Kauhun ja ilon hetket

Maanantai-iltana elettiin kauhun ja epätoivon hetkiä. Iltalenkiltä kotiin palatessa riehaannuttiin hiukan Mustan alamaisen kanssa painimaan (kuten usein kotipihaan palatessa) ja Emäntä päästi hihnoista vain irti, että voimme vähän myllätä (kuten usein ennenkin). Liekö hihna sitten kiertynyt huonosti vai ryntäsikö Musta alamainen vain kimppuuni liian kovalla vauhdilla, mutta yhtäkkiä tunsin valtavaa kipua, päästin kimakan ulahduksen ja jäin nurmikolle istumaan vasen etutassu sivulle sojottaen. Emäntä kyykistyi kauhuissaan viereeni ja minä kiipesin hädissäni hänen syliinsä: "Ota tämä kipu pois! Miksi minuun koskee?" Kun Emäntä kosketti jalkaani, kiljahdin taas. Hän kantoi minut vakavana sisälle ja laski varovasti eteisenmatolle. Jäin paikalleni istumaan jalka edelleen sivulle sojottaen selvästi tuskaisena. Hän soitti päivystävälle eläinlääkärille. Tai saman tien parille, kun ensimmäinen ei vastannut heti.

Siinä vaiheessa, kun eläinlääkäriin vihdoin saatiin yhteys, pystyi jalkaani jo kääntelemään ja puristelemaan ilman, että olisin ulahdellut. Koska päivystävä eläinlääkäri oli 100 kilometrin päässä, päätettiin tilannetta seurailla yön yli. Emäntä nosti minut kyljelleen koiranpetiini. Yön aikana Emäntä heräili parin tunnin välein ja tarkisti tilani. Olin jo vaihdellut asentoa pitkin yötä itse, vaikka illalla jalka ei tuntunut pitävän ollenkaan.

Aamulla kipaisin makuuhuoneesta keittiöön, kun kuulin ruuan kilahtavan kuppiin. Ontuen, mutta omin jaloin kuitenkin. Emäntä soitti vielä kolmannelle eli omalle eläinlääkärillemme, mutta hän oli hukkumaisillaan töihinsä jonkin edellispäiväisen hätätapauksen vuoksi, eikä ehtinyt ottaa meitä vastaan. Koska Mestarikaan ei ehtinyt lähteä kuljettamaan minua kauemmas, päätettiin katsella tilanteen edistymistä. Oma lääkäri oli sanonut, että useimmiten murtuvat varpaanluut, jos jotain murtuu, mutta niissä minulla ei ollut vikaa. Hän sanoi myös niskan liikkeen ratkaisevan, voiko vika olla niskanikamissa, mikä olisi toinen vakavampi vaihtoehto. Pääni pyöri normaalisti herkkupalan perässä.

Iltaan mennessä ontuminen oli vähentynyt. Emäntä kantoi minut rappusissa ja pääsin vain hädin tuskin pihalle töppöstelemään, mutta olin jo oma kujeileva itseni ja pompahtelin heinikossa ilokseni.

Tänään ontuminen on muisto vain ja pääsin jo pienelle kävelylle. Taidettiin selvitä pelkällä säikähdyksellä ja kyseessä oli varmaankin venähdys. Hihnoissa ei ainakaan enää leikitä, enkä ehkä Mustan alamaisen kanssa oikein muutenkaan. Hän on niin valtavan vahva innostuessaan, eikä oikein varo minua, kun on pennusta asti tottunut painimaan kanssani täysillä.

Musta alamainen oli bongannut Emännän kanssa lenkillä kevään ensimmäisen leskenlehden!

Kirjoita sinne siitä sunnuntaista myös!

Kirjoita itse. En minä ollut siellä paikalla.

Minä ja ihana bernityttönen Hilla. Minä palvoin jokaista laattaakin, jolla hän oli istunut!

Minä kävin siis mätsäreissä tanskandoggi-kaverini Diezelin kanssa. Diezel on 8 kk.

Diezel

Ja sijoituin ensimmäistä kertaa punaisten kehässä! Olin pienten aikuisten punaisten 3. Myös Diezel sijoittui ensimmäistä kertaa punaisissa. Hän oli myöskin 3. punaisen saaneissa pennuissa!

 Minä ymmärsin, että Emäntä sanoi, että pieniä aikuisia oli vain 9 eli 4 sinisen saanutta ja 5 punaisen saanutta, joten kaikki palkittiin. Se viideskin sai lohdutuspalkinnon...

Mitä sinä yrität vihjailla, Lucy-neiti?

Ettei tuo nyt kovin kummoinen saavutus ole...

Pöh. Olet vain kateellinen! Emäntä voitti tuolta myös arpajaisissa uimalahjakortin koirauimalaan, että sinä pääset varmasti Lucy-neiti uimaan minun ja Diezelin kanssa!

Jaa... Menkää te vain äijäporukalla. Teillä on varmasti paljon hauskempaa uimassa ilman minua!