Lämmön ja epätoivon viikonloppu

Perjantai-iltana kerrankin Emäntä toimi lämpöpatterina sängyssä ja minä vain nautiskelin hänen lämpimästä kyljestään! Meillä koirillahan on tunnetusti korkeampi ruumiinlämpö kuin ihmisillä, joten yleensä minä joudun tekemään sen työlään sängynlämmittämisurakan, mutta tällä kertaa Emäntä olikin minua lämpimämpi, hänellä oli kaikki villavaatteet päällään ja tuplapeitto! Ja minä siellä kainalossa kaiken lämmön keskellä. Ah! Hieman hänen ajoittainen vaikeroimisensa häiritsi untani, mutta muuten oli oikein lämmin ja ihana yö.

Aamulla kuume oli sitten laskenut, joten lämmön riemu oli ohi. Sängyssä lepäily jatkui kuitenkin ilahduttavasti koko lauantain ja vielä sunnuntainkin. Mitä nyt Mestari välillä häiritsi viemällä meitä pihalle.

KAUANKO TÄTÄ MAKAAMISTA VIELÄ RIITTÄÄ?! MINÄ EN KESTÄ ENÄÄ!!
Rauhoitu Roni. Muista, että minä makasin kesällä kolme viikkoa. Pari päivää ei ole mitään sen rinnalla.

Minulle päiväohjelmaksi ei oikein riittänyt silloin tällöin pihalla käyminen ja jännityksellä sen seuraaminen, kummalle kyljelleen Emäntä seuraavaksi kääntyy. Yksi päivä nyt meni vielä joten kuten, mutta toisena olin välillä aika onnettomana. Onneksi Emäntä nousi tänään ylös ja painajainen päättyi.

Päästiin käymään pururadalla. Emäntä eteni kuin etana, mutta ainakin oltiin flexeissä, että saatiin vähän juoksennella. Ja sitten loppusuoralla saatiin salaa irrotella vähän mäykkyrallia.

Jos ei ole suoraa riistahavaintoa, niin meidän vapaudenriemumme on aika hillittyä muotoa alkuinnon jälkeen.

Jännityshän on siinä, ettei koskaan voi tietää, milloin riista ilmestyy! Joten pian flexit napsahtivat taas kiinni. Varmuuden vuoksi.

Kesän jälkeen mäykkyralli on taas pyörinyt toisinaan myös koirapuistossa. Näky, jota Emäntä ei välillä kolme kuukautta sitten uskonut enää näkevänsä.

Kuvanlaatu on jotain käsittämätöntä, mutta tämmöistä aika hailakkaa täällä on...

Niin ja sitten meille tuli uusi kaveri. Pätsy-nalle jouduttiin laittamaan pois, koska sen sisälmykset roskasivat aina niin paljon painin tiimellyksessä. Ja mieluiten toki painittiin aina muutama kymmenen minuuttia imuroinnin jälkeen...

Saa nähdä, kuinka kovaa tekoa uusi kaveri on!

Tapaus 2410: Lucy-neiti ja ruoka

Pahat suut juoruavat, että minä, kilteistä kiltein ja uskollisista uskollisin Lucy-neiti, olisin muka ahne kerjäläinen ja jopa ruokaa rosvoavaksi rosmokoiraksi on minua ikävästi nimitelty. Olisi siis ehkä aika laittaa piste tälle syyttelylle ja oikaista ilmeisistä väärinkäsityksistä johtuvia ennakkoluuloja.

Kuvatodiste 1

Jos Musta alamainen ei jaksa syödä koko ruokaansa, niin minä voin kyllä korjata sen talteen! Nuo nappulathan vallan happanevat ja menevät pilalle, jos ne jätetään siihen pöydälle muhimaan.

 Kuvatodiste 2

Kannattaakohan sinun Parempi Mestari ihan kokonaista kermahillomunkkia syödä yksinäsi? Toppahousut menevät kyllä NYT taas kiinni vuosien jälkeen, mutta kuinkahan on tuon herkkupalan jälkeen? Eiköhän jaeta kalorit, kun minullakin on taas tilaa tämän takin sisällä!

 Kuvatodiste 3

Saunapalviakos siinä on leipäviipaleen päällä vai tavallista kinkkua? Ihan mielenkiinnosta voisin ottaa pienen näytepalan maisteluun, että tunnistaisin sitten jatkossa paremmin jo hajusta.

 Kuvatodiste 4

Tämä kuva nyt ei todista mitään! On varmaan vielä lavastettukin. Minä olen vain hankalasti mukavasti päivätorkuillani sattumalta keittiönpöydän vieressä kahviaikaan.
Niin söikö kukaan tuota banaania? Että jos se on ylimääräinen, niin...

 Kuvatodiste 5

Hei Mestari! Nukahditko sinä? Tuo sinun makaronimössösi jäähtyy, jos et syö sitä! Tai jos sinä olet jo kylläinen, niin minä voin... öö tuota... viedä sen keittiöön puolestasi...

Kuten huomaatte, kaikkiin tapauksiin on aivan looginen, ymmärrettävä syy. Lisäksi puolustus haluaisi tuoda esille oman kuvatodisteensa.

Tässä kuvassa siis oikealla minun ruhtinaallinen ateriani, joka tarjoillaan minulle kahdesti päivässä. Onko siis ihme, jos tilaa olisi vielä muutamalle ylimääräisellekin suupalalle?

Parempi Mestari sanoo, että sinä lihot heti, jos sinulle antaa enemmän ruokaa!

Pyh! Ole sinä nyt hiljaa rimppakinttu, kun sinulta ei ole kukaan mitään kysynytkään!

Ekoja kertoja

Lauantaina tapahtui sellaista, että olimme kaikki kolme, Parempi Mestari ja mäykyt, ensimmäistä kertaa elämässämme rally-tokokilpailuissa. Kilpailun järjesti meidän oma Kennelkerhomme eli kenttä oli tuttu, kyltit olivat tutut, mutta jokin tilanteessa oli kuitenkin eri tavalla jännittävää.

(Pieni mainos tähän väliin rally-tokosta: Katsokaapa, minkä rotuinen koira astelee Kennelliiton lajiesittelysivulla...!;)

Torstaisten harjoitusten jälkeen Parempi Mestari ei kuulemma odottanut minulta mitään. Minulta, hänen uljaalta adjutantiltaan, joka seuraan häntä urheana läpi tulen ja tuiskun ja vihollisia kuhisevien taistelukenttien ja tottelen nöyrimmin hänen pienintä toivettaan! Taisi tulla perseiltyä siellä treeneissä aika huolella... Lisäksi olimme yötä Ninnin ja Roosa-tädin luona ja Ninnillä oli alkanut juoksut. Hormonit siis hyrräsivät kiihkeinä kehossani. Lucy-neidille sen sijaan torstaista harjoitusta seurannut ohjaaja sanoi, että hän on "kisavalmis". No kuinkas sitten kävi?

Jo kisakirjojen varmentaminen ja saaminen oli melkoinen farssi. Katsokaas, kisakirjaa varten koira täytyy MITATA. Tätähän ei ollut Lucy-neidille koskaan tehty. Hän päätti, ettei alistu vieraan naisen metallitangon alle seisomaan. (Toisaalta kilpailukirjaan merkittiin kohdallemme <40 cm, joten kuinka vaikeaa olisi ollut nähdä se jo silmämääräisesti, että mäyräkoiran säkä ON alle 40 cm... Tahtoisimmepa nähdä sen mäykyn, joka on yli 40 cm...)

No eihän se paras alku ollut. Mutta siitä toivuin kyllä ja autossa odoteltuani olin jo aivan pirteä, kun vuoroni tuli. Kehän laidalla Parempi Mestari douppasi minua lauantaimakkaralla ja kehotti pitämään mielessä nämä herkut koko radan ajan. Ja olihan ne mielessä. Varmaan vähän liikaakin, kun tuli välillä pompattua vähän ylimääräisiäkin kieppejä. Parempi Mestarikin oli niin jännittynyt ja ei yhtään oma itsensä, etten oikein tiennyt, kuinka suhtautua tilanteeseen. Miinus kymppejä ropsui meille sen verran, että hyväksyttyä tulosta ei tullut, vaan tulostaululla komeili kohdallani pyöreä nolla.

Jos nyt jotain positiivista voidaan kaivella esille, niin maahan menoihin suostuin, vaikka ne ovat yleensä vastenmielisiä. Ihmeellistä kyllä vieressä istuminen olikin tällä kertaa kompastuskivi. Toinen positiivinen asia oli, että suoritustamme ei suoraan hylätty jonkun kardinaalimunauksen tähden. Myöskään yhtään taluttimen kiristymistä ei tullut (-1p) itse asiassa kummallekaan. Pisteitä oli 58, mutta koska hyväksytyn raja on 70 pistettä, niin se on silloin yhtä kuin nolla.

Niinpä yllätys oli sitä suurempi, kun minun suoritukseni jälkeen tulostaululle ilmestyikin minulle pisteet 75! (Alussa kaikilla on siis 100 pistettä ja virheet vähentävät pisteitä.) Ensimmäisestä kilpailusta siis ensimmäinen hyväksytty tulos!

Minä en suostunut menemään maahan. Tai menin ensin. Liian hitaasti. Parempi Mestari uusi kyltin, mutta voitte kuvitella, suostuuko mäyräkoira tekemään tehtävän kaksi kertaa. Ilman palkkaa. Jos ei ensimmäinen kelvannut, niin ole sitten ilman. Lisäksi tuomarilla oli varmaan hauskaa laskea jokainen maan nuuskimiseni. Niitä oli melkein joka kyltiltä. Kuinka hän oli senkin ehtinyt nähdä, kun vähän nuuskaisin yhtä kylttiäkin ohimennen? Jokainen nuuskaisu oli -1 p. Minun mielestäni kun kylttien väli on sellaista koiran omaa aikaa. Kylteillä teen kyllä kaikki temput, mitä pyydetään, mutta on luonnotonta kulkea koko ajan pää kekallaan ihmistä tuijottaen. Että jos siinä kuitenkin koko ajan vierellä kuljen ja etenen, niin onko se niin vaarallista, jos vähän matkalla kirsuni dokumentoi ympäröivää hajumaailmaa?

Uudet kilpailukirjat!

 Tänään käytiin päiväkävelyllä Ninnin ja Roosa-tädin (ja heidän ihmistensä) kanssa lintutornilla. Mäykkyvaljakko eteni hyvin tasatahtia pitkospuita pitkin.

 Lintutornista näkyi lammelle, jossa oli n. 140 joutsenta. Ilmeisesti paikka on jonkinlainen lintujen ABC-asema, koska porukkaa tuli ja lähti vähän väliä. Jotkut tilasivat kasvinjuuriburgereita, toiset nukkuivat ja jotkut toitottivat kurkku suorana.

Parempi Mestari kokeili loputtoman koirien kuvaamisen ohella lintujen kuvaamista. Ehkä joku kuvauskurssi ja vielä puolimetriä pitempi putki voisivat tuottaa tulosta. Kameran optiikka alkaa olla kohdallaan, kun se maksaa henkilöauton verran. Valkoiset pisteet kuvissa ovat siis niitä joutsenia.

Väliin vähän tuttua ja turvallista koirien kuvaamista.

Mikä ihme siellä toitottaa ja läpsyy? Voisiko joku nostaa minuakin reunalle katsomaan?

Ninni

 Tämä ei ollut lintutorni, mutta paluumatkalla käytiin tällaisessa näköalahuvimajassa. Parempi Mestari ja Ninnin ja Roosa-tädin emäntä muistelivat juuri edellistä kertaa, kun käytiin täällä ja Roni ryntäsi tuosta jyrkkää mäkeä alas eikä meinannut päästä ylös. Ja samassa minä ryntäsin mäkeä alas! (Roni oli kiinni, ettei vastaava toistuisi.) Paremmalla Mestarilla taisi vähän sydän tykyttää, kun hän ajatteli minut selkineni vierimässä jyrkännettä alas, mutta ei minulla ollut mitään hätää. Kipaisin takaisin ylös ja ihmettelin, miksi minutkin laitettiin taas hihnaan.

Tänään oli vielä yksi eka kerta, mitä ei oltu Paremman Mestarin kanssa ennen tehty. Nimittäin käyty koirakylpylässä! Meidän mäykkykerhomme oli varannut kerholaisille uiskenteluiltapäivän ja jostain syystä Parempi Mestari halusi ottaa mukaansa juuri minut, vettä kammoksuvan mäykyn, eikä sitä mäykkyä, joka nauttii uimisesta ja lelujen noutamisesta vedestä.

Joo joo... selkä sitä ja selkä tätä... on hyvää liikuntaa selälle. Ihan niin kuin minä olisin nykyisin vain yksi pitkä selkä.
Mutta niinhän sinä melkein oletkin! :D

Ensin piti käydä pesulla ja jos silmäni olisivat voineet vielä laajeta kauhusta, niin ne olisivat pudonneet päästä ja huuhtoutuneet pesuveden mukana, kun vieras täti suihkutti minua.

Sen jälkeen seuraava vieras täti vei minut altaaseen ja yritin uida Paremman Mestarin kiinni, mutta hän käveli altaan reunalla aina karkuun.

Lopulta tätiä ei enää tarvittu muuhun, kuin laittamaan minut veteen ja lähdin ihan itse uimaan Paremman Mestarin kutsumana. Paremmasta Mestarista tämä oli hauska kokemus (vaikka hänen "järkevä" minänsä onkin tuominnut tämmöiset koirakylpylät höpöhöpöksi...) ja hän suunnitteli jo tuovansa meidät molemmat uimaan joku kerta. Minä nyt en ehkä ihan kehtaa sanoa pitäneeni uimisesta, mutta menihän se nyt siinä.

Vielä viikonlopputunnelmissa

Viikonloppu on vielä ihan raportoimatta!
Perjantai-iltana otettiin rennosti ja lueskeltiin blogikamujen päivityksiä.

Kyllä tuo Iivari on sitten komea! Olisipa joskus hauskaa liehutella häntää hänen edessään ja murista hänelle sitten, kun hän yrittää tulla lähemmäs...

Onko jo minun vuoroni? Minä haluan lukea Sylvin kuulumisia! Sinä olet ollut siinä jo vaikka kuinka kauan , Lucy-neiti!

Lauantaiaamupäivä vietettiin koirapuistossa. Paremmalla Mestarilla oli kuvaushärveli mukana ja me oltiin käskystä paikallaan ja juostiin sitten hänen luokseen. Uudestaan ja uudestaan. Outo leikki, mutta pääasia, että pakastekuivatut kanapalat vaihtoivat paikkaa Paremman Mestarin taskusta meidän vatsalaukkuihin.

Tästä saat!

Ja tästä!

Täältä tullaan, kanapalat!

Minä ansaitsen varmaan jo oikein suuren kanakuution!

Pallo on minun! Minunpas! Ei kun minun!

Pallo on minun! Tai se mitä siitä on jäljellä...

Kuvausten jälkeen minä kävin pitkästä aikaa kunnon lenkillä Paremman Mestarin kanssa. Yhdessä kohtaa pururataa aloin pomppia nenä maassa puolelta toiselle. Ensin Parempi Mestari ihmetteli intoani, mutta syy selvisi, kun hän näki metsän reunassa seisovan peuran. Kameraa esille räplätessä se kuitenkin lähti juoksemaan ja kävi ilmi, että niitä olikin yhteensä neljä! Kamera ei ehtinyt esille.

Paluumatkalla bongasin myös myyrän. Hyppäsin yhtäkkiä ojanpenkalle ja yritin saalistaa myyrän hampaisiini ja kaivautua sen perässä myyränkoloon. Jonkin ajan jälkeen aloin jo olla Paremman Mestarin tavoin aika varma, että myyrä pääsi karkuun, mutta kaivaminen oli itsessään niin hauskaa, että jatkoin vielä jonkin aikaa vain kaivamisen riemusta.

Metsässä oli niin kivaa, etten olisi halunnut lähteä sieltä pois.

Sunnuntaina käytiin mätsäreissä.

Mutta mikä oli vähän omituista, niin kumpikaan meistä ei käynyt kehässä! Sen sijaan vieraat ihmiset kävivät rapsuttelemassa meitä.

Se oli kai sitten sitä kaverikoirailua. Minä olisin mielelläni päivystänyt sen makkarakojun vieressä...

Tapahtuman jälkeen käytiin kylässä. Siellä haisi kissalle, lattialla oli kissanruokaa (huom. OLI... raksukuppi tyhjeni, ennen kuin ihmiset ehtivät kissaa sanoa...) ja vessassa olisi ollut tarjolla ulostebuffet, mutta meitä ei päästetty sinne. Kissaa ei vain näkynyt missään.

Mikä kissa? Nyt kyllä puijaatte... Ei täällä mitään kissaa ole.

Pipsu

"Tervehdys vieraat elämänmuodot! Olkaa kuin kotonanne, mutta pyydän, ei rumaa kielenkäyttöä."

 Yhtäkkiä minä sen sitten tajusin. Tuolla nurkassa olevan rakennelman päällähän on silmät! Ryntäsin kiipeilypuun juurelle ja Lucy-neiti seurasi, mutta en arvannut sanoa mitään. Hetken siinä tuijotimme Lucy-neidin kanssa tuota vierasta olentoa, mutta kun se ei mitään tehnyt, niin pianhan se taas unohtui.

Kerran erehdyimme haukkumaan pihalta kuuluville äänille ja silloin Pipsu nousi köyryssä seisomaan ja mulkoilemaan meitä. Hänestä me puhuimme kai karkeuksia, mutta muun ajan torkuimme kaikki tahoillamme rauhassa.

Lopuksi vielä ilmainen vinkki kamuille etsijäkoiraliitolta:

Laita karvojasi minigrip-pussiin ja päälle päivämäärä ja nimesi (ainakin jos teitä on laumassa monta, ettei mene sekaisin). Jos koskaan joudut eksyksiin, voi etsijäkoira löytää sinut turkkisi hajun avulla. Karvanäyte kannattaa vaihtaa välillä harjauksen yhteydessä (n. 6 kk). Arvatkaa, kumpi meistä on kummassa pussissa! ;)

Mäykkyjen tehtävät: Kiireen katkaiseminen

Koska me (mäyrä)koirat olemme ihmisen parhaita ystäviä, on meissä sisäänrakennettuna joitakin tärkeitä ominaisuuksia, joista tällä kertaa esittelemme kiireenkatkaisumekanismin.

Yleensä aamulenkit ovat verkkaisen rauhallinen aamunavausrutiini, jolloin aistit avautuvat uuteen päivään ja mieli herää raukeudestaan raittiin ilman täyttäessä keuhkot ja tuulettaessa yön tunkkaisuuden kehosta. (Kuten eräässä Emännän bongaamassa terveysohjeessa vuosisatain takaa sanottiin: "Kävele ja liiku jotain ylös noustuasi, että loka, joka yöllä on kokoontunut suolijiin, laskeutusi alaspäin persauxeen." - Terveysneuvoja Vaasasta vuodelta 1786 -)

Toisinaan kuitenkin aamulenkin alkuun jo sisältyy kiireen tuntua ja jopa hoputtamista tai hihnasta nykimistä. Täysin meistä mäyräkoirista riippumattomista syistä on Emäntä laskelmoinut aikataulunsa väärin ja yrittää nyt meidän kustannuksellamme kiriä sitä kiinni. Koska tiedämme, kuinka vaarallista stressi ja kiire on keholle, laukeaa välittömästi sisäinen antistressijärjestelmämme. Jalat ikään kuin lakkaavat toimimasta ja sen sijaan mieltä rauhoittava nuuskuttelu lisääntyy.

Downshiftin, leppostelu, hitailu, kotoilu... Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja sen opettaminen lähimmille ihmisillemme on missiomme. Kiire katkeaa, kun mäyräkoira töppöstelee vain nenänsä eikä kellon tahtiin. Myös erilaisiin esteisiin, kuten puunrunkoihin, liikennemerkkeihin ja rappuralleihin takertuminen kuuluvat antistressmanööveriin. "Kierrä"-käsky saa kuulua kuuroille korville, koska tällaisena aamuna jos koska Emännän kannattaa antaa oikein suuri halaus vanhalle puulle sen takaa hihnojamme selvitellessään.

Tällainen luonnon (eli meidän) rytmiin mukautuminen antaa ihmiselle maailmankaikkeudelle antautumisen kokemuksen ja opettaa uudenlaisia elämänarvoja. Jos on jo alunperin lähtenyt liikkeelle myöhässä, ei ole enää merkitystä, kuinka paljon myöhästyy. Paras nauttia rauhassa siitä ihanasta hetkestä, jonka on mäyräkoiriensa kanssa ansainnut. Töitä ehtii tehdä sen jälkeenkin. Kiireettömästä aamusta kiitävät sydän ja mäyräkoirat.

Antistressmetodimme on vapaasti käytettävissä ja muokattavissa kunkin koirarodun ja jopa eläinlajin erityispiirteet huomioiden. Onpa tapasi sitten matolle oksentaminen tai terraarioon katoaminen, niin tärkeintä on, että pysäytät tilanteen, kun se on käymässä liian kiireiseksi ja stressaavaksi ihmiselle, palautat hänet elämän peruskysymysten äärelle ja teet sen täydestä sydämestäsi!

Muistathan myös luentosarjamme "Haukkuen maailmalle" ja "Irtokarvat, nuo pienet jokapäiväiset lahjamme", jotka ovat tilattavissa tämän blogin kautta!

Noin viikon kuulumiset

Mikä sinusta on ollut kivointa koko edellisellä viikolla, Lucy-neiti?

Mejäily tietysti!

Niin minustakin! Tiesin jo siitä, että ajettiin metsätietä, että kohta saa veren tuoksun sieraimiinsa. Se oli vaan vähän ylläri, että minun jäljelläni oli sellainen veretön katko, mutta ei se haitannut. Meni hetki pidempään, mutta sitten minä löysin jatkon taas.

Minullakin oli sellainen katko. Se oli paljon vanhempi katko kuin koskaan ennen, arvioisin, että 17 tuntia ja 54 minuuttia. Emäntä vähän auttoi minua, kun minun jälkeni oli muutenkin niin onnettoman lyhyt ja oudossa paikassa, jossain tienristeyksessä, jossa ei ollut kunnolla tilaa etsiä jäljen jatkoa! Muka ettei selkä rasittuisi pitkässä jäljestyksessä. Joopa joo... No pääasia, että sorkka löytyi!

Minulle kyllä kävi vähän niin, että kun maanantaina pääsin sitä oikeaa eläintä etsimään, vaikkei sitä löytynyt, niin se pelkkä sorkka ei kauheasti enää kiinnostanut minua...

No maistui se sorkka sitten lopulta, kun Emäntä vähän leikitti minua sillä.

Toiseksi mukavinta olivat ehkä viikko sitten sunnuntaina olleet koirakoulun synttärit! Siellä oli taas ohjelmanumerona sellainen houkutusten highway ja minä tulin toiseksi viimeiseksi. Rinkelilautasen ohi juoksin erehdyksessä, kun Emäntä iloisesti kutsui minua, mutta nakkilautasen ohi en sentään juossut.

Juhliin piti tietenkin pukeutua. Meillä on noita juhlavaatteita koirille säälittävän vähän (eli ei yhtään), niin lainattiin Emännältä huivit kaulaan. Aika moni muukin oli huivilinjalla...

Minä hoksasin vasta paluumatkalla, että siellä olisi ollut jotain evästäkin... Minä olin juoksussa 6. Mutta kakunsyöntikisassa minä olinkin sinua nopeampi! Minä olin 8. ajalla 6,31 ja sinä 9. ajalla 6,56. 

Tuosta olen itsekin ihmeissäni. Ehkä minä vähän sitten unohduin nautiskelemaan (0,25 sekunniksi), kun maksalaatikkokakku oli niin hyvää.
    Synttäreiden lisäksi minusta oli mukavaa käydä taas siellä uudessa "työssäni". Minä olen jo kahtena tiistaina käynyt kuuntelemassa koulussa, kun oppilaat lukevat minulle kirjoja. En tokikaan ole mikään koulutettu ammattilainen, kuten Sylvi tai Aatu, mutta hauskaa on ollut. Viimeksi yksi lukija oli ihan minua varten ottanut mukaansa tietokirjan, josta hän luki minulle koirista!

    Sitten on toki ollut mukavaa käydä rallytokotreeneissä ja on ollut hauskaa, että sitä harjoitellaan nykyisin aika paljon muulloinkin kuin vain kerran viikossa.

Minustakin rallytoko on kivaa! En vain oikein malttaisi odottaa vuoroani, kun harkoissa on paljon muitakin koiria ja sitten pitäisi vain istua ja katsoa. Yksissä harkoissa kävin jo kerjäämässä yhdeltä toiseltakin naiselta, että voisiko hän vaikka mennä rataa kanssani, kun Emäntä käski vain odottaa hiljaa. 
   Minä käyn myös usein ennen rallytokoa näyttelytreeneissä, mutta se nyt ei ole minusta niin välttämätöntä. Siellä lompsin menemään vähän miten kuten huvittaa ja seison asennossa paikallani aina pienen hetken kerrallaan. Ja sitten siellä pöydälläkin täytyy aina käydä milloin kenenkin kopeloitavana.

Kokeiltiin myös Iivarin suosikkia eli pallon peluuta yhtenä päivänä koirapuistossa. Pallossa oli niin vähän ilmaa, että ei sitä tullut juuri pelattua, kun sen sai kokonaan suuhun. Ja sitten kohta siinä olikin vielä hyvin paljon vähemmän ilmaa...

Ja sehän oli vähän erikoinen myös se tilaisuus, missä käytiin viikko sitten sunnuntaina ennen koirakoulun synttäreitä! Ihmeellinen paikka, jossa oli outoja ihmisiä, jotka juttelivat ja kurkottelivat käsiään ja heiltä putosi esineitä.

Tiputtiko se yksi nainen takkinsa sinunkin kohdallasi?

Joo! Ja sillä toisella ei kestänyt kyynersauvat pystyssä.

Todella omituista. Sitten piti vielä käydä ihmisten taputeltavana muiden koirien kanssa. Minun kanssani samaan ryhmään sattui toinen nuori uros, joten meidän piti vähän vuorotella, kun jäi siinä alkuhötäkässä selvittämättä, että kuka kukin on.

Minä tulin tilanteeseen itselleni tyypillisesti hitaasti lämmeten, mutta lopulta kiersin jo antamassa kielisuukkoja ringissä. En minäkään oikein ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta johonkin toimintaan meidät ilmeisesti hyväksyttiin, että ehkä sekin asia aikanaan selviää.

Runsaat sponsorikassit saatiin outoihin ihmisiin tutustumisesta.

Näköjään myös järjestelmäkamera on tullut taas lainaan, että sitä kierrellään sitten välillä taas kuvausmatkoilla. No hauskaahan sekin on, kun ollaan ulkona yhdessä ja Emännällä on taskussa herkkuja mukana.

Touhunurkka

Tänään touhunurkassa askartelemme vesilintumaisen noutolelun.

Lelua varten tarvitset:

• kelluvan patukkalelun
• vesilinnun siiven (näitä voi kysyä vaikka tutulta metsästäjältä)
• narun pätkän tai ehkä vaikka riittävän kokoinen nippuside voi toimia.

Kiinnitä siipi kelluvaan leluun narulla. Vesiriistalelu on valmis.

Ja sitten vain noutoleikkejä leikkimään!

Varoituksen sana kuitenkin. Tällainen lelu voi olla niin kiinnostava, että sellainenkin laumanjäsen, joka ei muuten pidä uimisesta, alkaa omia lelua ja silloin sekään, joka pitää uimisesta, ei uskalla mennä hakemaan lelua. Tästä selviää kuitenkin ovelalla harhautuksella, kuten seuraavan filmin loppupuolelta huomaatte.

No minä sen lelun kuitenkin lopulta sain. Hetkeksi. Kuulemma ei pitäisi kyniä sulkia lelusta, jonka eteen on vaivaa nähty ja jota varten täytyy eläimen heittää henkensä ja jota kuta metsästäjää vaivata, että saa taas uuden siiven, jos entinen menee särki.

Tässä kaikki tällä kertaa touhunurkasta! Ei muuta kuin noutelemisiin!