Kuolema saa odottaa

Lucy: Toiset ovat romantikkoja. Jotkut lyyrikoita. Meidän Emäntämme on vain hysteerikko.

Vielä eilen Emäntä katseli vedet silmissä pihalta hautapaikkaa minulle. (Ilmeisesti tuhkani ripotellaan syreenin alle ja jonnekin päin pihaa pystytetään jonkinlainen muistopaasi.) Tänään eläinlääkäri totesi sydänkuuntelun, vatsan palpoinnin, verikokeiden ja rinta- sekä vatsaonteloiden röntgenkuvauksen jälkeen, ettei löydä minusta mitään kuoleman vakavaa vaivaa. Lopputuloksena oli, että kyseessä on ilmeisesti 400 euron vatsatauti.

Minä tunnistan tämän paikan! En ole tulossa...

Kaikkihan alkoi siitä, että minulta meni ruokahalu. Siis MINULTA. Viikoksi. Emäntä diagnosoi kotilääkärin nokkeluudellaan neljä erilaista skenaariota: 1. Sydän on mennyt sököksi ja aiheuttaa huonoa oloa ja ruokahaluttomuutta. 2. Vatsa on mennyt sököksi ja aiheuttaa korkeaa sydämen sykettä ja kiihtynyttä hengitystä. 3. Viikko sitten lauantaina sattuneessa pikku välikohtauksessa, jossa kylässä olleen koiran hammas aiheutti haavan silmäkulmaani, on sittenkin päässyt bakteereja elimistööni, vaikka haava parani nopeasti, ja minulla on tulehdus kehossani. 4. Somessa parjattu maailman eniten käytetty punkkilääke on sittenkin minulle haitallinen.

Viikko sitten maanantaina söin vielä hyvällä ruokahalulla. Niin hyvällä, että ryöstin salaa Roninkin ruuan, kun ihmiset unohtivat kupit valvomatta. Lopputuloksena oli ähky ja iso oksennus. Iltapalaa sain ehkä vähän turhan niukasti, koska tiistaiaamuna vatsa oli tyhjä ja närästäväinen ja en halunnut syödä. Emäntä oli kiireinen työmatkalle lähtiessään, eikä houkutellut minua syömään koko annostani. Illemmalla Mestari sai minut syömään jonkin verran. Keskiviikkona en suostunut syömään mitään. Mestari ei saanut edes lääkettä annettua, kun en suostunut ottamaan häneltä mitään. Emäntä tuli työmatkalta kotiin ja työnsi sydänlääkkeen väkisin kurkustani alas. Hän on sillä tavalla pragmaattinen ihminen. Hän houkutteli minut syömään märkäruokaa ja ruuttasi myös väkisin suuhuni vatsantoimintaa tukevaa valmistetta.

Torstaina söin jo oma-aloitteisesti nappuloita ja kävin tallustelemassa lyhyemmän tienpätkän edestakaisin. Paluumatkalla näimme jonkin eläimen loikkaavan tien yli ja katoavan metsään. Emäntä arveli ensin nähneensä ilveksen häntätöpön, mutta joutui sitten myöntämään, että tuolta etäisyydeltä ja tuossa vauhdissa myös kauriin ja ketun perä voi näyttää samalta. (Me tiedämme hajun perusteella vastauksen, muttemme taida Ronin kanssa paljastaa...) Minäkin ryntäsin siinä hötäkässä kaiken minkä jaloistani pääsin, ja jouduin kokemaan äkkipysäyksen, kun flexi-hihna loppui. Tuloksena valtava niskan alueelle kohdistunut kiskaisu ja vihlova kipu niskassa. Emäntä joutui kantamaan minut kotiin. Sain kipulääkkeen, kuten yleensä aina saan nykyisin vastaavissa tilanteissa. (Harvemmin, mutta joskus kuitenkin tuo selkä vihoittelee.) Perjantaina ei taas maistunut ruoka, eikä lauantaina.

Sunnuntaina en halunnut sydänlääkettä, ja kun Emäntä antoi sen väkisin, oksensin sen kohta ulos. Emäntä kaivoi tabletin puolikkaan oksennuksestani ja työnsi sen takaisin kurkustani alas. Hän suhtautuu lääkehoitooni erittäin vakavasti. Viikonlopun aikana Emäntä alkoi myös kiinnittää huomiota hengitystiheyteeni. Sydänvaivan vuoksi hän on kirjannut ylös hengitystiheyttäni kuukausittain jo parin vuoden ajan. Tänä vuonna lukemani on ollut n. 22 krt/min. Nyt hengitystiheyteni oli 28-33 krt/min (30 krt/min on kuulemma normaalin yläraja) ja välillä jopa 40 krt/min. Spesialistilääkäri oli sanonut, että yleensä ensimmäinen merkki sydämen pettämisestä on hengitystiheyden kasvaminen. Toisaalta kipu vatsassakin voi aiheuttaa hengityksen tihentymistä.

Niinpä tänään teimme Emännän kanssa tuon alussa mainitun kesälomamatkan naapurikaupunkiin eläinlääkäriin. Ensimmäistä kertaa eläissäni jouduin käyttämään kuonokoppaa! En ole kyllä koskaan yrittänyt ketään purra, enkä yrittänyt nytkään verikokeenoton aikana, mutta tietenkään tämä lääkäri ei voinut minua tuntea. Laastarin nyppäsin kuitenkin ensitilassa pois jalasta, kun Emännän huomio oli toisaalla. Tällä eläinlääkäriasemalla ilmeisesti koiria pistetään myös parkkipaikalla! Olimme ulkona odottamassa labratuloksia, kun eläintenhoitaja tuli pahoinvoinninestopiikin kanssa ulos, koska eläinlääkäri oli halunnut, että sellainenkin laitetaan. Emännän ja hoitajien helpotukseksi, minun pelkoni on jähmettävää mallia, joten olen melko helppo hoidettava, koska ilmaisen kauhuani vain laajentuvilla pupilleilla.

Kaikki on siis kunnossa. Emännän kehittelemät skenaariot 3. ja 4. lääkäri ampui alas aika nopeasti. Punkkilääkkeestä on jo sen verran aikaa, että jos jotain olisi tapahtunut, se olisi todennäköisesti tapahtunut jo aiemmin. Verikoe osoitti, ettei tulehdusta ole. Vaikka sydäntä ei päästykään nyt ultraamaan spesialistin ollessa kesälomalla, ei kuuntelu ja röntgen paljastanut mitään hälyyttävää. Sain siis lääkkeitä ja hoito-ohjeita vatsalle. Sain myös mm. jälleen uuden kuivaruuan sekä pienen toiveen märkäruokaan siirtymisestä. Emäntä kiristeli vähän hampaitaan, kun oli juuri ostanut ison säkin tätä nyt käytössä ollutta ruokaani, mutta nyt pitäisikin kokeilla toista. Tai siirtyä koiranmakkaraan. Emäntä on halunnut ruokkia meitä nappuloilla, koska se on helppoa ja yksinkertaista. Nähtäväksi jää, saanko viettää eläkepäiviäni vielä koiranmakkaran parissa. Ainakin päiviä on näillä näkymin vielä edessä.

Emäntä hoi! Lucy-neiti varastaa taas minun nappuloitani! Hän alkaa olla ilmeisesti taas kunnossa...