Kaksi pientä mäyräkoiraa

Olipa kerran kaksi mäyräkoiraa, jotka asustivat korkean palatsin yläkerrassa. Siellä he elelivät ihmispalvelijoidensa kanssa mukavasti kisaillen ja herkkuruokia maistellen.

Eräänä päivänä mäyräkoirille tuli kiista siitä, kumpi jaksaisi kävellä pidemmän lenkin.
"Minä olen nuorempi ja vahvempi ja varmasti jaksan kävellä pidemmän lenkin kuin sinä!" sanoi Musta mäyräkoira.
"Sinä juokset itsesi nuoruuden innossasi uuvuksiin edestakaisin turhia kiemuroita tehden. Minä sen sijaan olen kokeneempi ja sitkeämpi, enkä kuluta itseäni turhiin pyrähdyksiin", totesi Punainen mäyräkoira.

Jotta kiista ratkeaisi, päätettiin tehdä aurinkoisena päivänä oikein oikein pitkä lenkki. Ihmispalvelija otettiin mukaan kummankin jaksamista arvioimaan.

Ensimmäisen kilometrin jälkeen kumpikaan ei tuntenut tippaakaan väsymystä. Molemmat olivat myös keventäneet oloaan ruuansulatuskanavan loppupäästä. Matka joutui hyvin, kunnes eteen tuli tienristeys.

Musta mäyräkoira olisi halunnut vasemmalle ja Punainen mäyräkoira oikealle. Ihmispalvelija päätti, että jatketaan suoraan.

Pienen matkan päästä mäyräkoirat olisivat yhteistuumin halunneet käydä tarkistamassa lumeen hautautuneen ojarummun. Hyvä haltijakummi oli kertonut heille unessa ojarummussa mahdollisesti odottavasta aarteesta. Ihmispalvelija ei ollut nähnyt samaa unta ja hän epäili, ettei ojarummussa olisi mitään, eikä näin ollen suostunut kahlaamaan lumessa perässä. Musta mäyräkoira vannoi vielä palaavansa.

Matkan edetessä mäyräkoirat kierivät ja telmivät, juoksivat kilpaa ja yrittivät kaikin keinoin väsyttää toinen toisiaan, mutta yhä vain kumpikin asteli eteenpäin yhtä pirteänä.

Jonkin matkan päästä ihmispalvelija johdatti mäyräkoirat lumottuun metsään. Ahtaalla polulla kulkemisen helpottamiseksi ihmispalvelija päästi itsensä irti mäyräkoirien taluttimista. Lumotussa metsässä on sellainen taika, että ihmispalvelija on pidettävä koko ajan näkökentässä, ja jos hän hetkeksi katoaa, on heti käännyttävä takaisin ja etsittävä hänet, koska jos ihmispalvelija jää liian kauaksi aikaa näköyhteyden ulottumattomiin, saattaa metsä nielaista hänet kokonaan, eivätkä mäyräkoirat ehkä koskaan enää näkisi ihmispalvelijaansa!

Tämä edestakaisin juokseminen kulutti kummaltakin vähän enemmän energiaa, kun myös muita metsän ihmeitä oli tarkkailtava, mutta tärkeintä oli, ettei ihmispalvelija joutunut metsän peittoon. Kovin usein ihmispalvelija ei ehtinyt kadota, kun Musta mäyräkoira kääntyi katsomaan tuon tuostakin ja muutaman kymmenen metrin välein kävi vielä varmistamassa hypähtämällä etutassut ihmisen polvia vasten, että hän todella on siinä, eikä vain jokin kuvajainen hänestä.

Kun ihmispalvelija vielä jakoi voimaa antavia nakkeja taskustaan, ei kumpikaan tohtinut kulkea kovin kauas hänestä.

Metsäpolku päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja saavuttiin pellon reunaan. Sinne saavuttaessa ihmispalvelija oli taas turvallisesti narussa kiinni, eikä häntä tarvinnut enää vahtia. Pellolla oli kuitenkin hyvä hankikanto ja mäyräkoirat alkoivat iloisen karkeloitsevan painin. Ihmispalvelija ei millään saanut hihnoja pysymään suorina ja niinpä hän laski mäyräkoirat vierelleen peuhaamaan hihnoineen päivineen.

Pian alkoi kotipalatsi häämöttää pellon reunan takana, eikä kumpikaan mäyräkoirista ollut vielä yhtään väsynyt! Matkaa oli jo taitettu yli 5 kilometriä, mutta mäyräkoirat päättivät, että olisi jatkettava vielä pidemmälle, jotta voittaja ratkeaisi. Mutta voi! Ihmispalvelija ei jaksanutkaan enää kävellä yhtään pidemmälle! Hän valitti nälkää ja väsymystä ja niinpä mäyräkoirat joutuivat palaamaan takaisin kotiin eikä vielä tänäkään päivänä tiedetä, kumpi niistä jaksaa kävellä pidemmän matkan!

Sen pituinen se. Lenkki.