Onnellinen hetki

Lucy 24.9.2022 (samoin muut kuvat)

 Lucy: Sattumalta muistiin on jäänyt viimeinen pitkä lenkki, jonka minä olen tehnyt. Se oli helatorstaina 26.5.2022. Se oli kaunis keväinen päivä ja kävelimme yhden yli 5 kilometriä pitkän lenkin, joka sisälsi kahlailua lätäkössä, pellon ylityksen, pitkän ylämäkinousun ja hieman hiekkatieosuuksia. Olimme lumien sulamisen jälkeen pidentäneet vähän kerrassaan lenkkejä ja viettäneet kunnonkohotusviikkoja. Emäntä tarjoutui välillä kantamaan minua pitkässä ylämäessä, mutta halusin kipittää itse. Hän oli iloinen nähdessään, miten hyvässä kunnossa minä edelleen olin.

Alle viikko tästä saatoin saada kylässä käyneeltä koiralta vatsataudin tai sitten vatsa oireili muuten vain. Eläinlääkäri ei kuuntelemalla löytänyt sydämestäni uutta vikaa, mutta todennäköisesti laajentuminen alkoi siinä vaiheessa ilmoitella itsestään. Sairaus ei ilmeisesti yleensä pahene yllättäen, mutta oireet voivat tulla yllätyksenä. Ilma alkoi muuttua lämpimämmäksi kesää kohti tultaessa ja se on aina raskaampaa sydänsairaille.

Juhannuspäivän yönä hengitystiheyteni oli 120 krt/min. Emäntä ei uskonut minun selviävän aamuun asti.

Kesäkuusta lähtien olemme käyneet kerran pari kuussa eläinlääkärissä. On määrätty uusia lääkkeitä. Nostettu annosta. Vaihdettu lääkettä. Nostettu annosta. Nostettu uudelleen annosta ja niin edelleen...

Tänään, lähes neljä kuukautta edellisen kunnon lenkkini jälkeen, päätin lähteä taas kunnon lenkille. Emäntä oli menossa Ronin kanssa kävelylle. Minä laittauduin mukaan pihalle. Tassuissani oli päättäväinen askellus ja Emäntä kipaisi takaisin sisälle hakemaan minullekin pannan ja hihnan, kun hän arveli, ettei saisi minua ehkä kääntymään takaisin viereisen pellon reunasta. Sain tällä viikolla eräänä aamuna käydä maistamassa suloista ojavettä ja Emäntä arveli minun haluavan taas samaan paikkaan. 

Kävelin kuitenkin ojapaikan ohi. Alempaa maantien varresta Emäntä on löytänyt yhden oikopolun metsän läpi takaisin meille ja hän ajatteli, että voimme tehdä sen pikku lenkin, koska viime viikonlopun lisäksi kävin myös eilen kävelemässä kilometrin kävelyn ja hänen arvionsa mukaan tuo pikku lenkki olisi suunnilleen saman mittainen.

En suostunut kulkemaan hänen oikopolulleen johtavaa tietä pitkin vaan kävelin risteyksestä suoraan. Emäntä ajatteli, että haluan käydä tekemässä yhden ojarumputarkastuksen. Kääntyisimme sen jälkeen. En kääntynyt.

Saman tien varressa on pari muutakin ojarumpua. Kävimme tarkastamassa ne kaikki. En suostunut kuitenkaan kääntymään vieläkään takaisin. Tiedän, että se tie johtaa yhdelle suosikkimetsäreiteistäni. Emäntä pohti vaihtoehtoja huolestuneena. Jos jatkaisimme pidemmälle, olisi kohta jo lyhyempi matka kiertää koko lenkki, kuin kääntyä takaisin. Jos en jaksaisikaan kävellä, jaksaisiko hän kantaa minua koko matkan? Entä jos saisin jonkun romahduksen rasituksesta? Onko parempi elää vähän pitempään kotiin kahlehdittuna vai lyhyempään täysillä nauttien?

Lopulta Emäntä antoi periksi ja sain määrätä suunnan ja tahdin. Jos tämä olisi viimeinen lenkkimme, niin päivä ei voisi olla täydellisempi. Kuljimme täysin tyynen syksyisen metsän läpi, jossa ruskan värit hehkuivat. Muuttolintujen aurat kaakattivat korkealla päidemme yläpuolella. Metsäpolulla saimme olla vähän vapaina ja pistin välillä laukaksi juuri kuten Emäntä minut sillä polulla aina onnellisimmillani muistaa.

Välillä kierin maassa kiinnostavissa tuoksuissa. Pitkän tauon jälkeen oli ihana nuuskia metsän tuoksuja ja kuunnella metsän ääniä. Maistelin välillä vettä lätäköistä.

Jaksoin kävellä koko 2,5 kilometrin lenkin! Aikaa kaikkine pysähdyksineen ja nuuskutteluineen meni toista tuntia, mutta kuinka hyvältä tuntuikaan olla taas yhdessä lenkillä, mäykyt ja Emäntä. Kuljimme kylki kyljessä Ronin kanssa ja kurkistelimme yhtä aikaa samoihin ojarumpuihin. Joimme samoista lätäköistä ja nuuskimme samoja korsia. Sellaista on olla onnellinen.