keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Todellinen kauhutarina

Kelmeässä katulampun valossa kouramaiset varjot liikkuvat aavemaisesti kosteana kimmeltävällä asfaltilla. Kylmä liukuu turkkia pitkin ja sujahtaa villapaidan sisään kuin kalmankynnet ja saa karvat nousemaan pystyyn. Tuuli lepattaa korvia ja härnää äärimmilleen viritettyä kuuloaistia. Valittaako joku? Vai käkättää? Lajitoveri jossain pimeyden keskellä louskuttaa kuin riivattuna. Kostea tie tahraa tassut jokaisella eteenpäin pakotetulla askeleella.
    Jokin rasahtaa aivan lähellä kosteudesta raskaassa heinikossa, joka on kuin jättimäinen, takkuinen, hämähäkin ruho. Lucy-neiti jähmettyy sadannen kerran paikoilleen kotiovesta astumisen jälkeen. Hän hengittää kiihkeästi ja yrittää haroa katseellaan uhkaa heinikossa. Koko heinikko on yhtä uhkaa. Maatuvien, mädäntyvien, lahoavien ja hajoavien elollisten kappaleiden löyhkä uhkuu kaikkialta herkkänä vipattaviin sieraimiin. Puutarhajätettä, ruuantähteitä, epäonnisten pikku eläinten maallisia jäänteitä... Hajuaistia ei voi sammuttaa.
    Panta kaulalla kiristyy taas ja hihna vetää Lucy-neitiä vastentahtoisesti kohti syvenevää pimeyttä. Yhtäkkiä pimeys repeääkin häikäiseväksi kirkkaudeksi. Kirkkauden takaa kuuluu vihainen ärjähdys kuin tulisella hiilihangolla pistetty kissapeto. Kirkkaus syöksyy muristen kohti ja Lucy-neidin auki revähtäneet silmät eivät erota enää maailman ääriviivoja. Napakka kaulaan kohdistuva voima pakottaa hänet sivuliikkeeseen. On otettava muutama askel sivuun ja samalla möyryävä valojättiläinen suhahtaa ohi. Pimeys palaa synkempänä kuin hetkeä aiemmin ja takapuoli tuntuu vastustamattoman raskaalta. Tie ottaa takamuksen vastaan ja tarraa kiinni housukarvoihin. Tästä ei enää pääse eteenpäin. On istuttava aloillaan.
    Huomioliivinen kuolemanenkeli ei kuitenkaan anna istua kauaa, vaan jatkaa periksiantamattomalla sitkeydellä mäyräkoiran hinaamista kohti lähtöpistettä. Kaukana edessä hohtaa kotipihan majakka. Kylmyyden läpi käy leyhähdys kuin lämpöisen sängyn kutsu väsyneelle. Pelosta vapisevat tassut alkavat taas töpötellä askel kerrallaan kotiin päin.
    Lopulta pitkä kuono sukeltaa takaisin lämpöön ja valoon ja turvapaikan ovi erottaa mäyräkoiran kylmyydestä ja yöstä. Mutta tästä eteenpäin ulkona odottaa loputon pimeys ja kuukauden mittainen marras.


10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Taas on se aika vuodesta, kun ei mäykkyä paljon iltalenkillä naurata... :)

      Poista
  2. Huh kylmänhiki hiki tuli lukiessa....onneksi oli onnellinen loppu tarinalla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pimeän aikaan lenkkeily ei oikein ole Lucy-neidin suosikkiasioita. Ja muuta ei ole tarjolla moneen kuukauteen, jos ei työnantaja ala myöntää koiranlenkitysvapaata kesken päivän... :D

      Poista
  3. Kylläpä olj ku meekäläesen suusta. Suen uluvonta vuan puuttu! Sammoo mieltä Lucy-neetin kansa; ee ikinä pimmeellä ulos!! Karmasevan hieno tosj´tarina pienen ja avuttoman määräkoeran ruahoomisesta kylymään mualimaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui kamala... ihan pelottaa ajatellakin, että susi vielä ulvoisi jossain! Emäntä on joskus nuoruudessaan kotopuolessaan kuullut suden ulvomassa villissä luonnossa ja se oli kai iltalenkillä aika selkäpiitä karmiva kokemus. Täällä saa sentään katuvalojen alla kulkea, vaikka osa niistä on kyllä niin kehnoja, ettei niitä oikein valoiksi voi kutsua.

      Poista
  4. Huikea Halloween tunnelmainen jännitystarina. Juuri tuollaiselta tuntuu minustakin iltalenkeillä. Pitäisiköhän hankkia otsalamppu niin koiralle kuin taluttajallekin? Marraskuu on tosi syvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämän kauhujuhlan innoittamana vähän tarinoitiin tähän tyyliin, mutta tarina on sinänsä tosi. Iltapimeällä lenkkeily on kauhistuttavaa!

      Poista
  5. Mekin poistuimme eilen mukavuusalueeltamme, kun kokeilimme käväistä metsälenkillä pimeässä metsässä. Sinne tänne risteilevät polut olivat otsalampun valossa aivan vieraannäköisiä ja kahdesti käännyimmekin väärästä polunhaarasta. Kiiluvia silmiä, epämääräisiä rasahduksia, huu huu-ääniä tai muutakaan epäilyttävää emme onneksi havainneet, joten ehkä uskallamme mennä toistekin ilta-aikaan metsäilemään. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika hurjaa... Meidän Emäntähän on viettänyt pentuaikansa katuvalojen ulottumattomissa metsän keskellä, mutta me mäykyt ollaan vartuttu valojen keskellä, että meiltä saattaisi pimeän ajan metsälenkit jäädä tekemättä. No paitsi jos metsässä olisi tuoretta verta. Sitä varmaan lähdettäisiin seuraamaan. ;)

      Poista