Verikoirien purkkirata

Lucy: Viime syksystä lähtien meidän mejä-harjoitukset ovat muuttuneet verijäljen seuraamisen sijaan purkkiradaksi. Kun ensin Emännän tavoitteena oli vain saada koirista jälkivalioita, niin näköjään nälkä kasvaa syödessä. (Ehkä "vain" voisi olla lainausmerkeissä, koska hieno saavutushan valiouskin tietenkin on.) Hän on kuitenkin joutunut toteamaan, ettei jälkivalio vielä tarkoitakaan, että koira olisi täydellinen jäljestämisessä. Mejähän on myös pisteytettävä arvostelulaji ja valioksi pääsee kolmella yli 40 pisteen tuloksella, mutta jos havittelisi vaikkapa arvokisapaikkoja tai -menestystä, niin pisteitä pitäisi olla lähemmäs täydet eli 50 pistettä.
    Meidän kohdallamme nämä puuttuvat pisteet (7-3 pistettä) tulisivat paremmasta makausten merkkaamisesta. Jälkitarkkuus on yleensä hyvä, etenevyys ainakin Ronilla ja usein minullakin hyvä, katkokulma ratkeaa ja kaatokäytös on hyvää, mutta ne pahuksen makaukset jäljellä. Kuka niitä malttaa jäädä tutkimaan?!

    Viime kesään asti Emäntä keikkui sellaisen toivotaan-toivotaan -linjan ja luovuttamisen välillä ("Kai se riittää, että koirat ovat valioita. Antaa muiden kisata arvokisoissa.") Mutta kun minä sitten pääsinkin (onnenkantamoisen johdosta, mutta kuitenkin) piirinmestaruus- ja rotumestaruuskisoihin, mutta en aivan kirkkaimpaan loistoon, vaikka kärjen tuntumassa olinkin (PM4 ja RM3), niin itselleen tyypilliseen tapaan Emäntä sisuuntui ja päätti treenata makausten merkkausta niin, että me opimme sen tai sitten hän voisi ainakin todeta yrittäneensä kaikkensa, jos kuitenkaan emme oppisi.
    Rotumestaruuskisoissa hän kuuli huhun mäyräkoirasta, joka oli oppinut makausten merkkauksen ja se romutti tai ainakin teki särön hänen uskomukseensa, että mäyräkoira joko luonnostaan merkkaa makaukset tai sitten ei niitä koskaan opi merkkaamaan. Tarkkaa treeniohjelmaa hän ei saanut kuulla, mutta ilmeisesti koiralle oli tehty pelkkiä makauksia metsään ja palkittu niiden osoittamisesta ja sitten tämä taito oli siirtynyt jäljellekin.

Makaus, herkkupurkki ja makausten verettämiseen kätevä kastikepullo

Roni: Tuumasta toimeen siis! Purkkiradalla on satunnaisesti metsään potkittu 6 makausta. (Lukumäärä johtuu meillä olevien pienten purkkien määrästä. Niitä on 12 eli juuri sopivasti kummallekin koiralle 6.) Verta on vain makauksilla. Aluksi jokaisella makauksella oli piilossa herkkupurkki, mutta nykyisin vain osalla makauksista on purkki valmiiksi ja lopuilla purkki tulee Emännän taskusta. Kun koira eli vaikkapa minä tulen makaukselle, käyttää Emäntä naksutinta ja ilmaisee naksauttamalla, että olen toiminut oikein, koska makaus on löytynyt. Välillä Emäntä saattaa myös (ainakin yrittää) pidentää aikaa, että täytyy oikeasti pysähtyä ja olla hetki pysähdyksissä ennen kuin naksaus kuuluu ja herkkupurkki aukeaa palkkioksi.

Palkinto makauksen löytämisestä

Vielä ei tiedetä, tuleeko tämä toimimaan eli onko tästä harjoituksesta mitään hyötyä, mutta ainakin siitä on valtavasti hupia! Ensin saattaisi ihmetellä, miten koira sitten löytää ne makaukset, jos makaukselta toiselle ei johda verijälkeä, mutta jää se jälki kengän pohjastakin. Koska kyseessä ei ole varsinaisesti jäljestäminen, niin tätä toimintaa on tehty ilman jäljestysvarusteita eli jälkipantaa ja -liinaa vain tavallisessa taluttimessa ja ilman alkukäskyä "JÄLKI". Pienintäkään epäröintiä ei ole kuitenkaan esiintynyt kummallakaan, että mitä ollaan tekemässä. Tehtävä on aina selvä kuin pläkki siitä lähtien, kun auto parkkeerataan metsätien laitaan. Viimesyksyinen aito haavakkohirven jäljestys ei ole myöskään himmentänyt minulta haavoittuneen purkkieläimen jäljestysintoa.

Tältä meno purkkiradalla näyttää:

Ymmärrätkö Lucy nyt, mitä makausten merkkaaminen on?

Ymmärrän, ymmärrän... Tehdään tätä lisää, jooko?!

Sama makaus lopuksi peitettynä

Mejän jälkeen metsä pitää jättää saman näköiseksi kuin sinne mennessä: kuin siellä ei koskaan olisi oltukaan.

Jos mejä-kokeita joskus vielä järjestetään, niin me olemme valmiita!

Mutta ehkä muutama treeni kuitenkin vielä kokeita odotellessa... varmuuden vuoksi. Pliis!