Koirat on ollu meijän elämässä vajaat kolme vuotta ja samassa ne on jo koko elämä. Ja kun sitten jostain pakottavasta syystä joutuu viemään ne hoitoon ja on yhden illan kotona ilman koiria, tuntuu niin kuin koko asunto ois tyhjentyny. Mitä sitä on ennen ees tehny iltasin? Kerranki ei tarvitse käydä lenkillä ja iltapissalla ja vois tehdä, mitä ikinä haluaa, mut ei yleensä ehdi, niin ei yhtäkkiä keksikään mitään tekemistä käsilleen, kun kukaan ei oo sylissä kerjäämässä rapsutuksia. Osaakohan sitä edes käydä nukkumaan, kun ei oo käyny illalla viimeeksi haukkaamassa happea raittiissa ulkoilmassa? Kukaan ei ryntää keittiöön, kun avaa juustokuvun. Edes ihmislauman toisen jäsenen kanssa ei keksi oikein juteltavaa, kun on jo maininnut kaksi kertaa, että on ikävä koiria ja tuntuu oudolta, kun ne eivät ole kotona, eikä siitä aiheesta oikein ole enempää keskusteltavaa. Voin kyl allekirjottaa sanonnan: "Koti ilman koiraa on vain asunto".
Toisaalta tietää, että samaan aikaan hoitopaikassa on varmaan suunnilleen tämmöstä:
JIIIIIHAAAA!!
JIPPIIIII!! Herkkuja!!
Minulle! Minulle! Minä voin kieriä!
Jee! Minäkin osaan kieriä!
Mitä sitten?! Teen mitä vain!
Ninni, mennäänkö ulos viidennen kerran tänä iltana? Minä voin nyt juosta hirvenluu suussani, niin yritä sinä nyt ottaa minut kiinni, jooko!
Minä voisin tulla nyt sohvalle. Odotas.. no.. noin. Minä tulen tähän sinun syliisi.. hetki.. käännyn vähän.. voitko siirtää tuota kättä.. ja... noh.. näin. Hyvä on, voit nyt alkaa rapsuttaa niskaani.
 |
| Onnea on niin tuttu hoitopaikka, että se on melkein kuin toinen koti. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti