Supersunnuntai

Eilen liityimme siihen eksklusiiviseen ryhmään, jonka muodostavat ne mäyräkoirat, jotka ovat rally-tokourallaan saavuttaneet koulutustunnuksen RTK4 eli korkeimman mahdollisen koulutustunnuksen tässä verrattomassa lajissa. Minä, Queen Lucy I, olen nyt RTK4-koulutustunnuksen (Suomessa) ansainnut mäyräkoira nro 5 ja Roni nro 6. On vain kohtuullista, että ansaitsin koulutustunnukseni kolme tuntia ennen Ronia, koska olen harrastanut lajia kauemmin. Kävin aikanaan kaksissa treeneissä yksin Emännän kanssa ennen kuin Roni onnettoman (vai onnellisen?) sattuman kautta päätyi mukaan treeneihin. Mäyräkoiranartuista minä olen toinen tämän koularin ansainnut ja pitkäkarvaisista mäyräkoirista ensimmäinen. (Kennelliiton jalostustietojärjestelmä on mainio paikka kerätä informaatiota!) Olen myös toinen mäyräkoira Suomessa, joka on saavuttanut mestariluokassa tuloksen 95/100 pistettä. Tämä pistemäärä on siitä merkittävä, että valioitumisrajaksi on asetettu kolme kertaa pistemäärä 95 tai enemmän. Minulla olisi siis teoreettinen mahdollisuus valioitua rally-tokosta, jos saavuttaisin yhtä hyvät pisteet vielä kahdessa muussa kisassa. Tilastot eivät ole tässä asiassa puolellani. Yksikään mäyräkoira ei ole vielä valioitunut rally-tokovalioksi (RTVA).

Taxmania Ingenious "Lucy" ja Salamantelin Jäljen Jättiläinen "Roni" RTK4

Kuinka kaikki sitten tapahtui? Antakaahan, kun kerron.

Tarina lähtee liikkeelle lauantaista, koska sillä tavalla saadaan rakennettua vaadittava draaman kaari. Tarkalleen ottaen lauantaiaamusta, jolloin Emäntä kutsui minut tapansa mukaan aamuruualle. Tulin makuuhuoneesta iloisesti, kuten aina, kun ruuasta on kyse, söin ja lähdin ulos aamutarpeilleni. Olimme Moonan ja Ninnin luona, joten Emäntä laski meidät koirat vain ovesta ulos tarhaan, eikä ollut ulkona kanssamme. Niinpä tarinaan jää hienoinen aukko, jota en suostu täydentämään, vaan jätän arvailujen varaan, mitä ulkona mahtoi tapahtua. Sisälle tullessani näet onnuin toista takajalkaani. Kenties liukastuin hypätessäni jäiseltä alarappuselta maahan? Ehkä kylmä kävi kankkuuni, kun jouduin istumaan ulkona kylmässä hetken aikaa odottamassa hidasta ovenavauspalvelua?

Emäntä räpelsi tassukarvani läpi mahdollisten tikkujen ja haavojen varalta. Hän taivutteli ja venytteli, tunnusteli ja muljutteli jalkaani. Paineli selkää ja pyysi minua kävelemään matolla. Vasenta takajalkaa ei oikein sietänyt laittaa maahan. Emäntä hieroi jalkaani ja sitten lepäsin monta tuntia sängyssä, kun hän oli kylillä huitelemassa. Takaisin tultua hän totesi, että ontuminen vain jatkuu. Hän etsi jo puhelimeensa koevastaavan numeron peruuttaakseen kisat minun osaltani, mutta päätti sitten vielä odottaa hetken. Kävimme yhden kyläreissun iltapäivästä ja sinne lähtiessä hyppelehdinkin taas normaalin näköisesti. Kyläreissun aikana tai sen jälkeen en enää ontunut. Kisoja ei peruttu. Katsottaisiin aamulla, mikä tilanne on. Illalla Emäntä hieroi minut läpikotaisin ja illalla kävin ulkona takki päällä, vaikkei kovin kylmä ilma ollutkaan.

Kisapaikalla oli lunta maassa toisin kuin meillä kotona! Voi sitä kierimisen riemua!

Sunnuntaina olin ihan normaali oma itseni, eikä ontumisesta ollut enää tietoakaan. Olimme saaneet tuplakisoihin peruutuspaikat siten, että minä kilpailin sekä aamun kisassa että iltapäiväkisassa ja Roni vain iltapäiväkisassa. (Siksi olisi ollut niin karvasta, jos juuri minun osallistumiseni olisi jouduttu perumaan, koska kovan pähkäilyn jälkeen Emäntä oli päättänyt ilmoittaa juuri minut kahteen kisaan eikä Ronia.) Emäntä toivoi, ettei radalla olisi hyppyä tällä kertaa, koska hän ei olisi halunnut minun hyppelehtivän näin pian oudon ontumistapauksen jälkeen ja onneksemme kummallakaan radalla ei ollut yhtään hyppyä.

Siniset neliöt tarkoittavat kisakentällä olleita hallin tolppia.

Minä olen usein parhaimmillani vasta tuplakisojen toisella radalla. Niin tälläkin kertaa. Odotellessamme Emännän jännitys tarttui minuun uudessa, oudossa hallissa, ja varsinkin, kun lämmittelimme niin, että Emäntä kuiskaili minulle, koska ei halunnut häiritä suoritusvuorossa olevaa koiraa. Olin siis hyvin valpas ja varuillani, kun starttasimme ja tuomarin ja koesihteerin edessä en uskaltanut mennä ollenkaan maahan, vaikka uusimme tehtävän. En myöskään löytänyt merkkiä, vaan menin yhden kylttitelineen taakse seisomaan ja olin mielestäni vakuuttunut, että olin jo merkillä. Vasta maalikyltin jälkeen, kun Emäntä kaivoi hihnan taskustaan ja kävelimme ulos kehästä, päästin riemu ulvahduksen ja muistin, että tämähän on sitä kivaa rally-tokoa!

Tämä Emännän mielestä onneton räpellys oli kuitenkin tuomarin silmissä 71 pisteen arvoinen suoritus ja näin ollen saavutin jo edellä mainitun RTK4:n. Jälkeen päin Emäntää vähän hävetti, että hän ei tullut edes palkanneeksi minua kunnolla radalta, jolta ansaitsin viimeisen koulutustunnukseni. Yleensä radan jälkeen saa herkkupurkin, mutta koska herkkupurkkeja oli mukana vain kaksi, niin hän antoi tältä radalta vain makkara- ja jauhelihapihvipaloja taskustaan. En siis ihan ilman palkkaa jäänyt sentään.

Lucyn pisteet

Päivän toista starttia ei enää tarvinnut jännittää, koska nyt meillä ei ollut enää mitään menetettävää, pelkästään voitettavaa. Nyt jo tuttuun halliin oli kiva mennä sisälle ja ennen lähtöä Emäntä muisti vilauttaa herkkupurkkiakin taskusta. Tällä kertaa hän ei  myöskään kuiskutellut ennen lähtöä. Sen sijaan hän laittoi hihnan maahan, tallasi sen päälle ja katseli edellisen koirakon suoritusta. Emäntä on vasta viime aikoina herännyt huomaamaan, että hänhän toimii aivan eri tavalla treeneissä ja kisoissa. Treeneissä emme koskaan lämmittele ennen radalle menemistä eli kokeile jotain yksittäisiä liikkeitä vaan meidät napataan suoraan odotusvuorosta radalle ja homma toimii. Kisoissa sen sijaan hinkataan ja hinkataan liikkeitä viimeiseen asti, koska on nähty muidenkin toimivan niin, mutta meitä se ei välttämättä auta. Toiseen suoritukseen tehtiin siis tällainen enemmän treeneistä tuttu lähtö. Olin saman tien skarppina mukana ja tulos oli sen mukainen: 95/100 pistettä! Kaksi miinuspistettä tuli puuttuvasta yhteistyöstä eli kaksi kertaa haistelin maata tai katselin jotain muuta hetken aikaa ja kolme miinuspistettä tuli ohjaajavirheestä, kun Emäntä todennäköisesti kumartui liikaa yhdessä liikkeessä varmistellessaan, että se onnistuu. Tällä kertaa sain lopuksi sen herkkupurkin!

Toisella radalla pyörittiin urakalla!

Minulla oli siis vain yksi startti päivän kisoissa. Jouduin odottamaan koko päivän autossa. Kerran kävimme sisällä tutustumassa halliin luokkien välillä. Minä tosin olen kerran aiemmin käynyt samaisessa  hallissa, nimittäin vuosi sitten ansaitsemassa RTK3-koulutustunnuksen. 

Tähän kisaan minäkin sain treeneistä tutun startin. Pari liikettä kokeiltiin odotusalueella ja sitten Emäntä laittoi minunkin hihnani maahan sopivan koukun puuttuessa ja tallasi hihnan päälle, eikä kiinnittänyt minuun enää huomiota. Vasta kun oli meidän vuoromme, hän kysyi, että mentäiskö yhdessä tekemään, ja minä olin saman tien valmis mihin vain. Tai no siihen  en ollut valmis, että heti kohta lähdön jälkeen olisi pitänyt kiertää Emännän ympäri oikealta puolelta kohti tuntematonta ajanottajaa tuomarin ja koesihteerin seistessä takaviistossa selän takana, mutta tehtiin yksi (sallittu) harjoituskierros ja sitten uusittiin tehtävä. Uusi yritys onnistui. Seuraavaksi takkusi -3 pisteen verran Emännän oikealla puolella pyörähtäminen ja -1 pisteen edestä tupla täyskäännös oikealle, mutta sen jälkeen sain koneen käyntiin ja sitten mentiinkin vauhdilla monta kylttiä. Ohjaajan edessä peruuttaminen piti uusia, kun siinä kuumenin jo vähän liikaakin, mutta uusi yritys onnistui. Viimeisellä kyltillä Emäntä ei kumarellut ihan niin paljon kuin Lucy-neidin kanssa, mutta -1 pisteen verran kuitenkin. Minulle lopulta siis 89/100 pistettä ja myös RTK4. (Niin ja minäkin sain herkkupurkin!)

Ronin pisteet

Ollaan yhtä hyviä, eikös vaan?

Tilanne vaati kakkua!

Valiojuhliin Emäntä lupasi leipoa sitten itse kakun! Sitä odotellessa...