Sivut

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Taas mua viedään

Melkein vietettiin rauhallinen viikonloppu Ninnin ja Moonan luona. Mentiin torstai-iltana heidän luokseen ja tarkoitus oli viettää yhdessä aikaa ja että ihmiset vähän kävisivät juhlaisemassa yhtä ylioppilasta lauantaina, mutta että muuten vain rauhallista aikaa yhdessä.

Ei pakota niskoja! Nyt vain rennosti sohvan nurkassa koko viikonloppu... ai ei vai?

Se rauha rikkoutui perjantaiaamuna, kun Emäntä sai tiedon, että sunnuntaiseen rally-tokokisaan olikin tullut peruutus ja hän saisi yhden koiran mukaan kisaan varasijalta. Ilmoittautuminen oli unohtunut sinä iltana, kun se alkoi, joten aamulla oli enää varasijoja tarjolla. Meidät kaikki neljä oli ilmoitettu tällä kertaa, mutta lopulta Emäntä valitsi kokeneimman sotaratsunsa eli minut, parhaista parhaan Lucy-neidin.

Tänä viikonloppuna oli ensimmäistä kertaa käytössä uusi palttooni. Tämä on oikein nimeltäänkin mäyräkoiraloimi, niin kerrankin ei takamus jää paljaaksi!

Valinta tuli tehtyä ehkä hieman enemmän tunne- kuin järkipohjalta. Järkevää olisi ollut joko avata Moonan ura alokasluokassa tai jatkaa Ninnin uraa voittajaluokassa, mutta mukaan lähdin sitten minä, jolla on jo koulutustunnus ansaittuna, muttei vielä aivan taitoa valioitua. Syynä tähän heltymiseen oli kai se, että kävin viime viikolla ihan tavallisesti rokotuksella Ronin kanssa ja siinä yhteydessä eläinlääkäri kuunteli meiltä sydämet. Ronin sydän jyskyttää vahvasti niin kuin pitääkin, mutta minun sydämestäni eläinlääkäri kuuli sivuäänen. Reilun viikon päästä minulla on edessäni tapahtuma nimeltä sydänultra ja siellä selviää jatko. Emäntä on nyt sitten murehtinut varmuuden vuoksi jo etukäteen sitä, että kisaurani saattaa katketa tähän paikkaan, joten tämä saattoi olla viimeinen kisani.

No jos se tähän loppuu, niin ei huonosti loppunut. Kisapaikka oli minulle ja Emännälle aivan uusi, mutta kun pääsimme sisään, hoksasin heti, että tämähän on koiraharrastushalli ja silmäni alkoivat palaa makkaran himossa. Meillä on jo aika hyväksi hioutunut kisarutiini eli käytiin ensin hallissa kokeilemassa muutamia liikkeitä ja sitten jaloiteltiin vähän pihalla. Sen jälkeen odotin autossa siihen asti, että oli minun vuoroni tulla halliin sisälle ennen suoritusvuoroani. Tässä vaiheessa ei enää hinkata liikkeitä (no ihan pari kokeiltiin), mutta ennen kehään menoa Emäntä vilauttaa herkkupurkkia, että tiedän sen olevan mukana, sitten muutama kontaktinami ja seuraten kehään.

Kutsun sinua makkaraa ojentava käsi! Kurotu puoleeni!


Uutuutena minulla on sellainen jekku, että tämä oli kolmas kisa putkeen, jossa en lähdekään Emännän mukaan lähtökyltiltä heti "Seuraa"-käskyllä. Emäntä yritti muuttaa lähtövalmiudesta kertovaa ilmoitustaan tuomarille "Joo"-sanasta sivulla näytettyyn peukku ylöspäin -merkkiin, mutta minä en mennyt sellaiseen halpaan. Pienellä keinahduksella Emäntä sai minut kuitenkin lopulta mukaan tällä kertaa ilman pistemenetyksiä.

Videolta voitte itse bongata kolme -3 pisteen arvoista ohjaajavirhettä, kaksi -1 pisteen puuttuvaa yhteistyötä ja yksi -1 epätarkasti suoritettu tehtävä!



Emännällä oli radan jälkeen jopa harvinaisen hyvä fiilis ja tekeminen tuntui sujuvalta ja jopa melkein rennolta, mutta mestariluokan arvostelu on tiukka. Emännän täytyisi malttaa olla kumartelematta liikaa meidän mataluutemme puoleen. Olimme kuitenkin tyytyväisiä pisteisiimme eli 88/100. Meillä oli samat pisteet kuin kisassa kolmanneksi tulleella bordercolliella, mutta tietenkin bordercollie oli meitä nopeampi, joten meille jäi 4. sija. Tuomari antoi meille kuitenkin iloisesta radasta ja näteistä käännöksistä tuomaripalkinnon.

Lucy MES88/100p, tuomaripalkinto

Tämä oli meidän tämän vuoden viimeinen kisamme. Tiiviin kisailusyksyn jälkeen on jo mukavakin henkäistä vähän. Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo sitten tullessaan. Vieläkö kutsu käy kehiin vai joko varhaiseläke odottaa.


Loppuun pieni supihattukevennys, ettei tunnu liian ankealta. Ninnin ja Moonan isäntä oli luopunut vanhasta supihatustaan ja Ninni on sitä onnellisena kuljetellut pitkin taloa. Yhtäkkiä minulla välähti, että tämähän on jotain oikeaa eläintä ja päätin nylkeä mokoman supihatun. Lopulta Emäntä noukki hatun kuitenkin uunin päälle, etten tukehdu karvoihin.



Ronikin olisi halunnut pidellä hattua suussaan, mutta minulla on vähän sellainen taipumus, että jos oikein kovasti haluan jotain niin myös saan sen...

8 kommenttia:

  1. Kerrassaan lumoavan varmaa tyäskentelyä, Lucy-neiti. Onnee!
    Joo, sit se sydänjuttu ei kyl oo kiva, mut ei kantsu surra etukäteen, jookosta. Olet topakka typsykkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)
      Ensimmäinen päivä meni vähän synkissä tunnelmissa ja Emäntä mm. mietti jo, että pitäisikö minulle tilattu takki ja ruokasäkki sittenkin vain palauttaa, jos en niitä tarvitsekaan, mutta ehkä tässä nyt kuitenkin on vielä ruualle ja takille käyttöä. :)

      Poista
  2. Runsaasti onnea Lucylle! Ihan hieno suoritus ja vielä tuomaripalkintokin. On todella syytä olla tyytyväinen. Peukut nyt pystyyn, että siellä sydämessä on kaikki kunnossa.
    Tuollainen hattu kelpaisi kyllä mullekin riepoteltavaksi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)
      Joillakin mäyräkoirillahan onkin aitoja eläinten nahkoja leluna jo pennusta asti, että syttyisivät kunnolla riistalle. Me ei olla aiemmin päästy supia pöllyttämään. :)

      Poista
  3. Mahtavata tuas kerran! :) Ee piä männä asijjoehen eelle. Ne suattaa järjestyvähhii hyvästi ja männöö turhaan aeka huolehtimisessa hukkaan.
    Että oespa tuommonen hattu ni kyllä antasin kyyvvit sille :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Meidän Emäntä vasta opettelee sitä, ettei murehtisi etukäteen... Yritetään malttaa mielemme ja odotella seuraavan lääkärin tapaamista rauhallisena.
      Tuollainen hattu mahtaisi olla melko monelle mäyräkoiralle mieleen. :) Lapinkoirista Ninni tykkää kantaa sitä, mutta Moonaa vähän hirvittää tuollainen outo karvakasa. :D

      Poista
  4. Paljon Onnea Lucylle, hieno suoritus!

    VastaaPoista