Kahden lajin päivä

No nyt on vihdoin kunnollista! Säiden hieman viilennyttyä, ovat rakkaat harrastukset palanneet täysimittaisesti. Eilen rally-tokoiltiin Väinön ja Lätsän (kultaisianoutajia) seurassa ja tänään. Tänään oli verta metsässä! Aivan liian kauan oli siitä, kun olin viimeeksi päässyt jäljestämään kolme ja puoli viikkoa sitten.

Nopeammin. Nopeammin! Mistä se jälki lähtee? Odota, älä kerro! Haluan etsiä sen itse... 

No älä edes sano. Minun edellisestä harjoitusjäljestäni oli jo yli kuukausi! Olin niin hyvilläni, että olisin voinut mennä sinunkin jälkesi heti omani perään.

Oli mukava yllätys, että jokaisessa makauksessa oli rasiassa raaka lihapulla! Se oli hyvin ajattelevaista. Ja sillä tavallahan haavoittunut hirvieläinkin varmaan toimisi. Katkokulmalla täytyi vähän  tehdä siksakkia, mutta jatko löytyi lopulta aivan omatoimisesti.

Kappas! Jäljen päästä löytyikin tällä kertaa  sorkan lisäksi haavoittunut aamuruoka! Söin sen pois, ettei se jäänyt kitumaan.

Minun jälkeni päässäpä olikin lisää haavakkolihapullia! Kannoin toki myös sorkan pois metsästä, ettei sen tarvinnut jäädä orpona märkänemään.

Jos oli aamulenkki tällä kertaa toiminnallinen, niin oli myös päiväkävely. Suuntasimme pururadalle ja siellä olevan lammen rannalle. Edelliset kolme kesäähän (eli kaikki minun elämäni kesät) me olemme siis Emännän kanssa harjoitelleet terrierien ja mäyräkoirien vesiriistakoetta varten. Ensimmäisenä kesänä huvikseen vitsillä vähän sinne päin, kun Emäntä huomasi, että pidän noutamisesta niin paljon, että noudan jopa vedestä. Viime kesänä puoli tosissaan, mutta epäuskoisena, kuinka tässä koskaan voisi kehittyä koekelpoiseksi ja tänä kesänä jo jokseenkin tosissaan (muttei totisina) kaikkia mahdollisia koulutusvinkkejä etsien ja kokeillen.

Tässä lajissa on minulle kaksi helppoa juttua: noutaa lintu vedestä ja tuoda se rantaan, ja etsiä lintu laahausjälkeä pitkin haistelemalla. Sitten on kaksi vaikeaa asiaa: tehdä tyhjän veden tarkistus eli mennä uimaan ilman, että vedessä on mitään saalista tai että olen nähnyt sinne heitettävän jotain, ja kantaa kuollutta (ällöttävää) lintua maalla. Helpot jutut antavat toivoa, että minusta ehkä jonakin päivänä voisi tulla VeRi-koira, mutta vaikeat asiat vesittävät tällä hetkellä hyvät puolet. Ei näet riitä, että löytää linnun vedestä tai maalta ja ehkä raahaa sen rantaveteen, kun se pitäisi toimittaa aina Emännälle käteen. Toisaalta tyhjän veden tarkistus on kokonaan oma koeosionsa, josta koostuu kolmasosa koko kokeen pisteistä, joten se täytyisi hoitaa kunnialla myös.

Tässä näyte, kuinka hyvin kolmen kesän treenien jälkeen menen jo käskystä veteen:

Tämä venevalkama ei ole aivan paras mahdollinen treenipaikka, kun täältä pikkulahdukan pohjukasta Emännän on todella vaikea ohjata minua vedessä mihinkään, mutta kävelymatkan päässä ei ole oikein muita hyviä pikku lampia. Sitten on vain tuota suurta vettä, jossa on usein veneiden tekemiä jättiläisaaltoja ja sinilevää monessa paikassa.

Ja on muuten mukavaa!

Minäkin sain osallistua treeneihin maalla tehtävän noudon osalta. Emäntä on pilkkonut harjoittelun osiin (kirjaimellisesti) ja tällä hetkellä harjoitellaan vain linnun siiven noutoa. Tässä joku aika sittenhän minä kannoin jäistä lintua ihan poistiessään, mutta tämä sulanut ellottava siipi ei sopinut suuhuni ei sitten mitenkään. Vaistoni käski minun vain kieriä sen päällä.

Kyllä minäkin ennemmin vain kierisin siinä tai höyhentäisin sen, mutta olen minä nyt jauhelihaa vastaan useimmiten suostunut luovuttamaan siiven Emännälle. Muutaman kerran siivessä on ollut kiinni myös pää. Jokunen treenikerta on tosin vielä edessä ennen kuin lintu on pala palalta lisätty mukaan treenikönttiin. Toivottavasti tässä on vielä meille yhteistä kivaa puuhaa moneksi kesäksi!