Ekoja kertoja

Lauantaina tapahtui sellaista, että olimme kaikki kolme, Parempi Mestari ja mäykyt, ensimmäistä kertaa elämässämme rally-tokokilpailuissa. Kilpailun järjesti meidän oma Kennelkerhomme eli kenttä oli tuttu, kyltit olivat tutut, mutta jokin tilanteessa oli kuitenkin eri tavalla jännittävää.

(Pieni mainos tähän väliin rally-tokosta: Katsokaapa, minkä rotuinen koira astelee Kennelliiton lajiesittelysivulla...!;)

Torstaisten harjoitusten jälkeen Parempi Mestari ei kuulemma odottanut minulta mitään. Minulta, hänen uljaalta adjutantiltaan, joka seuraan häntä urheana läpi tulen ja tuiskun ja vihollisia kuhisevien taistelukenttien ja tottelen nöyrimmin hänen pienintä toivettaan! Taisi tulla perseiltyä siellä treeneissä aika huolella... Lisäksi olimme yötä Ninnin ja Roosa-tädin luona ja Ninnillä oli alkanut juoksut. Hormonit siis hyrräsivät kiihkeinä kehossani. Lucy-neidille sen sijaan torstaista harjoitusta seurannut ohjaaja sanoi, että hän on "kisavalmis". No kuinkas sitten kävi?

Jo kisakirjojen varmentaminen ja saaminen oli melkoinen farssi. Katsokaas, kisakirjaa varten koira täytyy MITATA. Tätähän ei ollut Lucy-neidille koskaan tehty. Hän päätti, ettei alistu vieraan naisen metallitangon alle seisomaan. (Toisaalta kilpailukirjaan merkittiin kohdallemme <40 cm, joten kuinka vaikeaa olisi ollut nähdä se jo silmämääräisesti, että mäyräkoiran säkä ON alle 40 cm... Tahtoisimmepa nähdä sen mäykyn, joka on yli 40 cm...)

No eihän se paras alku ollut. Mutta siitä toivuin kyllä ja autossa odoteltuani olin jo aivan pirteä, kun vuoroni tuli. Kehän laidalla Parempi Mestari douppasi minua lauantaimakkaralla ja kehotti pitämään mielessä nämä herkut koko radan ajan. Ja olihan ne mielessä. Varmaan vähän liikaakin, kun tuli välillä pompattua vähän ylimääräisiäkin kieppejä. Parempi Mestarikin oli niin jännittynyt ja ei yhtään oma itsensä, etten oikein tiennyt, kuinka suhtautua tilanteeseen. Miinus kymppejä ropsui meille sen verran, että hyväksyttyä tulosta ei tullut, vaan tulostaululla komeili kohdallani pyöreä nolla.

Jos nyt jotain positiivista voidaan kaivella esille, niin maahan menoihin suostuin, vaikka ne ovat yleensä vastenmielisiä. Ihmeellistä kyllä vieressä istuminen olikin tällä kertaa kompastuskivi. Toinen positiivinen asia oli, että suoritustamme ei suoraan hylätty jonkun kardinaalimunauksen tähden. Myöskään yhtään taluttimen kiristymistä ei tullut (-1p) itse asiassa kummallekaan. Pisteitä oli 58, mutta koska hyväksytyn raja on 70 pistettä, niin se on silloin yhtä kuin nolla.

Niinpä yllätys oli sitä suurempi, kun minun suoritukseni jälkeen tulostaululle ilmestyikin minulle pisteet 75! (Alussa kaikilla on siis 100 pistettä ja virheet vähentävät pisteitä.) Ensimmäisestä kilpailusta siis ensimmäinen hyväksytty tulos!

Minä en suostunut menemään maahan. Tai menin ensin. Liian hitaasti. Parempi Mestari uusi kyltin, mutta voitte kuvitella, suostuuko mäyräkoira tekemään tehtävän kaksi kertaa. Ilman palkkaa. Jos ei ensimmäinen kelvannut, niin ole sitten ilman. Lisäksi tuomarilla oli varmaan hauskaa laskea jokainen maan nuuskimiseni. Niitä oli melkein joka kyltiltä. Kuinka hän oli senkin ehtinyt nähdä, kun vähän nuuskaisin yhtä kylttiäkin ohimennen? Jokainen nuuskaisu oli -1 p. Minun mielestäni kun kylttien väli on sellaista koiran omaa aikaa. Kylteillä teen kyllä kaikki temput, mitä pyydetään, mutta on luonnotonta kulkea koko ajan pää kekallaan ihmistä tuijottaen. Että jos siinä kuitenkin koko ajan vierellä kuljen ja etenen, niin onko se niin vaarallista, jos vähän matkalla kirsuni dokumentoi ympäröivää hajumaailmaa?

Uudet kilpailukirjat!

 Tänään käytiin päiväkävelyllä Ninnin ja Roosa-tädin (ja heidän ihmistensä) kanssa lintutornilla. Mäykkyvaljakko eteni hyvin tasatahtia pitkospuita pitkin.

 Lintutornista näkyi lammelle, jossa oli n. 140 joutsenta. Ilmeisesti paikka on jonkinlainen lintujen ABC-asema, koska porukkaa tuli ja lähti vähän väliä. Jotkut tilasivat kasvinjuuriburgereita, toiset nukkuivat ja jotkut toitottivat kurkku suorana.

Parempi Mestari kokeili loputtoman koirien kuvaamisen ohella lintujen kuvaamista. Ehkä joku kuvauskurssi ja vielä puolimetriä pitempi putki voisivat tuottaa tulosta. Kameran optiikka alkaa olla kohdallaan, kun se maksaa henkilöauton verran. Valkoiset pisteet kuvissa ovat siis niitä joutsenia.

Väliin vähän tuttua ja turvallista koirien kuvaamista.

Mikä ihme siellä toitottaa ja läpsyy? Voisiko joku nostaa minuakin reunalle katsomaan?

Ninni

 Tämä ei ollut lintutorni, mutta paluumatkalla käytiin tällaisessa näköalahuvimajassa. Parempi Mestari ja Ninnin ja Roosa-tädin emäntä muistelivat juuri edellistä kertaa, kun käytiin täällä ja Roni ryntäsi tuosta jyrkkää mäkeä alas eikä meinannut päästä ylös. Ja samassa minä ryntäsin mäkeä alas! (Roni oli kiinni, ettei vastaava toistuisi.) Paremmalla Mestarilla taisi vähän sydän tykyttää, kun hän ajatteli minut selkineni vierimässä jyrkännettä alas, mutta ei minulla ollut mitään hätää. Kipaisin takaisin ylös ja ihmettelin, miksi minutkin laitettiin taas hihnaan.

Tänään oli vielä yksi eka kerta, mitä ei oltu Paremman Mestarin kanssa ennen tehty. Nimittäin käyty koirakylpylässä! Meidän mäykkykerhomme oli varannut kerholaisille uiskenteluiltapäivän ja jostain syystä Parempi Mestari halusi ottaa mukaansa juuri minut, vettä kammoksuvan mäykyn, eikä sitä mäykkyä, joka nauttii uimisesta ja lelujen noutamisesta vedestä.

Joo joo... selkä sitä ja selkä tätä... on hyvää liikuntaa selälle. Ihan niin kuin minä olisin nykyisin vain yksi pitkä selkä.
Mutta niinhän sinä melkein oletkin! :D

Ensin piti käydä pesulla ja jos silmäni olisivat voineet vielä laajeta kauhusta, niin ne olisivat pudonneet päästä ja huuhtoutuneet pesuveden mukana, kun vieras täti suihkutti minua.

Sen jälkeen seuraava vieras täti vei minut altaaseen ja yritin uida Paremman Mestarin kiinni, mutta hän käveli altaan reunalla aina karkuun.

Lopulta tätiä ei enää tarvittu muuhun, kuin laittamaan minut veteen ja lähdin ihan itse uimaan Paremman Mestarin kutsumana. Paremmasta Mestarista tämä oli hauska kokemus (vaikka hänen "järkevä" minänsä onkin tuominnut tämmöiset koirakylpylät höpöhöpöksi...) ja hän suunnitteli jo tuovansa meidät molemmat uimaan joku kerta. Minä nyt en ehkä ihan kehtaa sanoa pitäneeni uimisesta, mutta menihän se nyt siinä.