Reippailuviikonloppu

Eilen käytiin pitkästä aikaa (ehkä vuoden tauon jälkeen?) yhdellä lähellä olevalla metsäpolulla. Kotipihasta kotipihaan matkaa olisi kertynyt 10 kilometriä, mutta Emäntä halusi säästää jalkoja (meidänkö vai omiaan?) asfalttimarssilta ja mentiin autolla metsän reunaan.

Joskus on saatu nauttia vähän vapaudestakin tuolla polulla, mutta nyt kuului heti alkumatkasta jonkun kollegan iloinen ajohaukku ja Emännälle tuli mieleen, että täällä päin saattoi olla tänä viikonloppuna jotkut ajokokeetkin. Me ei yleensä lähdetä oma-aloitteisesti riistaa etsimään, mutta jos joku kaveri olisi laittanut riistan jo valmiiksi liikkeeseen ja vähän näyttäisi edellä mallia, niin kai tuota saattaisi vähän ajuemetsästystä kokeillakin. Meidän oli siis tyytyminen flexin 7 metrin vapauteen.

Kuka kiskaisi hihnasta!

 Toisinaan sekään ei meinannut riittää...

Kun saavuttiin polun synkimpään osuuteen, Emäntä alkoi muistaa, miksei olla käyty täällä pitkiin aikoihin. Polku kulkee sellaisessa synkässä solassa ja kummallekaan puolelle ei näe edes mäenrinteille kunnolla. Kerran pienenä tyttönä minä seurasin täällä todella kiinnostuneena hihna kireänä hauskoja eläimen jälkiä, jotka Emäntä eräästä märästä painaumasta tunnisti karhun jäljiksi.
Emäntää alkoi pelottaa.

On pehmeännäköistä sammalta. Tuolla varmaan karhukin tykkäisi kelliä.

 Tilannetta ei oikein auttanut se, että mekin alettiin juuri samoihin aikoihin säpsähtelemään ja pälyilemään ympärillemme huolestuneina. Emäntä yritti siinä sitten vain reippaana jutella meille isolla äänellä mukavia, kun hän ei kehtaa myöntää, että pelkää joskus metsässä. Hän kun on virallisesti sitä mieltä, että metsässä on turvallisempaa kuin vaikkapa isossa kaupungissa.

Metsäetappi päättyi kuitenkin aikanaan suon reunaan ja saatiin nauttia vielä muutamista auringonsäteistä.

Meidän takaa tuli iloisesti rupattelevia juoksijoita ja heidän jäljessään ei jännittänyt enää kulkea, kun kaikki elävä oli varmasti kaikonnut jo heidän menonsa kuullessaan.

Vähän alkoi kyllä se kameran kanssa tihrustelu jo kyllästyttää ja pienen vihjailevan vinkumisen ja paikallaan rapsuttelun sekä haukottelun myötä Emäntä ymmärsi pakata aparaatin reppuunsa ja saatiin taas laittaa tassua toisen eteen.

Kilometrejä kertyi lopulta 7, kun autolle asti päästiin. Vähän harmitti, ettei sitten nähty kuitenkaan sitä ajurikaveria eikä riistakaan näyttäytynyt. Emäntä tuntui olevan siitä vähän tyytyväinenkin.

Tänään oli hauska huomata, että aamupäivällä Emäntä kaiveli metsäpöksynsä ja lippalakkinsa uudestaan kaapista! Tänään käytiin toisella suunnalla metsäpolulla, jota on sattumalta tässä syyskuussa tallattu jo useampaan otteeseen. 

Tämä toinen polku kulkee enemmän vesistöisissä maisemissa. (Ja vieressä kulkee koko ajan melko vilkkaasti liikennöity maantie, niin karhuista ei ole pelkoa. Tai no... pelkoa ja pelkoa. Viime syksynä karhu kävi kylän keskustassa pesiskentän reunassa tepastelemassa, että voihan niitä olla missä vain.)
    Emäntä vähän sadatteli tyhmyyttään, että oli jättänyt kameran nyt pois, kun aamupäivän aurinko olisi kullannut ruskaista maisemaa, mutta meitä ei haitannut, että lenkki eteni kerrankin joutuisasti. Muutama kännykkäräpsy oli kuitenkin pakko ottaa. Ei alistuttu katsomaan kameraan ilman palkkaa.

Liukkaimmilla kallioilla saatiin kulkea irti hihnoista, kun Emäntä pelkäsi, että oltaisiin nykäisty hänet kumoon. Muutamat ilohepulit saatiin siis kirmata. Emäntä oli hyvillään nähdessään minun vielä paluumatkallakin juoksevan kalliorinteitä ylös ja alas kevyesti ja hallitusti. Tämän päivän lenkille tuli mittaa 10 kilometriä. Ei siis liene epäilystäkään, ettenkö minä Queen Lucy I olisi taas hyvässä kunnossa!

Mitä se sanoo?

Emäntä haluaisi, että lisättäisiin tähän, että se kävi tänään myös ilman mäyräkoiria 7 kilometrin juoksulenkillä.

Ilman mäyräkoiria?! Eihän sitä silloin lasketa!

Ei minustakaan.

Sehän on ihan huijaamista jättää koirat kotiin ja mennä yksin lenkille. Siinähän saattaa ihminen kiskoa itsensä ihan loppuun, jos ei mukana ole mäyräkoiraa huolehtimassa vauhdista.

Joo ei laiteta siitä mitään tähän loppuun. Ilman mäyräkoiria kuljettuja kilometrejä ei lasketa.

Hei mutta sen voisi mainita, että minun enoni (Salamantelin Eddie Express) oli tänä viikonloppuna mejän SM-kisoissa! Lauantain karsinnoista (18 koirakkoa) hän pääsi finaaliin asti. Katseltiin vähän menneiden vuosien tuloksia, eikä siellä näyttänyt kovin montaa pitkäkarvaista mäyräkoiraa historian saatossa finaalissa olleen. Aivan mahtava suoritus siis! 
Valitettavasti riista taisi sotkea hänen finaalisuoritustaan ja hän ei saanut tulosta eli oli finaalin 7. eli viimeinen, mutta minä olen hänestä kuitenkin ylpeä! Täällä sisarenpoika voi moisesta urotyöstä vain haaveilla...