tiistai 28. heinäkuuta 2015

Koiranpäivät

Muutamana viime päivänä meillä on ollut koiranpäivät. (Vähän niin kuin kissanpäivät, mutta koirilla...) Sunnuntaina käytiin pitkällä kävelyllä Emännän kanssa. (Sateessa tosin, mutta menköön nyt. Oli kuitenkin kivaa, kun käytiin metsässä.) Kävelyllä Emäntä totesi, että nyt on mustikka-aika.


Mustikoiden säilöminen alkoi tällä kertaa tärkeimmästä ja parhaalla mahdollisella tavalla eli pakastimeen piti järjestää tilaa marjoille. Ja tilaa veivät meidän rustoluut.


Lucy ja rustoluu kevät 2013
Roni ja rustoluu kesä 2015









Rustoluut ovat suurta herkkua. Niin suurta, että annamme luun levätä sängyssämme ja menemme ennemmin itse nurkkaan nukkumaan.

Maanantaina oltiin sitten 3,5 h metsässä. Emäntä poimi mustikoita ja me vartioimme ämpäriä. Ja söimme mekin jonkun mustikan.

Ronille Emäntä tarjosi mustikoita aluksi kädestä.

Minulle riitti, kun Emäntä muistutti vain, mistä niitä mustikoita sai.

Sen jälkeen osasinkin jo poimia omat mustikkani.
Muutaman kerran yritin kiivetä Emännän syliin, kun hän oli mättään vieressä kyykyllään, mutta sillä tavalla ei kuulemma tule marjojen poimimisesta mitään. Olen kuulemma metsästyskoirarotua ja minun pitäisi sietää metsässä olemista. Ja onhan se mukavaa. Sieltä varvikosta vain ei tällaisella alle 30 cm säkällä näe kovin kauas. Ja muurahaiset purevat tassuja.

Maanantai-iltana käytiin vielä leikkimässä pitkästä aikaa Doriksen kanssa. Nuorempina olimme Doriksen kanssa parhaat ystävät, mutta nyttemmin Doris on aika napakka emäntä ja välillä meillä meinaa vähän tulla erimielisyyksiä, mutta hänellä on aina herkkuja levällään joka paikassa ja niistä hän ei ole niin turhan tarkka, niin hänen luonaan on edelleen mukava vierailla. Mustaa alamaista hän juoksuttaa välillä pitkin pihaa oikein urakalla ja sitä on myös hauska katsoa.

Kuva ei ole ihan tuore, mutta Doris on yhä samanlainen.
Tänään käytiin päivällä pelaamassa frisbeegolfia. Mustalla alamaisella on ehkä tästä enemmän kerrottavaa. Minuun ei kuulemma voi enää täysin luottaa, joten minua vedettiin perässä pitkin pusikkoa flexissä ja se ei ollut kovin hauskaa, mutta Roni sen sijaan on vielä golden boy.

Minusta frisbeegolf on aivan MAHTAVA laji! Ihmiset heittävät frisbeetä ja minä juoksen täysillä perässä! Ja sitten minä juoksen täysillä ympyrää niin kauan, että löydän frisbeen tai ihmiset huikkaavat, että ovat jo löytäneet ja heittävät uudestaan. Ja sitten minä taas juoksen! Ideana olisi, että minä kävisin näyttämässä, että missä frisbee on, koska tuo rata on todella pusikkoinen eikä siellä kovin paljoa muita pelaajia ole näkynytkään, ja frisbeetä ei saisi siis ottaa suuhun, vaan pitäisi vain juosta sen luo ja pysähtyä siihen, mutta kyllä minä välillä saatan muutaman metrin sitä ensin suussani kuljettaa. Tänäänkin Emäntä oli jo hylkäämässä yhden frisbeen metsään, kun sitä ei millään meinannut löytyä ja hän oli jo monta kertaa sanonut: "Roni etsi frisbee! Missä frisbee?", kun sitten yhtäkkiä minä löysinkin sen ja seisoin väylän vieressä frisbee suussani. Sain valtavat kiitokset! Ja sitten taas juostiin...

No niin. Eiköhän tuo riitä. Sinä olet juossut metsässä ympyrää täysillä. Ymmärrettiin jo.
Tuon parituntisen retken lisäksi tänään saatiin vielä olla yli kaksi tuntia metsässä iltakakkalenkillä, kun Emäntä päätti vielä ihan pikkuisen kerätä mustikoita.

Joskus täytyy käyttää tätä pitkää selkää hyödykseen, jos haluaa nähdä kauemmas.
Kuten huomaatte, niin viime päivinä ulkoilun määrä on ollut mukavalla tasolla. Ulkona oleminen on sitä oikeaa koiran elämää!

lauantai 25. heinäkuuta 2015

Ronin näyttelypäivä


Tällainen härdelli oli tänään ja meikä poika tuolla kaiken keskellä.



Onhan näitä koiranäyttelyitä tullut jo kierrettyä. Kolmet pentunäyttelyt ja neljät mätsärit, joten otin aika rennosti vuoroani odotellessa Emännän tuolin varjossa. Mitä nyt joidenkin söpöjen tsirpukoiden peräpeilejä yritin vähän nuuskaista välillä, mutta muuten tosi cool. Lucy-neiti oli kai vahingossa unohtunut tutun perheen luokse, jossa käväisimme aamupäivällä. Tämä oli kuulemma meikäläiselle ensimmäinen virallinen koiranäyttely. Nyt katsottaisiin ja papereihin kirjattaisiin, että miten hyvästä koirasta on kyse. Minun elämäni kannaltahan sillä ei olisi mitään väliä, mitä tuomarit tuomaroivat. Minä olen silti ja tulen olemaan oma itseni, maailman paras Roni, mutta joitakin kiinnostaa sellaisetkin asiat kuin selkälinjan suoruus, etukulmaukset, purenta, turkki.. jne.

Parahiksi juuri ennen kehään menoa tuttava perhe tuli Lucy-neidin kanssa ja siitä sain sellaista pirteää energiaa, kun sain purra Lucy-neidin korvia ja Lucy-neiti murisi ja näytti minulle hampaitaan rakastavasti. Emännällä on kummallinen käsitys, että haluaisin napostella kehässä pihviliuskaa tai milloin mitäkin herkkua, mutta on siellä kuule vähän muutakin tekemistä, kuin ottaa hiukopalaa! Lucy-neiti on ehkä sellainen pullasorsa, että hyppää vaikka kuuhun nakin murusta, mutta minä olen toista lajia. Tämän Emännän mielestä vähän takkuisen yhteistyön vuoksi, Emäntä pelkäsi, että arvosteluksi tulisi: "Onneton ruikuli, miksi toit sen tänne." Mutta eipä tullutkaan! Nyt se on virallista, että tämä Jäljen Jättiläinen on Erittäin Hyvä mäyräkoira. 

Onnistuneen näyttelypäivän jälkeen oli mukava mennä takaisin tuttava perheen luo ja riehua loppupäivä puutarhassa. Painiskeltiin Lucy-neidin kanssa ja leikittiin vähän leluilla. Lonny-mummoa vasten ei saisi hyppiä, mutta välillä se meinaa unohtua. Varsinkin siinä vaiheessa, kun Lonny-mummo keksi, että voitaisiin lähteä kaikki yhdessä lenkille ja se alkoi haukkua ja hytkähdellä, niin meinasin innostua ihan liikaa. Ennen kotiin lähtöä käytiin siis vielä kävelyllä ja Lonny-mummo esitteli lähiympäristöään. 



keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Mejä-kurssilla

Ilmeisesti sille, että seuraa veren hajua metsässä, on olemassa nimi: mejä, ja sitä ilmeisesti harrastaa myös suuri joukko muita mäyräkoiria. Eräs joukko mäyräkoiria oli kerääntynyt asian tiimoilta eräälle majalle eilen illalla ja Mustan alamaisen kanssa pölähdettiin yhtäkkiä keskelle sitä joukkoa.

Minä olin tavannut joitakin koiria jo mäyräkoirakoulussa, mutta jännitti minuakin vähän tavata viikon maaseudulla oleskelun jälkeen uusia ihmisiä ja koiria. 

Minua luultiin pennuksi! Siis minua! Omanarvontuntoista aikuista narttukoiraa pidettiin pentumaisena! Minä yritin vain olla kohtelias ja varmuuden vuoksi alistua muille, ettei tulisi rähinää. Ja Mustaa alamaista pidettiin jopa minua vanhempana.

Onhan sinua ennenkin luultu minua nuoremmaksi. Se johtuu vain siitä, että minä olen uros ja siksi isokokoisempi. Ja sinulla on niin vähän karvaa pitkäkarvaiseksi mäyräkoiraksi. Mutta kyllähän sinä metsässä näytit, mikä olet koiriasi.

Autossa jouduimme odottamaan aika kauan. Luulen, että Emäntä kävi välillä tarkistamassa autolla, ettei hänen autostaan kuulunut haukkua. Musta alamainen kyllä aluksi tervehti haukkuen muita koiria, mutta kyllä se illan mittaan autossa haukkunut koira oli joku muu kuin me. 

Kun ikuisuuden jälkeen Emäntä haki minut, tajusin heti, että hänen käsissään oli veren hajua! Kun vihdoin päästiin tien reunaan, en olisi enää millään malttanut pysyä nahoissani. Emäntä sai ohjeen, että minua saisi innostaa ja ohjata alussa 10 metrin matkan, mutta ei hän ehtinyt. Minä olin jo mennyt. Ilmeisesti kuitenkaan täysillä juosten jäljestäminen ei ole tehtävän tarkoitus, joten Emäntä yritti jarrutella minua narusta koko matkan. En myöskään malttanut nuuskia ihan jokaista nurkkaa, kun huomasin, että jälki jatkui toiseen suuntaan, mutta kaiken kaikkiaan suoritin jäljen mielestäni oikein mallikkaasti.

Minäkin ymmärsin heti, mistä on kyse. Kun pääsin autosta, yritin löytää jäljen pään ja luulen, että sen tien varrelta lähti aika monta jälkeä. Lopulta Emäntä vei minut jäljelle ja pääsin vihdoin hommiin. Minäkään en tarvinnut innostusta enkä opastusta. Jälkeä oli helppo seurata ja etenin tasaisen varmaan tapaani. Pysähdyin kulmissa nuuskimaan ja jatkoin taas matkaani. Jäljen päässä oli tällä kertaa yllätys. Oikea sorkka! 
   Meillä oli todella hauskaa jäljestämässä ja Emäntä vaikutti myös tyytyväiseltä. Toivottavasti päästään taas pian uudestaan jäljille. 

Super-nenät

Erikoinen viikko

- Päivää! Onko eläinsuojeluviranomaisella?

- Päivää, kuinka voin auttaa?

- Haluaisin tehdä ilmoituksen kahdesta hylätystä mäyräkoirasta.

- Ahaa... Onko koirat hylätty metsään vai kaupunkialueelle?

- No tämä on tällainen maalaistalon pihapiiri.

- Ovatko koirat kytkettyinä liian lyhyisiin naruihin vai irrallaan? Entä ovatko koirat ilman katosta?

- Sisällä olemme irrallaan ja ulkoillessa hihnoissa.

- Koirat pääsevät siis ulos tarpeilleen ja ovat muuten sisällä suojassa? Onko koiria ruokittu säännöllisesti?

- Koiranruokaa saamme kaksi kertaa päivässä. Herkkuja mielestäni vähän liian vähän, mutta niitä nyt ei koskaan ole tarpeeksi... No yhtenä päivänä saimme nuolla jäätelöpaketin.

- Eli koirat ovat jossain maalaistalossa, saavat ruokaa, ulkoilua ja hyvää huolenpitoa? Kuulkaa, minä luulen, ettei teitä ole hylätty, vaan teidät on varmaankin jätetty tuohon paikkaan hoitoon todennäköisesti jonkin lomamatkan ajaksi. Se on aivan normaalia näin kesäaikaan.

- Hyvä rouva te ette nyt ymmärrä... Minä olen mäyräkoira! Ei minua noin vain jätetä jonkin matkan ajaksi!

Lucy-neiti laita puhelin pois ennen kuin joku näkee! Eihän meillä ole täällä mitään hätää. Sinähän olet nukkunut ihmisten kanssa sängyssä joka yö, meidän kanssamme leikitään joka päivä, täällä on paljon hauskoja hajuja ja varmasti mestarit tulevat minä hetkenä hyvänsä hakemaan meidät kotiin...

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Siivouspäivä

Lucy-neiti, miksi me pelkäämme imuria?

Ai imuria! Imuri on haiseva, kovaääninen ja arvaamaton laite, joka kolahtelee esineisiin mennessään.

Niin, mutta miksi me pelkäämme sitä?

...

Lucy-neiti, mitä pelko on?

Pelko... kai se on sitä, kun tuntee suurta vastenmielisyyttä jotain asiaa kohtaan ja haluaa mahdollisimman kauas siitä ennen kuin se satuttaa.

...

Lucy-neiti?

Niin?

Minä luulen, että minä en pelkää imuria.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Inhottava päiväkävely

Tänään oli sellainen päiväkävely, että meinasi jäädä tältä tytöltä kävelemättä!

Ensin ylitimme tylsän sillan. Vähän siinä nahisteltiin Mustan alamaisen kanssa aikamme kuluksi. Käsittämätön betonirakennelma, jolla ei ole mitään nuuhkittavaa. Totuttuun tapaan kakkahätä iski tietenkin juuri sillalla. Ei mitään ruohontupsuakaan, johon pyllyään työntää vähän piiloon katseilta. Noloa siinä kakkia sitten keskelle asvalttia, mutta minkäs teet. Emäntä poimii.

Matkamme jatkui sillan toisella puolella mukavasti nuuskien ja kisaillen. Oikeastaan ihan hauskaa haistella vähän eri hajuja välillä. Mutta. Ehkä kolmisen kilometriä tallusteltuamme alkoi sataa. Ensin vain vähän tipotellen, mutta koko ajan yltyen. Lopulta vettä tuli kaatamalla. Vedin välittömästi jarrut pohjaan ja jäin peränpitäjäksi. Yritin pysäyttää matkanteon ja ehdottaa, että soitettaisiin Mestari hakemaan meidät autolla kotiin. Tai vaikka taksi! Musta alamainen köpötteli vain menemään ja Emäntä perässä. Koska turkkini on tällä hetkellä kevyttä kesämallia, vesi valui noroina pitkin selkääni. Ravistelin itseäni jatkuvasti, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Olin kuin uitettu koira.

Pian käännyimme hiekalta päällystetylle tielle ja voitte kuvitella miten märkä asfaltti roiskuttaa vettä rintakehään ja mahaan. Yritin kävellä kaikki jalat mahdollisimman levällään, ettei vettä roiskuisi niin paljoa, mutta mahdotontahan siltä oli välttyä. Sade alkoi jo väistyä, mutta sitten Emäntä päätti, että yritämme välttää valtatien varressa kulkemista oikaisemalla metsäpolkua pitkin. Ja olihan sellainen polku olemassa. Valitettavasti vain se oli kasvanut umpeen korkeita kasveja, jotka nyt olivat sateesta läpimärkiä. Raahauduin pusikossa eteenpäin ja pientä lohtua loi se, että myös Emäntä oli vyötäröään myöten märkä ja hänen kenkänsä litsuivat joka askeleella.

Osan matkasta polku kulki metsässä, jossa oli sentään hieman helpompi kulkea, mutta kohta laskeuduimme pellolle. Emäntä ei ilmeisesti aina muista tai ymmärrä, millaista on elää täällä puolitoistametriä hänen silmäkorkeutensa alapuolella. Hypin märässä pitkässä heinikossa näkemättä, mihin olin menossa, ja joka loikalla kastuin entistä enemmän, jos se oli enää mahdollista.

Lopulta sain tarpeekseni. Kävin istumaan keskelle heinikkoa enkä suostunut hyppäämään enää yhtään hyppyä tuntemattomassa pellossa. Emäntä kiskoi hihnaani, mutta tuijotin häntä vain murhaavasti takaisin. Ei ollut kuin yksi vaihtoehto jäljellä: Emäntä nosti minut vettä valuvana syliinsä ja kantoi loppumatkan pellon reunaan. Tietenkään emme olleet vielä kotona, mutta tästä ystävällisyydestä leppyneenä suostuin sen jälkeen kävelemään tavallista tietä pitkin viimeisen kilometrin kotiin.

                     
            Kuva on oikeasti helmikuulta, mutta välittää kuitenkin tunteitani ja ajatuksiani kastumisesta.

Mäykkyjen eroavaisuuksia osa 1

Kun otimme toisen mäyräkoiran, ymmärsin toki, että otamme toisen mäyräkoiran. Kun toinen sitten saapui, huomasin kuitenkin jollain tavalla odottaneeni, että otamme toisen Lucyn. Jo heti alussa tuli kuitenkin selväksi, että Roni on samasta rodusta huolimatta aivan erilainen mäyräkoira kuin Lucy. Toinen on punainen, toinen on musta. Toinen on narttu, toinen uros. Muita eroavaisuuksia on tarkoitus esitellä tässä juttusarjassa.

Laatikkoon piilotetut herkut

Hauska leikki jo pentuajoista on ollut tyhjiin pahvilaatikoihin piilotetut herkut.

Lucyn tavoitteena on tässä leikissä maksimaalinen tehokkuus vähimmällä mahdollisella vaivalla. Tarpeeksi tehokkaalla kuono-tassu-yhteistyöllä laatikkoa ei ole välttämätöntä edes repiä, vaan sen voi vain aukaista ja napsia herkut pohjalta.



 Lucy myös mielellään ratkaisisi Ronin laatikkodilemmat omiensa lisäksi, mutta kiinnostus laatikoihin riittää vain siksi aikaa, kun irtonaisia herkkupaloja on mahdollista löytää. Tehtävän jälkeen on parasta vetäytyä torkuille, koska koskaan ei tiedä, mitä elämä tuo tullessaan ja on paras kohdata uudet haasteet aina hyvin levänneenä.


Ronille sen sijaan herkkujen löytyminen on vain yksi osa leikkiä. Kun herkut on syöty (ja varsinkin jos Lucy on ehtinyt käydä tyhjentämässä laatikon Ronin nenän edestä), on hauska keskittyä vain repimään laatikkoa mahdollisimman pieniksi suupaloiksi.


Ja kun oma on silppuna, voi vielä sipeltää Lucyn laatikon. Ja sen jälkeen ehkä vielä vähän pahvilaatikkoa, joka on eteisessä aina tarjolla... Sitä hauskempaa, mitä pidemmäksi aikaa tekemistä riittää. Levätä ehtii myöhemminkin.