälle ja sain elämäni turkkipöllyn. Minua harjattiin ja kopeloitiin kolmen naisen voimin. Uskomatonta kyllä, villi turkkini hieman asettui sen käsittelyn tuloksena.

Päivä 2, lauantai:

Seuraavana aamuna minut pakattiin vieraaseen pakuun viiden muun mäykyn kanssa. Tilan puutteen takia sain erityiskohtelua ja sain matkustaa turvavyövaljaissa penkillä Emännän vieressä muiden mäykkyjen matkatessa auton perällä häkeissä.
    Eräällä P-paikalla Emäntä päästi minut jaloittelemaan ja kertoi, että oli saavuttu toiseen maahan. Olimme Ruotsissa. Haistelin ruotsalaista pihlajaa ja pissasin kokeeksi sen juurelle. Ei tuntunut kovin erilaiselta. Kieliongelmiakaan ei ollut, vaan tuntui, että ymmärsin ruotsalaiskoirien tuoksuviestejä yhtä hyvin kuin suomalaistenkin.

Odottamista häkissä... Tämä ruotsalainen koiranäyttely tuntuu erehdyttävästi samanlaiselta kuin suomalainen. Jos ei tietäisi, että ollaan ulkomailla, niin saattaisi luulla olevansa missä tahansa kansainvälisessä näyttelyssä.

Sellainen erilainen asia ruotsalaisessa näyttelyssä tapahtui, että piti käydä eläinlääkärin edessä ottamassa matolääke. Sadan kruunun nimelliskorvausta vastaan eläinlääkäri katsoi vierestä, kun Emäntä tunki minulle väkisin tabletin kurkkuun ja kirjasi passiini nähneensä tapahtuman. Tämä lääkitys ei kuulemma liittynyt erityisesti näyttelyyn, vaan kaikki Ruotsissa käyvät ja sieltä Suomeen mielivät koirat on madotettava hirviekinokokkia vastaan, joko ennen maahan menoa tai ennen sieltä tuloa. Marjoja rakastavana koirana olen tyytyväinen, että Suomi yrittää suojautua tältä katalalta vaivalta, joka likaisten marjojen mukana leviää ja pahimmillaan voisi tappaa ihmisiä. Toivottavasti kaikki muutkin koirat syövät lääkkeensä eivätkä vain osta leimoja huijareilta!

 Matkalla olivat mukana minun äitini ja siskoni. Heidän kanssaan tulin heti hyvin juttuun. He olivat todella iloisia ja energisiä narttuja.

Minä ja sisko

 Äitillä oli asiaa.

Näyttely sujui minulta tavalliseen tapaan. Seisoin ihan kivasti paikallani, mutta liikkuminen ei kuumalla kiinnostanut. Olin EH eli erittäin hyvä ja tulin kolmesta käyttöluokan uroksesta toiseksi. (Käyttöluokkaan päästäkseni minulle oli pitänyt tilata sellainen todistus kuin Working Class Certifikate eli WCC. Tästäkin tarvitsi maksaa vain 10 euron nimelliskorvaus + käsittelymaksu 3,60.) Ruotsissa vain käyttötuloksen omaava mäyräkoira voi saada sertin, joten siksi WCC tarvittiin. No enpä saanut sertiä silti...

Äitini mun oli rodun paras veteraani eli ROP-VET ja hän sai sertinkin!

Näyttelypyörimisen jälkeen reissu sai uuden, mielenkiintoisemman suunnan. Emäntä vaihtoi vuokramökissä yllättäen mejä-vaatteet päälleen! Mökin ulkopuolella aloin etsiä jälkeä, mutta Emäntä sanoi, että mentäisiin asian nopeuttamiseksi ensimmäiset 40 kilometriä autolla ja minä saisin ohjata kuonollani sen jälkeen seuraavat 600 metriä. Sehän vain passasi!

Emäntää vähän jännitti, kuinka sujuisi jäljestäminen ruotsalaisessa metsässä, mutta minä uskoin, että se on helppo homma, jos metsä on yhtään samanoloista kuin Suomessa ja jos veri vähänkin haisee täällä samalta.

Ruotsissa jäljen alkua ei näytetä jäljestäjälle kuten Suomessa, mutta olimme muutaman kerran harjoitelleet jäljen etsimistä, joten "Etsi jälki!" oli ihan tuttu käsky ja sieltä vasemmasta takanurkastahan se heti tuntui lähtevän. Se täytyy sanoa ruotsalaisen jäljen kunniaksi, että pidin jäljellä olevasta innostavasta, aidosta sorkan hajusta! Suomessahan veren lisäksi jäljellä tuoksuu vain saappaan pohjien jälkeensä jättämä vahva hajuvana.

Kuljin jäljen alusta loppuun melko tiiviisti jäljen päällä. Kerran kävin suolla vilvoittelemassa ja juomassa, mutta palasin sitten heti takaisin hommiin ilman erilliskäskyä. Emäntä odotti kiltisti liinan päässä. Hän tietää, että jatkan työtäni kyllä aina juoma- tai vessataukojen jälkeen, jollaisen myös pidin matkan varrella. Pari kertaa tein muutaman pikku rengastuksen katkokulmilla ja siinä vaiheessa, kun tuomari kävi sotkemassa jälkeä. Sellaista ei koskaan tapahdu Suomessa, että tuomari yhtäkkiä pysäyttää matkanteon, kävelee jäljelle, ampuu ja palaa takaisin koiran taakse. Olin vähän jo unohtanut, että joku ukko kävelee perässämme, joten jäin ensin tuijottamaan miestä. Emäntä kuitenkin vakuutteli, että voisin jatkaa matkaa ja niin lähdimme taas liikkeelle. 

Nenäni johdatti meidät pienen männyn juurelle, jossa saalis oli. Tai se mitä siitä oli jäljellä. Eläin oli kai päässyt pakenemaan, kun puussa oli sidottuna vain sorkka. Emäntä vakuutteli, että pelkkä sorkka siellä piti ollakin. Sain kantaa sen autolle. Tuomari kehui suoritustani ja sain ykköstuloksen öppenklassissa. Sillä tuloksella minusta kuulemma tuli nyt Ruotsinkin jäljestämisvalio.

 FI JVA SE JVA Salamantelin Jäljen Jättiläinen

Myös Valma-sisko kävi jäljestämässä ja hänkin sai ykköstuloksen. Samoin pikkupikkuserkkumme (ilmeisesti?) Pätkis kävi jäljellä ja hän läpäisi Ruotsin alokasluokan (anlagsklass). Jälkikokeet menivät siis nappiin.

 Valma-sisko (Salamantelin Jäljen Ääni) oman saalissorkkansa kanssa jäljen jälkeen.

Illalla käytiin vielä pienellä kävelyllä koko porukalla ja otettiin ryhmäkuvia. Poseeraamiseen ei oikein enää riittänyt paukkuja.

Vasemmalta oikealle: Valma-sisko, Venni-äiti, minä Roni, Tytsy (pikkupikkuserkku), Peppi (pikkuserkku) ja Pätkis (pikkupikkuserkku)

 Perhepotretti: Roni, Venni-äiti ja Valma-sisko.

Päivä 3, sunnuntai:

Seuraavana aamuna ajettiin taas metsäiseen lokaatioon ja riemastuin, että jäljestäminen jatkuu taas. Kyseessä oli kuitenkin toinen näyttely. Pienempi tällä kertaa, mäyräkoirien erikoisnäyttely. 

Kuumuudessa en edelleenkään ollut kiinnostunut hölkkäämään kehässä, joten ehkä tästä syystä SA (sertinarvoinen) jäi puuttumaan. Olin kuitenkin laatuarvostelultani erinomainen (käyttöluokan 2. jälleen), joten sekin ilahdutti Emäntää, jolla ei suuria ulkonäköpaineita enää ole minun tai itsensä osalta.

    Upea äitini oli jälleen ROP-VET ja lopulta jopa BIS2-VET eli koko näyttelyn toiseksi paras veteraani ja hän sai jo toisen sertinsä samalla reissulla. Olin mukana edustamassa myös kasvattajaluokassa ja Salamantelin oli BIS1 kasvattajaluokassa. Kilpailua ei paljoa ollut, mutta mukava saavutus silti.

Tuttuun tapaan näyttelyn jälkeen palkintona oli mejä-koe. Tai minun kohdallani odottikin suuri pettymys. Minun ei kuulemma "tarvinnut" enää mennä metsään, koska olin valioitunut jo edellispäivän kokeessa. Vastustin yksipuolista päätöstä ja yritin rynnätä autosta ulos sillä seurauksella, että jäin roikkumaan ilmaan valjaistani. Emäntä seisoi kuitenkin vieressä ja nosti minut saman tien takaisin autoon ja sulki oven. 

    Anomuksistani huolimatta Emäntä ei heltynyt. Jouduin odottelemaan Emännän kanssa autossa, kun Pätkis ja Valma saivat pitää hauskaa metsässä. Valma-sisko sai toisen ykköstuloksen ja hänkin on nyt yhtä tulosta vaille SE JVA. Meidän äitimmehän on myös Suomen ja Ruotsin jälkivalio. 

    Pätkiksellä oli hieman epäonnea jäljellään mm. helle oli hänelle raskas. Sinnikkäästä ponnistelustaan huolimatta hän ei saanut tulosta elämänsä ensimmäiseltä öppenklass-jäljeltä, mutta viileämmällä kelillä hänkin suoriutuu kokeesta varmasti.

 Enkö ihan oikeasti pääse enää jäljestämään? Olen kökkinyt koko päivän häkissä ja nyt tässä autossa ja minä en muka pääse jäljestämään?!

Jälkikokeiden jälkeen lähdimme ajamaan takaisin Suomeen päin. Kasvattajan luona Emäntä sanoi heipat ja jatkoimme vielä vähän matkaa Emännän tuttujen luo. Olimme yötä Hippu-nimisen collieneidin luona.

Päivä 4, maanantai:
Hippu-tytön tapaaminen jännitti ensin. Kun uskalsin hänen pepulleen asti, huomasin kuitenkin, että hän olikin vasta pentu. Ja vieläpä hyvin kohtelias pentu. Illalla vain tervehdimme toisiamme hillitysti ja kävimme nukkumaan. 
    Aamulla olin virkistynyt rauhallisen unen jälkeen ja tein enemmän tuttavuutta Hippusen kanssa. Kutsuin häntä leikkiin (toki osoitettuani ensin painamalla kuononi hänen selkäänsä, että olen kuitenkin häntä ylempi ja leikkiin kutsuni ei siis ole alistumista, vaan vain aikuisen koiran leikkiä) ja juoksentelimme pihalla vähän. Hippu oli hiukan ujona vielä, eikä halunnut painia, vaan antautui aina maahan selälleen kuin pieni koppakuoriainen, kun hyppäsin häntä vasten, mutta juoksemisesta hän innostui, kun juoksin vähän frisbeen kanssa. Eräs nuori videotaiteilija (tubettaja nimeltä Lennos) tekee meistä Hipun kanssa ehkä videon kanavalleen ja saimme luvan jakaa sen myös blogimme lukijoille, kunhan se valmistuu.

Pian nousimme Emännän kanssa jälleen autoon ja ajoimme yhden pysähdyksen taktiikalla kotiin. Noin 1600 kilometrin reissun ja neljän autossa ja häkissä kökityn päivän jälkeen oli ihana päästä kotiin! Nähdä taas Lucy-neiti ja Mestari. Käydä kävelyllä ja uimassa ja pötkähtää omaan petiin nukkumaan! 

Reissu oli rankka meille molemmille, eikä vähiten kamalan kuumuuden takia, mutta oli mahtavaa saavuttaa se, mistä haaveiltiin ja mitä mentiin hakemaankin! Olemme myös unohtumatonta seikkailua rikkaampia. Kiitos mukavalle matkaseuralle!