Lucy-neidin inhokkilista käytännössä

Huhtikuussa listasin asioita, joita vihaan eniten. (Vihaan eniten Top3.) Lista lyhykäisyydessään: 1. Punatakkinen mies, 2. Isot, pystykorvaiset koirat, 3. Kirjaston ikkunat.

JA TÄNÄÄN KOIN NE KAIKKI!

Alkaen vieläpä pahimmasta vihollisestani eli Punatakkisesta miehestä. Olimme aamukävelyllä kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä perää pitäessäni vaistosin vaaran. Käännyin katsomaan, ja sieltä hän saapui! Hän käveli takaamme ja minä menin hysteeriseksi. Emäntä kävi kyykkyyn ja kutsui minua rauhallisesti luokseen. Mustan alamaisen hän hyssytti hiljaiseksi, mutta kun en suostunut tulemaan, hän seurasi mielenkiinnolla, mitä tulisi tapahtumaan. Punatakkinen mies, joka oli valeasussa eli ilman takkiaan, käveli rauhallisesti ohitseni ja taisi hieman naureskellakin, joten Emäntä arveli, ettei häntä kauheasti pelottanut kohtaamiseni. Enhän minä hänelle mitään tehnyt. Haukuin villisti, mutta hyppäsin syrjään hänen tieltään ja haukuin taas hänen peräänsä.

Odoteltiin sitten hetki paikallamme, että hän meni menojaan, ennen kuin seurasimme perässä. Tietenkin hän käveli juuri kirjaston ohi. Otin kirjaston edessä siis uudet hepulit häntä koipieni välissä. Emäntä ja Musta alamainen pyörittelivät päätään, mutta he nyt eivät yleensäkään ymmärrä tällaisia tärkeitä turvallisuusasioita.

Kyllä minä ymmärrän turvallisuusasioita, mutta minusta tilanteessa ei ollut mitään turvallisuutta uhkaavaa! Voi ohikulkevalle ukkelille aina pari kertaa haukahtaa, mutta minusta sinun vauhkoamisesi oli täysin ylimitoitettu. Ja kirjaston ikkunoiden kohdallakin minä aina katson ympärilleni, kun sinä annat varoituksesi, mutta siellä on tuskin koskaan mitään oikeasti vaarallista. No joskus joku satunnainen ohikulkija, mutta tapaahan heitä kaikkialla muuallakin...

Iso, pystykorvainen koira oli samaa rotua kuin aito ja alkuperäinen vihani kohde, nimittäin saksanpaimenkoira. Ai että, minä en voi sietää sitä rotua! Heidän isot, höröt korvansa ja valtavat verenhimoiset leukansa... Olimme matkalla pururadalle, kun Emäntä näki jo kaukaa, että erään rivitalon pihalla lönköttelee hihnassa suuri sakemanni. Hän teki tilannekartoituksen puolestani ja päätteli, että koiraa piti hihnassa iso mies, joten todennäköisesti hän saisi koiransa hallittua, jos me alkaisimme räyhätä ja iso koira hermostuisi. Siirryimme kuitenkin varmuuden vuoksi pururadan vieressä kulkevan tien toiseen reunaan, mahdollisimman kauas vieraasta koirasta. Mies saattoi ihmetellä, että millaisia petoja nämä pikkukoirat oikein ovat, kun Emäntä kaivoi repustaan sattumalta mukana olleet herkkupalat ja seuruutti meitä lyhyessä narussa ohi tiukassa kontaktissa. Ohitus meni mallikkaasti.

Paluumatkalla näimme, että koira oli yksin ulkona kuistilla kiinni hihnassaan. Lähestyimme varovasti ja avoimesta ovesta tuli ulos koiran omistajapariskunta. Emäntä kysyi etempää, saavatko ihmiset pidettyä koiran kiinni. Tällä kertaa emme kiertäneet, vaan kävelimme lähempää ohi ilman herkkupaloja. Ohitus onnistui uudestaankin, kun Emäntä vain käski meidän kävellä eteenpäin. Panu olikin ilmeisesti ystävällinen saksanpaimenkoira, joka mieluiten haluaisi vain tervehtiä kaikkia. Emäntä selitteli, että me emme oikein pidä tuon rotuisista koirista huonojen kokemusten takia, ja että hän itsekin on saanut pienen kammon. Mukava huomata, että hyviä ja vastuullisiakin koiranomistajia on ja etteivät kaikki saksanpaimenkoirat olekaan vihaisia ja arvaamattomia.

Pururadalla meillä oli kamera mukana, kun se nyt vihdoin oli kaivettu taas esiin naftaliinista. Kuvankäsittelyohjelmaa ei enää ole, kun se katosi tietokoneen nollauksen yhteydessä, joten tällä kertaa kuvat ovat luomuja. Tai niin luomuja kuin nyt digijärkkärillä otetut kuvat ovat...

Sopivan harvoin kun käyttää oikeaa kameraa, niin on kuin aloittaisi joka kerta uuden harrastuksen! Aina saa opetella kameran säädöt uudestaan ja pohtia, että miten niitä kuvia otettiinkaan, eikä koskaan kehity.

Kuvaamisen helpottamiseksi saimme tallustella sen ajan irrallaan. Vapaus päättyi ilmavainuun riistasta. Hyppäsimme yhtä aikaa Mustan alamaisen kanssa nenät pystyssä pusikkoon ja Emäntä tuli rääkäisten perässä. Hyvä ajo tyssäsi ennen alkuaan, kun antauduimme hämillämme Emännälle kiinni ja jouduimme jatkamaan matkaa hihnoissa.

Ai niin ne valjaat... No kuten jotkut teistä kavereista arvasittekin, niin niistähän solahtaa läpi hetkessä, jos on tarpeeksi päättäväinen. Ja minähän en sellaisissa vekottimissa suostu kävelemään! Toisinaan on siis palattu takaisin pantaan. Mutta on valjaiden käytöstä ollut se hyöty, että nyt aina kun ei tarvitse pukea niitä päälle, olen tyytyväinen ja kävelen paremmin lenkillä mukana!

Haistatko saman kuin minä Lucy-neiti? Tästä on kulkenut äskettäin tuoretta riistaa! Viimeinen ajossa on mätämuna!

Lucy ja Roni HETI TÄNNE!!!