Syysloman ilot ja pettymykset

Syysloma. Ansaittu tauko syksyn uurastuksesta. Mutta eipä ollut tämä kuva meidän lomalta. Eivät kelvanneet kelpo mäyräkoirat lomaseuraksi Mestareille tähän Euroopan kaupunkiin.

Tältä näytti mäyräkoirien loma sen sijaan:

Että ei se nyt ihan huonosti sentään ollut loma-asia meilläkään. Lenkkeiltiin ja leikittiin paljon Ninnin ja Moonan kanssa. Tai no minä ulkoistin sen leikkipuolen aika pitkälti Ronille.

Keskiviikkona Emäntäkin tuli Ninnin ja Moonan luo ja yhdessä käytiin vielä pitkillä lenkeillä keskiviikkona ja torstaina. Torstaina käytiin jopa kiertämässä sellaisia saaria, joita emännätkään eivät olleet koskaan käyneet katsastamassa.

Arvatkaa, ketä kolmea on eniten kuvattu vierekkäin rivissä!

Roosa-tädin poismenon jälkeen laumaamme avautui paikka uudelle johtajakoiralle. Ei siis laumanjohtajalle, vaan lenkillä ensimmäisenä kulkijalle. Minä perin laumanjohtajuuden, mutta en oikein pidä etunenässä kulkemisesta. Minä kuljen mieluiten perässä ja varmistan, että koko lauma pysyy kasassa. Ronin menohalut ovat vähän ailahtelevaiset ja Ninni seuraa mieluiten, mitä muut tekevät. Moona on osoittautunut päteväksi joukon vetäjäksi. Hänellä on energiaa ja menohaluja, vaikka muille jakaa, ja sopivan peloton asenne kaikkea eteen tulevaa kohtaan. (Ei ole vielä tullut eteen mitään, mistä Moona ei olisi napakalla haukulla selvinnyt...) Lenkki sujui siis parhaiten, kun Moona johti joukkoa Ninni vanavedessään ja heidän jälkeensä tulimme me mäykyt.

Torstaina tultiin rally-tokotreenien kautta kotiin ja valmistauduttiin lauantain kisoihin.

Kisat olivat taas katkeraa kalkkia. Varsinkin Ronin kohdalla Emäntä ei saattanut ymmärtää totaalista vireen ja innostuksen lopahtamista ja katoamista kehänauhan yli astuessa.

Vertailun vuoksi:

Kesällä Roni taittoi yli 600 km matkaa autossa, yöpyi kuumassa talossa, jossa oli yli 10 vierasta koiraa, 6 uutta ihmistä ja muita lemmikkejä. Tämän jälkeen hän teki vielä matkaa vieraassa autossa toista sataa kilometriä, vietti päivän helteisellä kentällä häkissään poistuen vain eläinlääkärin luo ottamaan matolääkkeen ja esiintyäkseen paahteisessa kehässä vieraan tuomarin kopeloitavana. Sitten hän taittoi vielä muutamia kymmeniä kilometrejä matkaa osin hiekkatietä pitkin, kunnes hänet lopulta otettiin autosta vieraan metsän reunassa, laitettiin jälkipanta ja -liina kaulaan ja käskettiin etsimään jälki. Roni teki intensiivisesti ja huolellisesti töitä 18 minuuttia ja saavutti jälkivalionarvon jäljellä, jonka kaltaista ei tarkalleen ottaen ollut koskaan ennen suorittanut.

Lauantaina Roni teki 220 kilometrin matkan, sai rauhassa tutustua uuteen halliin, jossa ei ennen ollut käynyt. Lepäili välillä omassa tutussa häkissä (kuten jo yli 10 aiemmassa rally-tokokisassa) ja kävi pihalla jaloittelemassa. Sai herkkuja ja harjoitteli mielellään vielä alle minuutti ennen ratasuorituksen alkua, mutta kehänauhan yli kulkiessaan hän meni täysin kipsiin, eikä kyennyt enää suoriutumaan tutuista tehtävistä. Hän olisi halunnut haistella, mutta kun Emäntä komensi, hän alkoi kiukutella ja kiukuttelu sai Emännän hermostumaan ja käskemään entistä tiukemmin, mikä johti täydelliseen fiaskoon. Kun Emäntä sitten lopulta luovutti ja tuhahti, että mennään nyt vain tämä loppuun, niin viimeiset 5 kylttiä sujuivat puhtaasti.

Voidaan siis todeta, että jonkinlainen vireongelma on, mutta onko vika sitten koirassa vai ihmisessä...?

Minussa ei sen sijaan ollut mitään vikaa. Se, että koulutustunnus jäi kahden pisteen päähän, oli aivan tarkoin harkittua. Kuulin Emännän suunnittelevan, että jos ja kun saan RTK3:n jossain vaiheessa, niin sitten minun kanssani ei kuulemma kisata pitkään aikaan. Jos enää koskaan! Sehän ei käy laatuun. Niinpä unohdin tahallani kaksi kertaa saman liikkeen eli jalkojen välistä puolen vaihdon. Tai tein sen kyllä, mutta pysähdyin kummallakin kerralla ennen jalan alta kulkemista. (Tämä on siis liike, joka on harjoiteltu Emännän kanssa kauan ennen kuin mistään rally-tokosta edes tiedettiin ja ennen kuin Ronikaan kuului laumaamme. Temppu kulki silloin nimellä "Siks-saks" ja pujottelin siinä Emännän jalkojen välistä samalla, kun hän käveli. Oli hauska näyttää tällä tavalla Emännälle vähän pitkää nenää.) Tuomari kuitenkin piti yhteistyöstämme ja antoi minulle tuomaripalkinnon.

Miksi tuo isokuono on tässä kuvassa? Tämähän oli MINUN tuomaripalkintoni...

Kun harmistus jälleen yksistä nollatuloksista ei ollut vielä aamullakaan oikein kaikonnut, mentiin pitkälle metsälenkille ja annettiin metsän tehdä se, mitä metsä tekee parhaiten: rentouttaa ja tuo hyvää mieltä.

10 kilometriä hiljaisessa, syksyisessä metsässä teki tehtävänsä ja kävelyn jälkeen oli jo ihan mukava palata takaisin kotiin. Yksissä tuumin kääriydyttiin sen jälkeen sohvalle kaikki saman peiton sisään yhteen läjään.

Emäntä yritti kuvata kuuraa pitkospuilla, mutta jostain kuvaan tupsahti kaksi mäyräkoiraa, minkä jälkeen puhelin sanoi kylmissään: "Näkemiin!" ja loppulenkin olimme elektroniikasta vapaita.