Sivut

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Mejä-kurssilla

Ilmeisesti sille, että seuraa veren hajua metsässä, on olemassa nimi: mejä, ja sitä ilmeisesti harrastaa myös suuri joukko muita mäyräkoiria. Eräs joukko mäyräkoiria oli kerääntynyt asian tiimoilta eräälle majalle eilen illalla ja Mustan alamaisen kanssa pölähdettiin yhtäkkiä keskelle sitä joukkoa.

Minä olin tavannut joitakin koiria jo mäyräkoirakoulussa, mutta jännitti minuakin vähän tavata viikon maaseudulla oleskelun jälkeen uusia ihmisiä ja koiria. 

Minua luultiin pennuksi! Siis minua! Omanarvontuntoista aikuista narttukoiraa pidettiin pentumaisena! Minä yritin vain olla kohtelias ja varmuuden vuoksi alistua muille, ettei tulisi rähinää. Ja Mustaa alamaista pidettiin jopa minua vanhempana.

Onhan sinua ennenkin luultu minua nuoremmaksi. Se johtuu vain siitä, että minä olen uros ja siksi isokokoisempi. Ja sinulla on niin vähän karvaa pitkäkarvaiseksi mäyräkoiraksi. Mutta kyllähän sinä metsässä näytit, mikä olet koiriasi.

Autossa jouduimme odottamaan aika kauan. Luulen, että Emäntä kävi välillä tarkistamassa autolla, ettei hänen autostaan kuulunut haukkua. Musta alamainen kyllä aluksi tervehti haukkuen muita koiria, mutta kyllä se illan mittaan autossa haukkunut koira oli joku muu kuin me. 

Kun ikuisuuden jälkeen Emäntä haki minut, tajusin heti, että hänen käsissään oli veren hajua! Kun vihdoin päästiin tien reunaan, en olisi enää millään malttanut pysyä nahoissani. Emäntä sai ohjeen, että minua saisi innostaa ja ohjata alussa 10 metrin matkan, mutta ei hän ehtinyt. Minä olin jo mennyt. Ilmeisesti kuitenkaan täysillä juosten jäljestäminen ei ole tehtävän tarkoitus, joten Emäntä yritti jarrutella minua narusta koko matkan. En myöskään malttanut nuuskia ihan jokaista nurkkaa, kun huomasin, että jälki jatkui toiseen suuntaan, mutta kaiken kaikkiaan suoritin jäljen mielestäni oikein mallikkaasti.

Minäkin ymmärsin heti, mistä on kyse. Kun pääsin autosta, yritin löytää jäljen pään ja luulen, että sen tien varrelta lähti aika monta jälkeä. Lopulta Emäntä vei minut jäljelle ja pääsin vihdoin hommiin. Minäkään en tarvinnut innostusta enkä opastusta. Jälkeä oli helppo seurata ja etenin tasaisen varmaan tapaani. Pysähdyin kulmissa nuuskimaan ja jatkoin taas matkaani. Jäljen päässä oli tällä kertaa yllätys. Oikea sorkka! 
   Meillä oli todella hauskaa jäljestämässä ja Emäntä vaikutti myös tyytyväiseltä. Toivottavasti päästään taas pian uudestaan jäljille. 

Super-nenät

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti