Sivut

maanantai 9. elokuuta 2021

Kokeita ja koiramaisuuksia

Roni: Roni täs terve! Koekausi on nyt vilkkaimmillaan, ettei meinaa ehtiä edes kaikista raportoimaan.

Alotan tästä tuoreimmasta, kun se on parhaiten mielessä. Nimittäin eilisestä mejä-kokeesta. Tuttuun tapaan oltiin taas Ninnin ja Moonan mökillä hoidossa sen aikaa, kun Emäntä kävi lauantaina jälkitalkoissa. Lauantai-iltana pidettiin saunan lauteilla Emännän kanssa tiimipalaveri ja sovittiin seuraavan päivän kuvioista. Suunnitelma oli, että minä menisin edellä haistellen ja Emäntä tulisi perässä liinan mitan päässä. Tavoitteeksi asetettiin ykköstulos.


Niin se mejä-koe... nytkö sinne jo pitää lähteä?

Koeaamut tuntuvat aina niin aikaisilta, mutta jaksoin sitten kuitenkin nousta ja lähteä mukaan. Alussa oli taas ne tavalliset eli laukauksensietotesti ja sirunluku. Minulle se sirunluvunsietotesti on aina vähän pahempi kuin laukauksen, mutta selvisin taas ihan kunnialla siitäkin. Voi jopa sanoa, että alan tottua siihenkin.

Kokeita edeltävänä päivänä oli jälkimaastoihin tehty pikaisia muutoksia, kun alunperin maastoiksi kaavaillussa metsässä olikin nähty viikon aikana useampia karhuja ja sinne oli myös ammuttu juuri villisika. Niinpä tätä maastoa, jossa minulle arvalla osunut jälki kulki, ei ollut ehditty tarkistaa ennen jäljen tekoa. Emäntä arvasi jo siinä vaiheessa, että varmasti sellainen jälki sattuu minulle ja niinhän siinä kävikin. Tosin siis ihan arpatuurin kautta. Jälki kulki siis melko haastavassa maastossa ja haastetta lisäsi se, että monessa kohdassa jälki meni todella läheltä tietä. Kerran jopa niin läheltä, että kallion päältä muutaman kymmenen metrin päässä näkyivät selvästi autojensa luona seuraavaa jälkeä odottelevat ihmiset. Emäntää se kohta tosin kuumotti enemmän kuin minua. Olin uppoutunut syvälle työhöni enkä välittänyt ulkopuolisista häiriöistä. Minun korkein kutsumuksenihan oli vain selvittää, mihin verinen jälki metsässä kulkee, eikä minulla ole ihan hevin tapana jättää tehtävääni kesken.

Muutenkin jäljestys kulki jo hyvin hioutuneella rutiinilla: kun eteen tuli vesilätäkkö, kävin kastautumassa ja juomassa, ja kun alkoi kakattaa, niin tein matkalla miehekkäät läjät. Me metsästyskoirat emme ole mitään hipistelijöitä, vaan luonnolliset tarpeet hoidetaan siinä sivussa, kunhan vain työkin sujuu.

Kun vihdoin saavuimme sorkalle, osoitin sen Emännälle pienesti pysähtyen, mutta ilmeisesti ojavettä tuli hotkittua vähän turhan kiireellä, kun se pyrkikin sitten suorituksen päätteeksi takaisin päin. Niinpä tein suorituksen perään pienet konoset varvikkoon. Emäntä ymmärsi, että siksi kiinnostukseni sorkkaa kohtaan jäi vaatimattomaksi, kun minulla olikin huono olo. Työtäni en silti jättänyt kesken siinäkään vaiheessa!

Autolla sain sitten puhdasta vettä ja vähän herkkuruokaa palkinnoksi. Loppupäivä sujui tyytyväisenä häkissä köllötellen. Päivän päätteeksi julkaistiin tulokset ja ihan suunnitelman mukaanhan se meni: VOI1 44/50 pistettä. Olen käynyt tänä kesänä kolme mejä-koetta ja saanut kolme ykköstulosta. Tämä on ollut hyvä mejä-kesä.


Viikko sitten osallistuin vesiriistakokeeseen. Muuten en ehkä olisi varsinaisesti tarvinnut vesiriistakoesuorituksia enää tälle kesälle (olen jo valio ja tältä kaudelta on yksi ykköstulos, jolla voin hakea rotumestaruuskisoihin ensi kesänä), mutta koska Emäntä järjesti kokeen, niin olihan minun oltava mukana. Edellinen koehan meni nollille, kun en tuonut lintua metsästä, mutta tällä kertaa toin linnun metsästäkin Emännälle käteen, kuten oli sovittu. Tyhjän hakuun en pulahtanut ihan ensikehoituksella enkä ihan toisellakaan vielä, mutta kun menin, niin uin riittävän suuren alueen. Vedestäkin toin linnun sitten lopulta Emännälle käteen eli siitä kokeesta tuloksena oli VERI1 22/30 pistettä.

Tässä kuvassa uimassa on joku muu kuin minä, koska Emäntä oli heittämässä lintua rannalla ja kuvasi jonkun toisen koiran noutosuoritusta, mutta tämmöinen se koeranta siis oli.


Koekausi on siis sujunut oikein hyvin ja joitakin koettelemuksia tässä on kai vielä edessäkin... Lopuksi tähän voisi tehdä joitain muita huomionarvoisia nostoja viime päiviltä.


Joku naapurin possu on vähän huonossa kunnossa, kun sorkan lisäksi lähipelloilta löytyi nyt myös siankorva. Se oli aarteeni useamman päivän ajan, kun kävin aina hautaamassa sen uuteen kohtaan ja sitten seuraavalla lenkillä taas kaivoin ylös ja hautasin uudestaan. Emäntä ihmetteli, ettei tällainen puoliksi märäntynyt siankorva sitten ole liian ällöttävä suussa kannettavaksi, kun toisinaan sitä lintua ei voi metsässä kantaa ällöyden vuoksi. Hän ei vain tajua näitä asioita! Tietenkin possunkorva on eri asia kuin pakasteesta sulatettu lintu.
Oudosti tämä korva sittemmin katosi, kun kannoin sen pihallemme ja yritin niellä sen kokonaisena, ettei Emäntä saisi sitä. Hän varmaan söi sen lopulta itse, koska katoamispaikalla hänen hajunsa oli voimakas.



Tapasimme myös kumpanakin viikonloppuna Felixin. Hän on varttunut vuodessa pennusta tuskastuttavaksi teiniksi. Ensin leikin hänen kanssaan vähän aikaa, mutta enhän minä nyt kauaa jaksa jonkun pikku jäbän kanssa painiskella. Felix ymmärtää vielä todella huonosti koirakieltä! Vaikka kuinka käänsin päätäni hänestä pois päin kohteliaasti, kuljeskelin pois päin maata nuuskien ja osoitin koko kehollani rauhanomaisesti, että leikki on nyt loppu, niin hän vain yritti vielä tulla iholle. Varsinkin tänä viikonloppuna Lucy-neiti ja Ninni olivat välillä jo helisemässä, kun jo hieman epäkohteliaat hampaan näyttämisetkään eivät pitäneet pikku herhiläistä loitolla. Tässä kohtaa Moona nousikin arvoon arvaamattomaan. Hän sai uuden lisänimenkin Moona a.k.a. Rauhankyyhky. Hän jaksoi leikkiä Felixin kanssa jatkuvasti ja aina, jos Felix tuli ärsyttämään meitä muita aikuisia koiria, niin Moona tuli johdattamaan hänet toisaalle. Hän myös opetti Felixille nöyryyttä sisarellisesti painaen pikku riitapukarin toisinaan kenttään. Myös kanojen luona olemisesta Moona opetti Felixille, että niille ei räksytetä. Ihmiset totesivat, että heidän opastamanaan olisi kestänyt kauan saada Felix ymmärtämään, mutta Moona sanoi asian niin napakasti, että Felix ymmärsi kerrasta. No toivottavasti Felix tästä vielä aikuistuu ja oppii koirien kieltä lisää, että tapaamiset tulevaisuudessa ovat vähän rauhallisempia.

Lucy-neiti ja Rauhankyyhky

Yhteinen intressi saada olla Emännän lähellä hänen sängyssään ajaa ohi keskinäisen lähekkäin olon epämukavuuden. Tosin viime aikoina Moona on taas osoittanut enemmän alamaisuutta kuin haasteita Lucy-neitiä kohtaan, että ehkä Moona on ymmärtänyt olevansa onnellisempi omassa tiedustelijan ja rauhanlähettilään roolissaan kuin lauman johdossa.

Toisinaan kunnioitus voi kyllä olla vain varvaskarvan päässä...

Minun kisareissujeni ajan Lucy-neiti on viettänyt aikaa Moonan ja Ninnin ja heidän ihmistensä kanssa. Hän mm. nukkui Moonan ja Ninnin kanssa, kun me lähdimme mökiltä talolle yöksi Emännän kanssa. Lucy-neiti oli varmuuden vuoksi nostettu keittiön sohvalle ensimmäiseksi, ettei hän jää vahingossa lattialle yöksi, jos ei pääsisikään sohvalle. (Toisinaan jos Moona ehtii sohvalle ensin, hän tukkii ainoan reitin pöydän takana olevalle sohvalle ja silloin Ninnikään ei pääse sohvapaikalle.) Hän on viihtynyt siellä niin hyvin, että eilen kun lähdimme kotiin, hyppäsi Lucy-neitikin talon isännän vierestä sohvalta ikään kuin lähteäkseen, mutta kun tajusi, että joutuisi peräkonttiin häkkiin minun seurakseni, hän juoksi Emäntää karkuun takaisin mökkiin ja pyrki takaisin sohvalle isännän viereen. No olihan hänen sitten kuitenkin lähdettävä mukaan, kun ei Emäntä halunnut häntä jättää mökkeilemään pidemmäksi aikaa.


Viileämpinä päivinä on taas lenkkeilty metsässä.


Ja lenkkien jälkeen on lojuttu parkissa omissa koiranpedeissä.


Toisinaan Lucy-neiti on myös parkkeerannut itsensä kuistille, eikä ole halunnut tulla sisälle.


6 kommenttia:

  1. On Ronilla ollut tulosrikas metsästyskoekesä, onnea! Hyvä, että Lucyllakin oli mieluista seuraa Ronin ollessa huvittelemassa - vai pitäisikö sanoa tosikoitoksessa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mikä sitten on koirien maailmassa työtä ja mikä hupia... :D Kunpa osaisi itsekin aina nauttia niin sata lasissa työn tekemisestä! ;)

      Poista
  2. Onnea taas upea Roni. Olet kyllä ihan pro!
    Hauska lukea teidän kaikkien puuhista. Felix saa arvokasta opetusta lajitovereiltaan. Taitaa teinipoikaa vaivata lukihäiriö vielä; ei malta lukea huolella aikuisten koirien vihjeitä. Mutta kyllä hän oppii. Wiiman, Myrskyn ja Tuiskun blogissa kerrotaan melkoisesta punkkisaaliista. Onko teillä niitä inhotuksista vaivaa? Minulla on USB:n kautta ladattava pieni punkkipelotin, joka on toiminut tehokkaasti. Ei ole ainuttakaan punkkia löytynyt meikäläisestä. Eukko tutkii minut perusteellisesti pari kertaa päivässä. Varmaan saisi sydärin, jos joku edes punkkia muistuttava ötökkä minusta löytyisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)
      Meistä Ronissa on ollut aika paljon punkkeja. Lähes päivittäin. Lucylla on ollut vähemmän, mutta aina niitä joitakin tulee. Uiminen heikentää Ronilla karkoiteliemen tehoa ihosta ja me juoksentelemme niin paljon metsissä ja heinikoissa, että varmaan tiellemme osuu myös paljon enemmän punkkeja kuin keskiverto koiran. Tai siis Lucy ei niin ahkerasti kolua metsiä, että siksi ei ole niin paljoa punkkejakaan. :D

      Poista
  3. Oot sä Roni kyl mestari! Ihan huikeita juttuja.

    VastaaPoista