Sivut

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Viikonloppukuulumisia

Viikonloppu vierähti taas Roosan ja Ninnin seurassa heidän luonaan, mutta suurimman osan ajasta olimme vain meidän Paremman Mestarimme kanssa. Meitä se nyt ei niin haitannut ja meidän mestarimme ovat melkein myös Roosan ja Ninnin mestareita, että ihan hyvin pärjättiin.

Minä sain taas viettää oikeaa ulkokoiran elämää. Olin lauantaina koko aamupäivän ulkona pihalla Roosan ja Ninnin kanssa. Me juoksimme, kaivoimme multaa, kuljetimme keppejä ja hirvenluita ja haukuimme antaumuksella piileskeleviä metsänpetoja.


Minä olin mieluummin sisällä. Ja jouduin nukkumaan olohuoneen nahkasohvalla kuin mikäkin... koira. Ninnin saapumisessa on ollut se huono puoli, että siinä talossa on nykyisin aidat kaikilla makuuhuoneiden ovilla. Ennen ovet saattoivat jäädä mäyräkoiranmentävästi raolleen ja pääsin oikeaan sänkyyn... Muistan eräänkin päivän, kun olin siellä hoidossa ja vietin kokonaisen ihanan päivän ison parisängyn keskellä peiton alle hautautuneena.

Minä olen päätellyt, että ilmeisesti mustat koirat kestävät ulkoilmaa paremmin kuin muun väriset koirat! 

Lenkkeily viidestään onnistui pääasiassa hyvin paitsi silloin, kun tien yli oli mennyt riistaeläimiä ja Parempi Mestari ei suostunut tulemaan suosiolla ojanpientareen yli.

Iltapäivällä kävimme Ninnin kanssa yhdessä koirakoulussa Paremman Mestarin mukana. Ninni tosin odotteli kentänlaidalla suurimman osan ajasta, mutta kyllä hänkin kävi vähän sipsuttelemassa näyttelyharjoituksissa. Ninni on seuraamisessa yliveto. Kuinka hän malttaa vain teputella ihmisen vieressä ja tapittaa ihmistä silmiin, vaikka koko jännittävä maailma on siinä ympärillä aivan viiksikarvan päässä! Lopuksi jälleen painittiin. Ensin painin vain Ninnin kanssa, mutta sitten vähän muidenkin. Jepu oli muun muassa taas paikalla. Meksikonkarvattomatkoirat olivat aika erikoisia. Yritin vielä uudestaan hurmata sen suloisen mäykkytytön, mutta hän on vieläkin äreä minulle. Ehkä hän ei ymmärrä vielä meidän suomalaisten mäyräkoirien kieltä, kun hän on tullut ulkomailta?

Sunnuntaina selvisi, missä Parempi Mestari oli lauantaina luurannut: jälkienteossa. Arvasinhan minä, kun hän tuli takaisin ja haisi taas naudanverelle. (Oletteko muuten koskaan miettineet, miten peuransorkasta on voinut valua metsään niin paljon naudanverta? En minäkään...)

Minä olin ensimmäinen. Taas. Parempaa Mestaria nauratti, kun aloin ulista jo autossa, kun hän vasta parkkeerasi metsätien varteen. Melko tarkan mäyräkoiranaskelmittarini mukaan jälki oli jopa 700 metriä pitkä tällä kertaa, ja jos nenäni ei aivan valehtele, niin jäljellä oli ikää sellaiset 23 tuntia. Parempi Mestari hykerteli, että nytpä joutuu Roni-poikakin totisiin hommiin ja hän odotti, että mönkisin jäljellä kuin mikäkin etana. Pyh! Kunhan sain vainun, niin pinkasin matkaan aivan entiseen malliin: täysillä. Luulen, että minussa on vain on-off-nappula eikä juurikaan säätövaraa. 



Metsässä oli ilmeisesti ollut vähän ruuhkaa näin hirvestysaikaan, joten Parempi Mestari ei ollut päässyt metsään, johon olisi alunperin halunnut mennä. Näin ollen minun jäljelleni ei jäänyt paljoa tilaa, mutta olihan tuo 500 metriäkin ihan mieltä virkistävä pyrähdys. Minunkin jäljelläni oli ikää yli 23 tuntia. Se ei ollut minulle mikään ongelma.


Sitten Parempi Mestari teki jotain odottamatonta. Hän teki pellolle verijälkiä ja veikin lapinkoirat niitä haistelemaan. Minä ulisin kuin mielipuoli tarhassa, mutta ei minua otettu enää jäljille. Ninni käytti koko nelikuisen koiran aivokapasiteettinsa ja pääsi kuin pääsikin jäljestämisen juonesta kiinni. Jos koskaan täytyy löytää haavoittuneita kinkkusiivuja, niin Ninni on oikea koira siihen tehtävään.


Roosa-täti näytti harhailevan enemmän summanmutikassa pitkin peltoa, mutta jonkinlaisen ilmavainun ohjaamana hänkin päätyi lopulta sorkalle. Ja hauskaa näytti olevan myös lapinkoirilla, että ehkä tämä verijälkeily ei olekaan vain meitä mäyräkoiria varten...


Sunnuntaina käytiin myös pitkällä lenkillä taas viidestään. Tällä kertaa peltoreittiä, että saatiin vähän jaloitella hihnoista vapainakin. Minäkin vähän innostuin juoksentelemaan Ninnin ja Mustan alamaisen kanssa. Matkalla tapasimme lampaita, pienen kissan ja Mädin ja Millin. 

Minun piti oikein käydä katsomassa näitä eläimiä lähempää.
Minä en oikein piitannut lampaista, mutta kissa oli hassu. Se asuu koiralauman kanssa, niin se ei yhtään arastellut meitä, vaan pyrähti meidän neljän koiran keskelle. Se sujahti jopa Ninnin vatsan ali. Kun sitten kiinnostuttiin siitä vähän lisää, niin se väistyi sivummalle ja nosti niskavillat pystyyn, mutta seurasi meidän mukanamme kuitenkin vielä vähän matkaa.

Osa 8 567,167 Emännän koiranpeppugalleriasta
Ja illallahan me tavattiin se pikkuinen tyttö!

Joo hän oli hauska! Hän jakoi herkkuja meille koirille. Kun vähäksi aikaa ummistettiin silmiä, niin hän sanoi, että kaikki, jotka ovat hereillä, saavat herkkuja. Kaikki olivat samassa hetkessä hereillä!

Alkuviikko on muuten sujunut ihan normaalisti. Kävin eilen koirakoulussani ja Mestarit ovat sitä mieltä, että olen riehakkaampi ja leikkisämpi sen jälkeen. Niin ja maanantaina tapasimme Brunon. Kerros Roni miten siinä kävi!

No kyllä hän sinustakin näytti ensin lampaalta ja vähän pelottavalta, eikö niin!

Ehkä vähän. En minäkään ollut ennen tavannut italianvesikoiraa. Mutta en minä sentään kuitenkaan haukkunut hänelle päin naamaa!

No et. mutta et sinä hänen kanssaan leikkinytkään, niin kuin minä sitten lopulta silti leikin. Sinä sen sijaan varastit hänen ruokansa!

Vähän vain maistoin sitä! Ja kun se siirrettiin penkille, niin hyppäsin perässä maistamaan lisää. 

Bruno oli valitettavasti vain ohikulkumatkalla, joten häntä emme ehkä tapaa uudestaan. Hauska veikko hän kuitenkin oli!

Saapas nähdä, mitä kivaa tämä viikko vielä tuokaan tullessaan.

1 kommentti:

  1. Lucy on jälleen Kuusirinteen Kennelissä ja itkee haikeasti Mestareidensa perään. Kuuluukohan Espanjaan asti?

    VastaaPoista