Sivut

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Inhottava päiväkävely

Tänään oli sellainen päiväkävely, että meinasi jäädä tältä tytöltä kävelemättä!

Ensin ylitimme tylsän sillan. Vähän siinä nahisteltiin Mustan alamaisen kanssa aikamme kuluksi. Käsittämätön betonirakennelma, jolla ei ole mitään nuuhkittavaa. Totuttuun tapaan kakkahätä iski tietenkin juuri sillalla. Ei mitään ruohontupsuakaan, johon pyllyään työntää vähän piiloon katseilta. Noloa siinä kakkia sitten keskelle asvalttia, mutta minkäs teet. Emäntä poimii.

Matkamme jatkui sillan toisella puolella mukavasti nuuskien ja kisaillen. Oikeastaan ihan hauskaa haistella vähän eri hajuja välillä. Mutta. Ehkä kolmisen kilometriä tallusteltuamme alkoi sataa. Ensin vain vähän tipotellen, mutta koko ajan yltyen. Lopulta vettä tuli kaatamalla. Vedin välittömästi jarrut pohjaan ja jäin peränpitäjäksi. Yritin pysäyttää matkanteon ja ehdottaa, että soitettaisiin Mestari hakemaan meidät autolla kotiin. Tai vaikka taksi! Musta alamainen köpötteli vain menemään ja Emäntä perässä. Koska turkkini on tällä hetkellä kevyttä kesämallia, vesi valui noroina pitkin selkääni. Ravistelin itseäni jatkuvasti, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Olin kuin uitettu koira.

Pian käännyimme hiekalta päällystetylle tielle ja voitte kuvitella miten märkä asfaltti roiskuttaa vettä rintakehään ja mahaan. Yritin kävellä kaikki jalat mahdollisimman levällään, ettei vettä roiskuisi niin paljoa, mutta mahdotontahan siltä oli välttyä. Sade alkoi jo väistyä, mutta sitten Emäntä päätti, että yritämme välttää valtatien varressa kulkemista oikaisemalla metsäpolkua pitkin. Ja olihan sellainen polku olemassa. Valitettavasti vain se oli kasvanut umpeen korkeita kasveja, jotka nyt olivat sateesta läpimärkiä. Raahauduin pusikossa eteenpäin ja pientä lohtua loi se, että myös Emäntä oli vyötäröään myöten märkä ja hänen kenkänsä litsuivat joka askeleella.

Osan matkasta polku kulki metsässä, jossa oli sentään hieman helpompi kulkea, mutta kohta laskeuduimme pellolle. Emäntä ei ilmeisesti aina muista tai ymmärrä, millaista on elää täällä puolitoistametriä hänen silmäkorkeutensa alapuolella. Hypin märässä pitkässä heinikossa näkemättä, mihin olin menossa, ja joka loikalla kastuin entistä enemmän, jos se oli enää mahdollista.

Lopulta sain tarpeekseni. Kävin istumaan keskelle heinikkoa enkä suostunut hyppäämään enää yhtään hyppyä tuntemattomassa pellossa. Emäntä kiskoi hihnaani, mutta tuijotin häntä vain murhaavasti takaisin. Ei ollut kuin yksi vaihtoehto jäljellä: Emäntä nosti minut vettä valuvana syliinsä ja kantoi loppumatkan pellon reunaan. Tietenkään emme olleet vielä kotona, mutta tästä ystävällisyydestä leppyneenä suostuin sen jälkeen kävelemään tavallista tietä pitkin viimeisen kilometrin kotiin.

                     
            Kuva on oikeasti helmikuulta, mutta välittää kuitenkin tunteitani ja ajatuksiani kastumisesta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti