lauantai 8. syyskuuta 2018

Lucy-neidin inhokkilista käytännössä

Huhtikuussa listasin asioita, joita vihaan eniten. (Vihaan eniten Top3.) Lista lyhykäisyydessään: 1. Punatakkinen mies, 2. Isot, pystykorvaiset koirat, 3. Kirjaston ikkunat.
JA TÄNÄÄN KOIN NE KAIKKI!
Alkaen vieläpä pahimmasta vihollisestani eli Punatakkisesta miehestä. Olimme aamukävelyllä kaikessa rauhassa, kun yhtäkkiä perää pitäessäni vaistosin vaaran. Käännyin katsomaan, ja sieltä hän saapui! Hän käveli takaamme ja minä menin hysteeriseksi. Emäntä kävi kyykkyyn ja kutsui minua rauhallisesti luokseen. Mustan alamaisen hän hyssytti hiljaiseksi, mutta kun en suostunut tulemaan, hän seurasi mielenkiinnolla, mitä tulisi tapahtumaan. Punatakkinen mies, joka oli valeasussa eli ilman takkiaan, käveli rauhallisesti ohitseni ja taisi hieman naureskellakin, joten Emäntä arveli, ettei häntä kauheasti pelottanut kohtaamiseni. Enhän minä hänelle mitään tehnyt. Haukuin villisti, mutta hyppäsin syrjään hänen tieltään ja haukuin taas hänen peräänsä.

Odoteltiin sitten hetki paikallamme, että hän meni menojaan, ennen kuin seurasimme perässä. Tietenkin hän käveli juuri kirjaston ohi. Otin kirjaston edessä siis uudet hepulit häntä koipieni välissä. Emäntä ja Musta alamainen pyörittelivät päätään, mutta he nyt eivät yleensäkään ymmärrä tällaisia tärkeitä turvallisuusasioita.

Kyllä minä ymmärrän turvallisuusasioita, mutta minusta tilanteessa ei ollut mitään turvallisuutta uhkaavaa! Voi ohikulkevalle ukkelille aina pari kertaa haukahtaa, mutta minusta sinun vauhkoamisesi oli täysin ylimitoitettu. Ja kirjaston ikkunoiden kohdallakin minä aina katson ympärilleni, kun sinä annat varoituksesi, mutta siellä on tuskin koskaan mitään oikeasti vaarallista. No joskus joku satunnainen ohikulkija, mutta tapaahan heitä kaikkialla muuallakin...

Iso, pystykorvainen koira oli samaa rotua kuin aito ja alkuperäinen vihani kohde, nimittäin saksanpaimenkoira. Ai että, minä en voi sietää sitä rotua! Heidän isot, höröt korvansa ja valtavat verenhimoiset leukansa... Olimme matkalla pururadalle, kun Emäntä näki jo kaukaa, että erään rivitalon pihalla lönköttelee hihnassa suuri sakemanni. Hän teki tilannekartoituksen puolestani ja päätteli, että koiraa piti hihnassa iso mies, joten todennäköisesti hän saisi koiransa hallittua, jos me alkaisimme räyhätä ja iso koira hermostuisi. Siirryimme kuitenkin varmuuden vuoksi pururadan vieressä kulkevan tien toiseen reunaan, mahdollisimman kauas vieraasta koirasta. Mies saattoi ihmetellä, että millaisia petoja nämä pikkukoirat oikein ovat, kun Emäntä kaivoi repustaan sattumalta mukana olleet herkkupalat ja seuruutti meitä lyhyessä narussa ohi tiukassa kontaktissa. Ohitus meni mallikkaasti.

Paluumatkalla näimme, että koira oli yksin ulkona kuistilla kiinni hihnassaan. Lähestyimme varovasti ja avoimesta ovesta tuli ulos koiran omistajapariskunta. Emäntä kysyi etempää, saavatko ihmiset pidettyä koiran kiinni. Tällä kertaa emme kiertäneet, vaan kävelimme lähempää ohi ilman herkkupaloja. Ohitus onnistui uudestaankin, kun Emäntä vain käski meidän kävellä eteenpäin. Panu olikin ilmeisesti ystävällinen saksanpaimenkoira, joka mieluiten haluaisi vain tervehtiä kaikkia. Emäntä selitteli, että me emme oikein pidä tuon rotuisista koirista huonojen kokemusten takia, ja että hän itsekin on saanut pienen kammon. Mukava huomata, että hyviä ja vastuullisiakin koiranomistajia on ja etteivät kaikki saksanpaimenkoirat olekaan vihaisia ja arvaamattomia.


Pururadalla meillä oli kamera mukana, kun se nyt vihdoin oli kaivettu taas esiin naftaliinista. Kuvankäsittelyohjelmaa ei enää ole, kun se katosi tietokoneen nollauksen yhteydessä, joten tällä kertaa kuvat ovat luomuja. Tai niin luomuja kuin nyt digijärkkärillä otetut kuvat ovat...





Sopivan harvoin kun käyttää oikeaa kameraa, niin on kuin aloittaisi joka kerta uuden harrastuksen! Aina saa opetella kameran säädöt uudestaan ja pohtia, että miten niitä kuvia otettiinkaan, eikä koskaan kehity.





Kuvaamisen helpottamiseksi saimme tallustella sen ajan irrallaan. Vapaus päättyi ilmavainuun riistasta. Hyppäsimme yhtä aikaa Mustan alamaisen kanssa nenät pystyssä pusikkoon ja Emäntä tuli rääkäisten perässä. Hyvä ajo tyssäsi ennen alkuaan, kun antauduimme hämillämme Emännälle kiinni ja jouduimme jatkamaan matkaa hihnoissa.


Ai niin ne valjaat... No kuten jotkut teistä kavereista arvasittekin, niin niistähän solahtaa läpi hetkessä, jos on tarpeeksi päättäväinen. Ja minähän en sellaisissa vekottimissa suostu kävelemään! Toisinaan on siis palattu takaisin pantaan. Mutta on valjaiden käytöstä ollut se hyöty, että nyt aina kun ei tarvitse pukea niitä päälle, olen tyytyväinen ja kävelen paremmin lenkillä mukana!

Haistatko saman kuin minä Lucy-neiti? Tästä on kulkenut äskettäin tuoretta riistaa! Viimeinen ajossa on mätämuna!
Lucy ja Roni HETI TÄNNE!!!

20 kommenttia:

  1. Kyä maailmas on pajon pelottavia asioita, L & R, kuviteltuja tai oikeita, joten kantsuu olla valppaana. Äippä väittää, että hänel on mörkötutka, mut ei me luateta siihen, itte pitää kaikki hoitaa, haukkumisesta lähtien. Joo.
    Oliko ne L-neidin valjaat Y-valjaat? Meinaan niistä ei pysty peruuttaan ulos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmiset ei todellakaan huomaa kaikkea vaarallista ja pelottavaa, mitä maailmassa on! Valjaat on kai Y-malliset, mutta näköjään Lucy-neiti voi venkoilla itsensä ulos mistä aakkosesta tahansa... Täytyy ehkä kiristää niitä lisää.

      Poista
  2. Tuo kirjaston ikkunoiden vihaaminen on kyllä hiukan huolestuttavaa. Mutta minkäs sitä inhokeilleen mahtaa, ne ovat ja pysyvät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niistä ikkunoista on joskus näkynyt kummituksia, eikä koskaan tiedä, milloin ne palaavat. Joskus mennään jo hissukseen ohi, mutta aina sopivin väliajoin tapahtuu yllätyksiä juuri tuossa kohdassa, niin jännitys ei pääse katoamaan ja unohtumaan.
      Lukukoiravierailuilla käyn koululla, enkä kirjastolla, joten en ole koskaan päässyt tutkimaan kirjastoa sisältä.

      Poista
  3. Kyllä on turvallisuusvartijan oltava aina varuillaan, eihän nuo "möröt" muuten ymmärrä pysyä loitolla. Tuohon ikkunajutskaan sen verran, että olen pienempänä varoittanut ikkunatelkkarista emäntää, joka törkeästi vain nauroi asialle. Sen jälkeen en enää ole sitä haukkunut. Kyseessä oli siis televisiokuva joka pimeässä peilaantui ikkunasta. Minusta se oli epäilyttävää.
    Niin se varmaan on, että jos joskus tulee jostain rodusta huonoja kokemuksia, niin se pelko on peesiissä sitten aina.
    Kuvat ovat hyviä ja selkeitä. Paras kuva on yleensä aina se josta löytyy (mäyrä)koira.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aavemaisesti ikkunassa leijuva telkkarikuva on juuri niitä juttuja, joista on varoitettava!
      Jos on sillä tavalla herkälle taajuudelle viritetty, kuten Lucy-neiti, niin monenlaiset ikävät kokemukset seuraavat muistona perässä. Eipähän joudu samaan liemeen toista kertaa!
      Kuva on yleensä kyllä aina hyvä, jos siinä on mäyräkoira. ;)

      Poista
  4. Ihmiset ei vaan tajua kaikkea, mitä me koirat tiedämme, kun niiden aistit on niin rajalliset. Minäkin päätin yhdellä lenkillä pelätä pyörätien reunassa kasvavaa tuttua pensasaitaa. Siinä venkoiltiin ihmisen kanssa pitkän matkaa kapealla väylällä, jännitettiin luikahdanko autotien puolelle "turvaan". Jotkut pelotkin voi siis olla vaarallisia, vaikka periaatteessa pelkääminen suojelee. Ristiriitaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa pelottava pensasaita. Jotain outoa siellä täytyi sillä kertaa olla! Mäyräkoirahan ei erehdy. ;)

      Poista
  5. Ikkunat ovat arveluttavia, joskus niille on pakko sanoa kova sana. Minä en aina viitsi edes katsoa niitä. Teeskentelen etten välitä, vaikka koko ajan olen hälyytystilassa ne ohittaessani. Maailmassa on paljon käsittämätöntä, eikä ihmiset tajua puoliakaan niistä vaaroista, joita me koirat kohtaamme päivittäin. Hirveä vastuu omista ihmisistä kaiken aikaa.
    Teidän kuvat on aina upeita, kuten kuvaamisen kohteetkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ihmiselle lätkäisisi yhtäkkiä nämä meidän koirien aistit niin tarkkoina kuin ne ovat, niin ihminen varmaan lamaantuisi kauhusta saman tien! "Mistä tuo kuului? Mikä täällä haisee?" Että hyvä heidän on naureskella meidän "haamuillemme"!

      Poista
  6. Hurja päivä ollut kun kaikki inhokit ilmestyi eteen ! Onneksi aika harvoin sattuu varmaan mutta yhdessäkin on varmaan jo tarpeeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ei ihan kaikki yleensä tapahdu samana päivänä! Ja vaihteluakin on. Tänään esim. kirjastokummitus ei ollut paikalla ja kävelin ihan hissuksiin kirjaston ikkunoiden ohi.

      Poista
  7. No ee hyväpäevä ollenkaa jos kaekki inhokit samalle päevälle sattuu! Hyvä seon olla varuillaan. Varsinnii ku on meehin nähen vajavaesilla aestilla varustettu immeenen matkassa. Jonnii on oltava selevillä mittee on ja missee. Kuvat on tuas oekeen onnistunneita. Hyvästi on emännällä kameransiäjöt muistissa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän Emännän mielestä pitäisi kävellä vain rauhassa eteenpäin vaikka taivas tippuisi. Meidän huomiomme kiinnittyy kuitenkin aika moneen asiaan, emmekä ole aivan niin tyynellä tasolla kuin Emäntä toivoisi. :)

      Poista
  8. Kun aikanaan muutimme tähän nykyiseen kotiimme, pelkäsin pitkän aikaa erästä saman tien varressa olevaa taloa, jonka aidatulla (noin metrinen verkkoaita) pihalla portti auki oleskeli toisinaan saksanpaimenkoira yksin vapaana. Ajan kuluessa aloin luottaa siihen, että koira totta tosiaan pysyy pihassa matalan aidan takana eikä tule portistakaan ulos ja nyt heillä on jo seuraava sakemanni menossa ja yhtä hyvin koulutettu on sekin. :) Toisinaan kyllä mietin, että pelkääköhän joku kulkea meidän talon ohi, kun siinä ei ole mitään aitoja ja koirat on (minun kanssani) vapaana pihassa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin on yksi piha, jossa saksanpaimenkoira ulkoilee yksin irrallaan, eikä ole koskaan tullut tielle tai ylipäätään kiinnittänyt huomiota ohikulkijoihin. Joiltakin se onnistuu. :)

      Poista
  9. Onpas ollut jännät paikat teillä, vaan hyviä kokemuksiakin. Emännälle voi kertoa, että aktiivinenkin järkkärin käyttäminen tahtoo olla haasteellista asetuksineen. Hienoja kuvia on emäntä kuitenkin saanut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järjestelmäkameralla saa tehtyä monimutkaiseksi nykyisin niinkin yksinkertaisen asian kuin valokuvaus. :D Onnistunut otos järkkärillä ilahduttaa silti enemmän kuin perusräpsy automaattisella kännykkäkameralla.

      Poista
  10. Minkäs niille vihoilleen ja epäluuloilleen voi, mutta luulen, että kirjaston kummitus on kyllä kiltti kummitus :). Toisaalta jos varautuu pahimpaan, niin ei pety, mutta voi toisinaan iloisesti yllättyä :D !
    Terkuin pystykorvainen koira (ei niin iso) ja hänen emäntänsä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tekisi mieli ottaa selko siitä kirjaston kummituksesta! Joka kerta nimenomaan yritetään kiskoa kirjastoa kohti, mutta Emäntä kiskoo meidät pois.
      Niinhän se on, että pessimisti ei pety. ;)

      Poista