Asioita, jotka eivät ole muuttuneet

Vaikka maailma on myllerryksessä, löytyy kuitenkin vielä monta mukavaa asiaa, jotka eivät ole muuttuneet.

1. Rally-tokon riemu

Yhteiset rally-tokotreenit muiden treenikavereiden kanssa ovat olleet tauolla maaliskuusta lähtien, mutta onneksi tämä on laji, jota voi harrastaa myös ominensa. Pääasia, että kolme parasta treenikaverusta on paikalla eli mäykyt ja Emäntä! Eniten on treenattu yksittäisiä liikkeitä ja etenkin niitä asioita, joita saatiin kotiläksyksi etäkoulutuksesta Koirakoutsin Krista Karhulta (palkkasanat ja mielensä malttaminen, vaikka palkka olisikin esillä), mutta muutaman kerran on tehty ratatreenejäkin.

Yllättävän hankala pala on ollut tämä edessä seisominen. Sitä kun on nelisen vuotta tottunut tulemaan aina eteen istumaan, niin tämä seisominen ei ole ihan läpihuutojuttu. Tällaisella alustalla on yritetty viritellä uudenlaista liikerataa kehoon.

Seison seison! Ala nyt tulla sieltä, että voidaan jatkaa matkaa!

Puolenvaihdot ovat yleensä aika helppoja. Yleensä.

Mitkä nännikumit? Minä olen aivan täysin zen! Ei häiritse yhtään... että... ympärillä on... näin monta nännikumia!!

Videolta voi nähdä yhden mestarin riemua treenien aluksi. On niin hauskaa, ettei tiedä, miten päin olisi. Siinä höntsäillessä merkille lähetyskin saa aivan uudet kuviot osakseen...

2. Veren himo

Mejää on yleensä muutenkin treenattu aina keskenämme, joten siinä ei ole mitään erikoista, että verijäljillä käydään kolmisin. Pääasiassa on keskitytty makausten etsimiseen ja merkitsemiseen, mutta viime viikonloppuna saatiin ihka oikeat jäljetkin ajettaviksi. Ja hyvä olikin, että treenattiin välillä oikeaa, vuorokaudenikäistä jälkeä katkokulmineen, koska ei se kevään ensimmäinen jälki koskaan ole liian helppo. Olkoon kuinka monen maan valioita tahansa, mutta kun katkokulma pyörityttää, niin sitten se pyörityttää! Kumpikaan ei suorittanut sitä tuosta noin vain, vaan kumpikin joutui todella käyttämään nenäänsä, ennen kuin pulma ratkesi.

Vihdoinkin oikeita töitä! Minun jäljelle oli tehty tahallaan muutama hankala paikka, mutta selvitinpä jäljen kuitenkin!

Kyllä se jälki tässä taitaa kulkea.

Mejäilijän paratiisi.

3. Jokapäiväinen lenkkeily

Liikuntaa on tarjolla joka ikinen päivä. Yleensä käymme kävelyllä kolmisin, mutta onpa Emäntä välillä yrittänyt taas elvytellä juoksuinnostustaan Ronin kanssa. Ronin juoksuinnostus on täysin riippuvainen nännikumin läsnäolosta. Ei nännikumia - ei juoksuaskeleita.

Emäntä on miettinyt, pitäisikö hänenkin nostaa treenin tasoa ja juosta jokin pätkylä suussaan. Hän arvelee lelu suussa juoksemisen olevan paljon raskaampaa kuin ilman lelua.

Sellaistakin trendilajia on nyt kokeiltu kuin polkujuoksu. Ensimmäisellä kerralla Roni oli niin innoissaan lenkille pääsemisestä, ettei huomannut, että kyseessä olikin oikeastaan juoksulenkki (lelua ei ollut mukana), mutta toisella kerralla hän ei enää mennyt samaan halpaan. Kolmannella kerralla Emäntä menikin polkujuoksemaan itsekseen...

Niin kiire ei kuitenkaan ollut polkujuoksemassa, etteikö vähän olisi ehtinyt bongailla kukkasia matkan varrella.

Rauhoitettuja kangasvuokkoja aivan polun vieressä.

Sinivuokkoja

Toisinaan mäyräkoirat ovat tehneet myös omia reittiehdotelmia. Osaatko päätellä, mihin suuntaan mäykkyjen tekisi mieli?

4. Yhdessä olo ja nokostelu

Emäntä on nyt reilut seitsemän viikkoa tehnyt etätöitä ja sillä on ollut erittäin positiivinen vaikutus yhdessä olon määrään. Olemme yhdessä jatkuvasti! Suurin osa meidän päivistämme kuluu pieniä nokkaunia vedelleen. Kun Emäntä tekee töitä, makoilemme hänen selkänsä takana sängyllä tai koiranpeteihin käpertyneinä. Kun häkki oli jonkin aikaa autosta sisällä, niin sen ovella piti melkein jakaa vuoronumeroita. Niin suosittu huilailu paikka sekin on! Parvekkeen divaanisohva on mieluisa nokostelupaikka myöskin, mutta yhtä hyvin unoset voi ottaa vaikka Emännän sylissä hänen venytellessään.

Häkki on hyvä suojainen paikka nukkua. Täällä kukaan ei vahingossa istu tai tallaa päälle.

Venytä vielä hetki... ja vielä... venyy... venyy... pidä tuo asento.

Joskus väsy voi yllättää kesken viikkosiivouksen.

Vihdoinkin asuntomme aurinkoläikkäongelma eli niiden huono saatavuus on korjattu ja korjattukin kunnolla!

Joskus jotain pientä herkun tynkääkin ollut. Tässä koiranpäivän lohikääreiset purutikut.

Kilpailutoiminnan osalta on täytynyt tyytyä kaiholla muistelemaan viime vuotta. Tarkoitus oli ottaa kuva Lucysta kaikkien vuoden 2019 palkintojen kanssa, mutta kävi niin, että tästäkin kuvasta vielä kolme palkintoa unohtui. Mutta olihan niitä jo aika monta sentään kuvassa mukanakin!

Hammaspesulle!

 Mikäs ihmeen härveli se tuo on! 

Sähköhammasharja? Onkohan se nyt aivan välttämätöntä? 

Ai siitä saisi karkkia, vai? No näytäpäs sitä nyt sitten vielä tänne päin. 

En minä tiedä... Enkös minä vasta syksyllä käynyt hammaslääkärissä? Onko ne hampaat nyt ihan joka vuosi puhdistettava? 

Emäntä hankki siis itselleen uuden hammasharjan, niin tämä vanha varsi siirtyi koirien käyttöön. Useampi hammaslääkäri on jo patistanut hampaita pesemään, mutta Emäntää iljetti käyttää edes samaa vartta (harjaosa olisi tietenkin ollut eri), mutta nyt kun hän osti itselleen uuden, niin ei ollut tätä ällötysestettäkään enää hammaspesun tiellä. Sitten vain pussillinen herkkupaloja esille ja naksuttelemaan naksuttimella. 

Minut värvättiin opetusvideopojaksi, kun ihmisellä on nykyisin liikaa aikaa täällä kotona keksiä kaikenlaisia höpötyksiä... 

Pestiin niitä hampaita todistettavasti minultakin! 

Voihan niitä hampaita tuolla harjallakin puhdistaa, mutta minusta tämä vanha tapa on kuitenkin parempi kuin pussillinen uusia. 

Verikoirien purkkirata

Lucy: Viime syksystä lähtien meidän mejä-harjoitukset ovat muuttuneet verijäljen seuraamisen sijaan purkkiradaksi. Kun ensin Emännän tavoitteena oli vain saada koirista jälkivalioita, niin näköjään nälkä kasvaa syödessä. (Ehkä "vain" voisi olla lainausmerkeissä, koska hieno saavutushan valiouskin tietenkin on.) Hän on kuitenkin joutunut toteamaan, ettei jälkivalio vielä tarkoitakaan, että koira olisi täydellinen jäljestämisessä. Mejähän on myös pisteytettävä arvostelulaji ja valioksi pääsee kolmella yli 40 pisteen tuloksella, mutta jos havittelisi vaikkapa arvokisapaikkoja tai -menestystä, niin pisteitä pitäisi olla lähemmäs täydet eli 50 pistettä.
    Meidän kohdallamme nämä puuttuvat pisteet (7-3 pistettä) tulisivat paremmasta makausten merkkaamisesta. Jälkitarkkuus on yleensä hyvä, etenevyys ainakin Ronilla ja usein minullakin hyvä, katkokulma ratkeaa ja kaatokäytös on hyvää, mutta ne pahuksen makaukset jäljellä. Kuka niitä malttaa jäädä tutkimaan?!

    Viime kesään asti Emäntä keikkui sellaisen toivotaan-toivotaan -linjan ja luovuttamisen välillä ("Kai se riittää, että koirat ovat valioita. Antaa muiden kisata arvokisoissa.") Mutta kun minä sitten pääsinkin (onnenkantamoisen johdosta, mutta kuitenkin) piirinmestaruus- ja rotumestaruuskisoihin, mutta en aivan kirkkaimpaan loistoon, vaikka kärjen tuntumassa olinkin (PM4 ja RM3), niin itselleen tyypilliseen tapaan Emäntä sisuuntui ja päätti treenata makausten merkkausta niin, että me opimme sen tai sitten hän voisi ainakin todeta yrittäneensä kaikkensa, jos kuitenkaan emme oppisi.
    Rotumestaruuskisoissa hän kuuli huhun mäyräkoirasta, joka oli oppinut makausten merkkauksen ja se romutti tai ainakin teki särön hänen uskomukseensa, että mäyräkoira joko luonnostaan merkkaa makaukset tai sitten ei niitä koskaan opi merkkaamaan. Tarkkaa treeniohjelmaa hän ei saanut kuulla, mutta ilmeisesti koiralle oli tehty pelkkiä makauksia metsään ja palkittu niiden osoittamisesta ja sitten tämä taito oli siirtynyt jäljellekin.

Makaus, herkkupurkki ja makausten verettämiseen kätevä kastikepullo

Roni: Tuumasta toimeen siis! Purkkiradalla on satunnaisesti metsään potkittu 6 makausta. (Lukumäärä johtuu meillä olevien pienten purkkien määrästä. Niitä on 12 eli juuri sopivasti kummallekin koiralle 6.) Verta on vain makauksilla. Aluksi jokaisella makauksella oli piilossa herkkupurkki, mutta nykyisin vain osalla makauksista on purkki valmiiksi ja lopuilla purkki tulee Emännän taskusta. Kun koira eli vaikkapa minä tulen makaukselle, käyttää Emäntä naksutinta ja ilmaisee naksauttamalla, että olen toiminut oikein, koska makaus on löytynyt. Välillä Emäntä saattaa myös (ainakin yrittää) pidentää aikaa, että täytyy oikeasti pysähtyä ja olla hetki pysähdyksissä ennen kuin naksaus kuuluu ja herkkupurkki aukeaa palkkioksi.

Palkinto makauksen löytämisestä

Vielä ei tiedetä, tuleeko tämä toimimaan eli onko tästä harjoituksesta mitään hyötyä, mutta ainakin siitä on valtavasti hupia! Ensin saattaisi ihmetellä, miten koira sitten löytää ne makaukset, jos makaukselta toiselle ei johda verijälkeä, mutta jää se jälki kengän pohjastakin. Koska kyseessä ei ole varsinaisesti jäljestäminen, niin tätä toimintaa on tehty ilman jäljestysvarusteita eli jälkipantaa ja -liinaa vain tavallisessa taluttimessa ja ilman alkukäskyä "JÄLKI". Pienintäkään epäröintiä ei ole kuitenkaan esiintynyt kummallakaan, että mitä ollaan tekemässä. Tehtävä on aina selvä kuin pläkki siitä lähtien, kun auto parkkeerataan metsätien laitaan. Viimesyksyinen aito haavakkohirven jäljestys ei ole myöskään himmentänyt minulta haavoittuneen purkkieläimen jäljestysintoa.

Tältä meno purkkiradalla näyttää:

Ymmärrätkö Lucy nyt, mitä makausten merkkaaminen on?

Ymmärrän, ymmärrän... Tehdään tätä lisää, jooko?!

Sama makaus lopuksi peitettynä

Mejän jälkeen metsä pitää jättää saman näköiseksi kuin sinne mennessä: kuin siellä ei koskaan olisi oltukaan.

Jos mejä-kokeita joskus vielä järjestetään, niin me olemme valmiita!

Mutta ehkä muutama treeni kuitenkin vielä kokeita odotellessa... varmuuden vuoksi. Pliis!

Uusi lenkkipolku

Lucy: Luulisi, että tässä vaiheessa elämäänsä olisi jo tullut kierrettyä kaikki lähitienoon lenkkipolut, jotka ovat kävelyetäisyydellä kotoa, mutta eipä vielä ollutkaan! Emäntä väitti kuulleensa tuosta luontopolusta jo aiemminkin, mutta koska "kävelyetäisyydellä kotoa" on hieman joustava käsite, niin hän ei koskaan aiemmin ollut jaksanut lähteä etsimään luontopolkua, jonka alkuun jo on meiltä matkaa 2,5-3 km.

Nykyisessä maailmantilanteessa meillä ei kuitenkaan ole muuta kuin aikaa, niin otettiin tämä luontopolku pitkäperjantain kohteeksi. Hieman huonosti kohteesta löytyi tietoa internetistä ja "hieman huonosti" tarkoittaa siis tässä yhteydessä, että ei ollenkaan. Sanaakaan. Mutta valistunut arvaus ja muistikuva polun alkupään ohi kulkemisesta joskus menneisyydessä auttoivat meidät perille.

Roni: Luontopolun alussa oli frisbeegolf-ratakin, jota ei olla käyty testaamassa, mutta tällä kertaa ei jääty viskomaan frisbeetä, vaikka niitä olisi ollut maassa korissa tarjolla lainaksi, ettei olisi tarvinnut kuin heitellä. Minä olin uudesta polusta niin innoissani, että kiskoin hihna suorana koko matkan!

Yhdellä aukolla polun paikkaa oli siirretty tulvaa karkuun, mutta merkkaaminen oli tehty ihmissilmä huomioiden kehnosti. Välillä suorastaan ihmetyttää, ettei Emäntä vieläkään tajua ulkoilevansa kahden jäljestämisvalion kanssa! Minä menin edellä ja Emäntä tuli kiltisti perässä, mutta totesi sitten jossain vaiheessa, ettei hän yhtään tiedä, missä polun paikan pitäisi olla ja kehtasipa vielä epäillä, että löydetäänköhän polun jatkoa ollenkaan aukon toiselta laidalta. Ja samalla hän hihkaisi yllättyneenä, että tässähän se polku juuri meneekin, kun aukon reuna häämötti. En kai minä olisi jälkikoira enkä mikään, jos en yhtä polun kohtaa erottaisi hakkuuaukolla! Kyllähän nyt polku haisee ihan erilaiselta kuin muu metsämaa. Tietenkin minä olin johdattanut meitä koko ajan polkua pitkin, vaikkei se ihmissilmin juuri polulta näyttänytkään. Kun jatkoimme matkaa, kävin vielä merkkaamassa siirretyn polun alkuperäisenkin kohdan, mutta ehkä lähinnä vain Emännälle brassaillakseni, että kyllä täältä kuule polut löytyy.

Polkunne, madam! Ei kestä kiittää. Tiedän, että olen alani huippuja.

Lucy: Matkan varrella oli ilmeisesti aika monta infotaulua ihmiskielellä, mutta onneksi Emäntä ei jäänyt kovin montaa lukemaan. Tai ei hän oikein olisi voinutkaan jäädä, kun me kiskoimme koko ajan niin lujaa eteenpäin...

Tämä puro oli kai jonkinlainen luontonähtävyys tällä luontopolulla. Tästäkin me tahdottiin vain mahdollisimman nopeasti yli nähdäksemme, mitä on puron toisella puolella!

Luontopolku oli 3,3 kilometriä pitkä ja kotimatkalla tekikin jo mieli pulahtaa ojaan juomaan ja vilvoittelemaan. Emäntä kyllä vähän nyrpisteli sille mutaojassa vilvoittelulle ja ihmetteli, miksei juomista voi tehdä sillein ojan reunalta kuivin tassuin, mutta kotimatkaa oli vielä sen verran jäljellä, että oltiin kotiin päästyämme taas kuivia.

Roni: Päiväkävelylle tuli matkaa siis sellaiset 9 kilometriä, että kylläpä nyt on ollut hyvä viettää sen jälkeen pitkäperjantaita sängyssä tassut kohti kattoa!

HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ KAIKILLE!!!

Uusi normaali

Lucy: Nopeasti tähän uuteen normaaliin tottuu.

1. Aamulenkki

Se on aina sama. Emäntä tykkää päästä helpolla, kun ei tarvitse aamulla miettiä, mistä käveltäisiin.

Lunta! Onkohan tämä joku aprillipila?

No vaikka olisi, niin tästä pilasta minä pidän!

Lucy pois kierimästä keskeltä risteystä!

Ei täällä kylällä liiku enää ketään muita! Ei ainakaan ketään niin kiireistä, ettei joutaisi odottaa mäyräkoiran piehtaroimista valmiiksi.

2. Työpäivä alkaa

Olemme todella vaivattomasti omaksuneet uuden kotitoimistokoiraroolimme. Roni hyppää joka tauolla mukaan keittiöön ja vessaan, mutta minä pidän silmällä työpuhelinta ja tietokonetta tässä selän takana sängyllä tai vieressä koiranpedissä. Meidän koirien aistithan on niin herkkiä, että saatan joskus pitää niitä silmällä myös silmät kiinni...

Roni: Reippasti vain Emäntä hommiin käsiksi! Eivät ne työt tee itse itseään!

Lucy: Joitain työpuheluita on käyty hoitamassa vaihtelun vuoksi myös olohuoneen sohvalla.

Yhdessä. Tietenkin.

Roni: Vieläkö se työpäivä jatkuu ja jatkuu? Tässähän alkaa jo kotitoimistokoira olla aivan uupunut tähän työn tekemiseen. No ehkä tässä kodin kalleimmalla, pään muotoja lämpötilan mukaan muotoilevalla tyynyllä juuri ja juuri jaksaa vielä hetken odottaa...

3. Päiväkävely ja treenituokio

Päivän paras hetki koittaa siinä vaiheessa, kun tietokoneen kansi napsahtaa kiinni. Työt on vihdoin taputeltu ja on aika vapauttaa kotitoimistokoirat velvollisuuksistaan (ja vessahädästään). Koska mitään muita harrastuksia tai menoja ei enää ole olemassa, niin on otettu tavaksi käydä pitkällä, jopa parin tunnin kävelyllä töitten jälkeen. Usein kävelyyn on yhdistetty joku pikku treeni, että meidänkin harmaat aivosolut saavat jotain puuhasteltavaa.

Esimerkiksi vesiriistakokeen laahausjälkiosiota harjoiteltiin muutamana päivänä. Tässä minun elämäni neljäs laahausjälki. (Minä tuskin osallistun koskaan viralliseen kokeeseen, mutta onhan hauska kuitenkin olla mukana treeneissä!)

Mites Roni sinun suorituksesi?

No tuota juu... oli siitäkin video, mutta Emäntä ei kuulemma ilkeä laittaa tänne sellaista videota, jossa mäyräkoirapoika leikkii minuutin verran itsekseen linnulla metsässä ennen kuin saa aikaiseksi tuotua sen ohjaajalle. Hänestä se oli epäonnistuminen. Minä kutsun sitä hauskanpidoksi!

Useimmiten on nyt käyty kiertämässä pururataa, kun siitä tulee sellainen reilu 6 kilometrin kävelylenkki ja vaikka joku tulisi vastaan, niin tuossa mahtuu ohittamaan toiset ihmiset turvavälin päästä.

Tässä lisää aprillipäivän lumisadetta.

Joku iltalenkki pyörähdettiin kylälläkin.

4. Iltapuuhat

Iltaruoka syödään nykyisin päiväkävelyn jälkeen. Kun Emäntäkin on syönyt, saatetaan vielä puuhastella jotain yhdessä. Meidät on ainakin yhtenä iltana harjattu oikein perusteellisesti ja eilen illalla pestiin hampaat. Sitten on vielä iltapissan aika ja sitten kömmitään sänkyyn saman peiton alle. (Emäntä epäilee, että meille tulee eroahdistus, kun hän joskus taas poistuu kotoa ilman meitä...)

Treenivinkki: kahvipussista saa leikattua ja taiteltua treeniherkkupussin, josta herkkupalan saa nopeasti ulos. Mitä nopeammin koira saa herkkupalan suuhunsa oikealla hetkellä tehtävän suorittaessaan, sitä nopeampaa on oppiminen. Niin ne kuulemma väittävät...

Tänään on satanut todella monenlaista lunta! Pieniä hiutaleita, isoja hiutaleita, märkiä hiutaleita, kuivia hiutaleita, rakeenomaisia taivaalta kohisten satavia hiutaleita ja pieniä palleromaisia ryynihiutaleita.

Katsopas Lucy! Mikäs se täällä maassa tuoksuu!

Noita tuossa katselevi,

katselevi, kääntelevi

"Mikä tuostaki tulisi,

noista hauin hampahista,

leveästä leukaluusta..."

"Näistäpä toki tulisi

kalanluinen kanteloinen,

kun ois osoajata

soiton luisen laatijata."

--

Itse loihe laatijaksi...

Roni irti! Hyi, jätä se siihen!

No joo joo... miksei ikinä saa tehdä mitään hauskaa...

(Runo: Kalevala)

Viime viikonloppuna veresteltiin mejä-taitoja ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Viime syksynä alkanut makausten tehotreeni jatkuu. Treenijälki olikin tällä kertaa enemmän purkkirata, kun metsässä oli pelkkiä makauksia ja verta siis vain niillä makauksilla. Kun makaukselle pysähtyi, kuului naksautus ja sieltä löytyi aina myös herkkupurkki, josta sai märkäruokaa. 

Voisikohan tänä viikonloppuna olla jotain samankaltaista ohjelmaa? En laittaisi yhtään pahakseni!