One for the team - kapina eläinlääkärissä

 Roni: Kutina ei hellittänyt vielä viime viikonloppunakaan. Oikeastaan minun kutinani lisääntyi ja raaputin itseäni jo melkolailla jatkuvasti. Maanantaina Emäntä soitti sitten omalle eläinlääkärillemme, joka lupasi tavata meidän kutisevat ylhäisyytemme keskiviikkona. Eläinlääkäri sinänsä on oikein mukava nainen, ja haluan nyt korostaa, että meillä ei siis ole henkilökohtaisesti mitään juuri häntä vastaan, mutta tämä eläinlääkintäkonsepti on vastenmielinen, kun joutuu itse sen kohteeksi.

Lucy: Valitettavasti oli satanut lunta, joten meidät oli tavallista helpompi kiskoa autolta vastaanoton ovelle kuin kaksi pientä kelkkaa.

Ensimmäinen eläinlääkärihän ei siis tavannut meitä, vaan oireiden ja supikoirahavainnon perusteella hän määräsi lääkityksen, mutta nyt asiaa tutkittiin mikroskoopilla. Vaikka Roni on kutissut ehkä jopa enemmän, niin hänen ihostaan ei kuitenkaan ole löytynyt rikkoutuneita kohtia tai muitakaan jälkiä. Edellisenä iltana Emäntä löysi yhden hieman hilseilevän kohdan, mutta vaikka hän oli painanut mieleensä, missä kohtaa Ronin rinnassa se nuppineulanpäänkokoinen kohta sijaitsi, ei sitä tietenkään löytynyt kiemurtelevasta ja rimpuilevasta koirasta lääkärin läsnä ollessa. Minulla sen sijaan on selvempiä merkkejä vatsanahassani. 

Roni: Tässä kohtaa sinä olit kyllä todella kultainen ystävä...

Lucy: Niin. Joltainhan ne raapenäytteet oli otettava mikroskopointia varten ja ottaen huomioon, että toimenpide täytyi tehdä parisenttisellä terävällä skalpellilla iho rikki raaputtamalla, niin oli onni, että meillä oli sama vaiva ja riitti, että näytteet otettiin minusta. Sinä olisit saanut sen veitsen keuhkoosi sillä riehumisella!

Roni: Ihmettelen kyllä, miten sinä pystyit makaamaan vain rauhassa paikallasi Emännän sylissä, vaikka lääkäri nirhasi sinulta ihon vereslihalle!

Lucy: Korkea kipukynnys. Ja minä LUOTAN, ettei Emäntä anna minulle tapahtua mitään pahaa. Meillehän siis annettiin kennelyskärokotteet siinä samalla. Pikkuinen pisara nestettä kumpaankin sieraimeen. Sain istua Emännän sylissä ja se oli ohi sekunneissa ja eläinlääkäri antoi jälkikäteen herkkupaloja. Pikku juttu, vai kuinka?

Roni: ...

Lucy: Vai kuinka? Roni?

Roni: No minä nyt vain... en pidä tutkimuksista. Tai hoitotoimenpiteistä... 

Lucy: Et näköjään. Tehän painitte oikein kunnolla Emännän kanssa! Uskomatonta, että vaikka hän on ainakin seitsemän kertaa sinua suurempi, niin sinä onnistuit rimpuilemaan irti kaikista hänen otteistaan niin syli- kuin mattopainissakin. Hän oli todella hiessä, kun rokotepisara lopulta putosi sieraimeesi. Ja onneksi eläinlääkäri tuntee sinut jo vuosien ajalta, joten sinulle ei tarvinnut laittaa kuonokoppaa, kun hän tiesi, että et yritä kuitenkaan purra häntä. Tosin Emäntäkin taisi vähän huolestua, kun jouduit niin pitkäaikaisen paineen alle, ettet sittenkin murtuisi ja hermostuisi, mutta et sentään. Eläinlääkäri sanoi, että pupillisi olivat valtavan laajentuneet, kun hän lähestyi sinua rokoteruiskulla.

Roni: No niin... mutta hyvä uutinenhan oli se, että raapenäytteistä ei löytynyt kapia. Lääkekuuri on siis auttanut. Tosin eläinlääkäri ehdotti sitten desinfioivaa shampoota, että kutinan saisi pestyä pois turkista. Ja Emäntä meni ja osti mokoman shampoon!

Lucy: Se oli kyllä epäreilu. Minä en edes kutissut enää niin paljoa, mutta silti hän käytti shampoota minuunkin. Jospa tämä kapipainajainen alkaisi vihdoin helpottaa...

Pienet lohtuleikit kongeilla.

Kutinaa karanteenissa

Itsenäisyyspäiväkävelyllä

Sibeliuksen päivän liputusta aamutuimaan

Tarkasti kun rajaa kuvat, niin kaikki edelleen levällään olevat muuttolaatikot eivät pilaa tunnelmaa...

 Lucy: Rauhallisesti kuluvat päivät maalaismaisemissa. Ensimmäinen karanteeniviikko on takana ja se on tuntunut pitkältä kuin vuosi. Kertaukseksi niille, jotka ovat astuneet mukaan tarinaan vasta tässä kohtaa, niin täällä olemme karanteenissa siis me koirat, eivät ihmiset. Muista koirista erossa pysyminen ei ole ollut hankalaa, kun vieläkään emme ole tavanneet kylällä ensimmäistäkään koiraa. Meidän treenit sen sijaan on peruttu loppuvuodeksi sen ihmisten taudin takia, joten ei ole edes harmittanut rally-tokosta pois jääminen. Hieman vaivaa se, että kapinhäätölääkkeistä huolimatta kutina ei ole vieläkään kokonaan lakannut.

Iltapuuhana possunkorva

Roni: Uusia rutiinejakin alkaa olla syntynyt. Koska emme saa mennä ihmisten sänkyyn nukkumaan, niin Emäntä on siirtynyt nukkumaan keittiön lattialle. Hän saa kuulemma paremmin nukuttua, kun me nukumme hyvin, emmekä kuljeskele levottomina ja vingu makuuhuoneen ovella, vaikka patja onkin ohut ja kova. Meitä on nukuttanut oikein hyvin Emännän ja leivinuunin lämpimien kylkien välissä! Aamuisin käymme kävelemässä toisen pätkän pihatiestä kylätien varteen ja takaisin ja illalla pimeässä kuljemme pidemmän puolen pihatiestä otsalampun valossa. Perjantai-iltana minä suostuin kiertämään lähimmän lenkinkin pimeän aikaan. Tiistaina minulla meni vielä vähän pupu pöksyyn kylätien laidassa, enkä halunnut jatkaa pimeässä pidemmälle, kun joku puu rasahti. Emäntä olisi muka uskaltanut vielä jatkaa, mutta aika sukkelasti hänkin kääntyi ympäri, eikä kauaa yrittänyt suostutella minua jatkamaan. Taisi hänkin olla vähän huojentunut kotiin paluusta.

5,6 kilometriä pääasiassa metsässä. Täällä voi tuntea itsensä oikeaksi koiraksi!

Lucy: Viikonloppuisin valoisan aikaan on tutkittu lähiympäristöä ja etsitty uusia lenkkipolkuja. Valoisalla minäkin olen ollut mukana. Pimeän aikaan... no välillä olen jäänyt vahtimaan uunin lämmitystä. Viime viikonloppuna itsenäisyyspäivän kunniaksi tapasimme ensimmäistä kertaa naapurin isännän. Hän osoittautui huumoriin taipuvaiseksi vanhaksi herraksi. Oikein mukava tapaaminen. Toisenkin talon isännän taisimme nähdä metsätöissä. Hänelle Emäntä nosti vain kättä kauempaa, kun hän oli sahahommissa, mutta mahtoi hän yllättyä, kun yhtäkkiä keskellä metsää koneuraa pitkin koikkelehtii nainen kahden pienen koiran kanssa ja katoaa mutaista uraa myöten syvemmälle metsään.

Lauantaiaamuna omalla pihatiellä

Nämä pienet jäljet eivät aiheuttaneet sydämen tykytyksiä

Roni: Tänäänkin otimme päiväkävelyllä suunnan kohti metsää pienen matkaa kylätietä taivallettuamme. Emäntä on ottanut tavoitteekseen kävellä kaikki mahdolliset metsätiet lähettyviltä. Tälläkin kertaa seurasimme kännykän Maastokartat-sovelluksesta metsäkoneuraa. 

Kilometrin kuljettuamme Emäntä äkkäsi uralla jäljen. Hänellä taisi sydän jättää lyönnin välistä, kun jälki näytti suurelta tassun jäljeltä. Hän etsi uralta seuraavaa jälkeä kuono melkein yhtä lähellä maata kuin meillä. Seuraava jälki näytti hänestä enemmän sorkalta kuin tassulta. Kolmannella jäljellä häneltä pääsi helpotuksen huokaus: Vaikka ensimmäinen jälki olisikin ollut tassu, niin Isotassun mukana kulki Saapasjalka, joten kovin villistä elukasta ei liene kyse. Ja toisaalta ne olivat tulleet vastaan päin eli olivat jo menneet menojaan aiemmin aamulla, koska heidän jälkensä näkyivät yöllä sataneessa lumessa, mutta emme nähneet heitä. Äkkiä ura myös haihtui edestämme ja sitten olikin hyvä, että joku Saapasjalka oli kävellyt siinä, koska seurasimme pienen matkaa hänen jälkiään tietä kohti, kunnes löysimme uuden uran, jota seurata. Hieman Emäntä ihmetteli, kuinka joku oli kulkenut syvällä metsässä, melkein kilometrin päässä kummastakin kylätiestä, joiden välisessä metsässä olimme, mutta sitten me muistutimme häntä, että siellähän me olimme syvällä metsässä itsekin huvikseen lenkkeilemässä!

Saappaan jälki huojensi mielen

 Vielä paluumatkalla näimme todennäköisesti toiset saappaan jäljet aivan umpimetsässä, jossa ei kulkenut edes mitään polkuja eli metsissä liikkuu siis muitakin kyläläisiä. Siltä varalta, että nämä muut liikuvat aseen kanssa metsästystarkoituksissa, Emäntä on pukenut varmuuden vuoksi oranssin liivin yllensä, ettei häntä sekoiteta riistaan.

Heijastava pipokin vielä päässä. Luulisi näissä väreissä erottuvan!

Lucy: Tänään joulun tunnelmaa lenkillä toi myös Emännän käsivarressa helkkynyt karhukello. Ihan kuin meistä ei muutenkin kuuluisi ääntä, mutta Emäntä halusi varmistaa, ettemme vahingossa yllättäisi ketään metsän eläintä. Ja hän myös laulaa metsässä kulkiessaan. Että jos paikalliset alkavat ihmetellä riistaeläinten vähyyttä, niin me olemme todennäköisesti karkottaneet kaikki eläimet kilometrien säteeltä.

Lintulaudalla on käynyt kuhina. Meillä ei ole pikkulinnuista juuri mielipiteitä, niin saavat meidän puolesta kuhista rauhassa. Sinitiaisia ja kuulemma pari hömötiaista on Emäntä ollut näkevinään laudan äärellä.

Tiskien esipesupalvelu käynnissä

Kirkonkylän puudeleista syrjäkylärakeiksi

Tapahtui aiemmin (Vastavalmistuneen lelukirurgin piirinmestaruuskisakertomus):

"Oudon hiljainen pihapiiri. Kukahan täällä asuu?"

 Lucy: Vähitellen on alkanut valjeta, että tämä hiljainen pihapiiri ja talo, jossa ei tuntunut olevan koskaan ketään kotona, kun vierailimme täällä yhä kiihtyvällä tahdilla, onkin meidän talomme ja pihapiirimme!

Roni: Viikko sitten koimme yhden elämämme stressaavimmista päivistä. Aamulla meidät teljettiin häkkiin ja sitten meille tuli vieraita (siis tuttuja ihmisiä), joita emme saaneet tervehtiä, rappukäytävä kolisi jatkuvasti ja vähitellen tavaroita kannettiin ulos ja me emme saaneet juosta mukana katsomassa, minne kaikki vietiin. Minä haukuin hermostuneesti koko ajan. Kun meidät vihdoin vapautettiin, juoksimme raput alas ja niin olimme poistuneet viimeistä kertaa tutusta kerrostalokodistamme.

Apua! Kämppä tyhjenee! Ei kai meitä vain unohdeta tänne?!

Täällä talolla jouduimme myös olemaan välillä häkissä, kun tavaroita kannettiin, mutta en tiennyt vielä olevani kotona, niin en huomannut enää vahtihaukkua kaikkia niin tarkasti. Tämän viikon aikana olen oppinut vahtimaan tätäkin kotia äänekkäästi!

Lucy: Viikonloppuna olimme kuin paratiisissa, kun pääsimme ulos ovesta, kun vain pyysimme ja saimme tutkia pihaa omaan tahtiin. Lähinnä keskityimme pihalla olevan aittarakennuksen tutkimuksiin. Emäntä vähän ihmettelin, kun niin kiivaasti viihdyimme sen ympärillä ja vähän allakin, mutta hän ajatteli, että tätä vartenhan tänne muutettiin, että koirilla on vapautta ja kivaa puuhaa omassa pihassa. Jos olisimme tehneet tämän päivityksen alkuviikosta, olisivat tässä kaikki uutiset.

Sunnuntaiaamun aamupissalla

Nyt on kuitenkin ehtinyt tapahtua jo enemmän. Jo sunnuntaina Emäntä laittoi merkille, että me molemmat rapsuttelemme itseämme aika ajoin. Hän ajatteli, että muutto on stressannut meitä niin, että rapsuttelu on siitä johtuvaa sijaistoimintaa. Maanantaina hän totesi raapimisen olevan jo häiritsevän runsasta. Hän otti keittiöön maton, kun hän alkoi vainoharhaisena pelätä, että olemme jotenkin allergisia uudelle lattiamateriaalille ja joudumme koko ajan olemaan paljaalla lattialla. Hän googlasi kaiken vinyylilattioista ja niiden puhdistamisesta ja hän pesi lattian.

Tiistaina oli jo päivänselvää, että kaikki ei ole kunnossa. Raavimme itseämme jatkuvasti ja kun Emäntä tutki turkkejamme löytyi minun vatsastani punaisia paukamia ja hännän tyveni olin jo kaltannut vereslihalle. Emäntä epäili meidän saaneen aittarakennuksesta lintukirppuja ja hän kampasi turkkejamme löytääkseen kirppuja, mutta mitään ei näkynyt. Illalla Mestari kertoi nähneensä pihalla kapisen supikoiran. Palaset loksahtivat kohdalleen saman tien: tyhjillään ollut piha, vanha aitta-/halkorakennus, jonka alusta on kuin luotu supikoiraa varten, silmät palaen aitan alla koluavien luolakoirien kyltymätön kiinnostus ja sairaalloinen raapiminen. Kolme päivää reipasta maalaiselämää ja meistä tuli kapisia rakkeja!

Keskiviikkona valoisan aikaan päiväkävelyllä kylänraitilla

Emäntä soitti eläinlääkärille heti seuraavana aamuna. Meidän ei tarvinnut edes lähteä lääkäriin tutkittavaksi, koska yhtälö oli eläinlääkärinkin mielestä niin selvä. Hän soitti reseptin suoraan apteekkiin. Emäntä ajatteli, että kapi on metsästyskoirien parissa niin yleistä, että lääkkeitä löytyy varmasti hyllystä tuosta noin vain, mutta eipä paikallisessa pikkuapteekissa ollutkaan. Eikä sen puoleen apteekkarin tarkistuksen mukaan lääkettä ollut missään lähialueenkaan apteekeissa, kun Emäntä tarjoutui ajamaan lääkkeen perässä jonnekin muualle. Lähin lääke olisi ollut yli 120 kilometrin päässä, joten oli tyydyttävä odottamaan seuraavaan päivään, että lääke saapui omaan apteekkiin. 

Uusia lenkkipolkuja metsän uumenissa.

Nyt meillä on sitten trendikäs kahden viikon karanteeni, jolloin emme saa tavata muita koiria. Se ei ole tähän asti tuottanut ongelmia, koska emme ole nähneet kylällä yhtään toista koiraa (emmekä ihmisiäkään...) Lääkettä otetaan kahdeksan tablettia joka toinen päivä. Kyseessä on ilmeisesti melko järeä loishäätölääke, koska tässä samalla lähtevät kaikki mahdolliset sydän- ja keuhkomadotkin, jos sellaisia sattuisi olemaan ja lääke on vieläpä tarkoitettu yli 12 kg koirille ja mehän olemme vain kymmenisen kiloa... 

Pientä oheispuuhaa on myös koitunut Emännälle, kun kaikki tekstiilit, joihin me olemme koskeneet, täytyy pestä 60 asteessa tai osan tavaroista Emäntä on saunottanut 100 asteessa, koska esim. keittiön matto ei mahdu pyykkikoneeseen. Kaikki lattiat on imuroitu ja pesty uudestaan. Meidän pannat ja hihnat on myös pesty ja pannat on vaihdettu toisiin, koska pantojen täytyy olla pari viikkoa poissa käytöstä. Emäntä nyrkkipyykkäsi myös 12 metriä flexihihnaa varmuuden vuoksi.

Roni: Emäntää myös hieman huoletti se, kuinka supikoirasta pääsee eroon, koska mitä hyödyttää muuten myrkyttää meidät ja desinfioida koti lattiasta kattoon, jos heti ulkona käydessä saamme uuden tartunnan. Keskiviikkona lenkin jälkeen hän telkesi meidät saunaan odottamaan alustan pesua ja päätti käydä häiriköimässä supia, että se lähtisi etsimään rauhallisempaa kotia. Kuulimme, kuinka hän kopisteli aitan seiniä ympäriinsä. Pian kuitenkin kuulimme hänen kohdanneen supin: halkokuurista kuului sen päiväinen karjaisu ja kirousten sarja. Harmitti tietenkin, ettemme saaneet olla mukana apuna, mutta Emäntä oli napannut maasta halon ja kolauttanut supin sillä tainnoksiin. Yöeläimenä se oli toki ollut unillaankin vielä iltapäivästä, mutta oli se kuulemma ollut todella kurjassa kunnossakin. Kyljet verille raavittuina ja hajusta päätellen pahat tulehdukset kaikkialla kehossa. Toisella puolella supia ei ollut enää karvaakaan jäljellä. Mestari toi Emännälle rautalapion ja Emäntä päästi supin kärsimyksistään. Sitten ruumis piti tietenkin haudata, ettei tauti pääsisi leviämään siitä. Etempänä talosta kiviseen metsänreunaan nimetöntä hautaa otsalampun valossa kaivaessaan Emäntä mietti hieman, että tätäkö maalaiselämä tulee olemaan. Vai onko tämä vain tulikaste, jonka jälkeen elämä alkaa helpottaa?

Tässäkö muka pitäisi yönsä nukkua?!

Lucy: Tällä hetkellä emme siis ulkoile muuten kuin valvotusti tai hihnassa. Jos uusia supikoiria ei ilmesty maisemiin, niin reilussa kolmessa viikossa syyhypunkkien pitäisi olla kuollut sen pesäpaikasta. Voi olla, että aittarakennuksen alusta suljetaan meiltä (ja muilta metsäneläimiltä), mutta ensi vuonna ehkä saamme taas ulkoilla vapaasti omalla pihalla. Lääkkeen myötä kutina on vähentynyt jo muutamassa päivässä. Nyt suurin ongelma on se, ettemme pääse mestareiden sänkyyn nukkumaan. Yhden yön vietimme eteisessä koiranpedeissä lattialla nukkuen kuin mitkäkin koirat, mutta viime yönä en enää suostunut tähän kurjaan kohtaloon ja itkin sydäntä särkevästi niin, että Emäntä otti lopulta vanhan patjan ja tuli keittiöön lattialle nukkumaan ja pääsin sentään hänen viereensä, vaikkei meillä sänkyyn olekaan asiaa. (Kapi ei onneksi tartu ihmisiin.)

Aamulenkillä

Iltalenkillä. Katuvalot ovat vaihtuneet yhteen mukana kulkevaan majakkaan.

Vuoden viimeiset kisakuulumiset

 Lucy: Lauantaiyönä kello 3.30 soi herätyskello. Luulen näkeväni unta ja käännän kylkeäni. Emäntä nousee. Kohta hän laittaa valot päälle ja keittää aamukahvia. Vähän ajan päästä meille tarjotaan aamuruoka. Onko minun kelloni sittenkin sekaisin vai onko tämä hieman varhainen hetki aamuruualle? Otan tarjotun aterian tietenkin vastaan, mutta kakistelen hieman aamupissalle lähdön kanssa. 4.39 istumme Ronin kanssa auton peräpaksissa omassa häkissämme ja auton keula osoittaa kohti Etelä-Suomea.

Neljä tuntia myöhemmin heräämme koiraharrastehallin pihalta Lohjalta. Käy ilmi, että tänään kisataan mäyräkoirien rotumestaruudesta rally-tokossa. Käymme pienen pissalenkin ja Emäntä treenailee Ronin kanssa pihalla. Odotan turhaan omaa vuoroani. 

Aikaa kuluu ja Roni noudetaan tekemään kisasuoritusta. Sen jälkeen Emäntä ottaa minutkin autosta taas jaloittelemaan. Laskutaitoisena mäyräkoirana olen varma, että nyt on minun vuoroni päästä harrastehalliin tekemään oma suoritukseni, koska Roni on ilmiselvästi jo käynyt, joten nyt on OLTAVA minun vuoroni. Kiskon kaikin voimin kohti hallia ja yritän tarttua kynsilläni jäiseen maahan, kun Emäntä vetää minua pois päin hallista. Kävelytiellä en suostu kävelemään hallista pois päin, mutta hallia kohti kuljen reippaasti häntä pystyssä. 

Niin vain lopulta käy, etten minä pääse halliin. Roni on ainoa mestariluokassa kisannut mäyräkoira ja näin ollen, vaikka hänen tuloksensa jää pisteen päähän hyväksytystä tuloksesta (69 pistettä), hän on kuitenkin mäyräkoirien rotumestari, koska ilmeisesti nollatuloskin lasketaan, kunhan tuomari ei hylkää suoritusta esim. ratavirheen vuoksi tai ohjaaja ei luovuta kesken suorituksen.

Mäyräkoirien rally-tokon rotumestari 2020

Kotona (jälleen neljän tunnin automatkan jälkeen...) selviää, että siitä huolimatta, etten päässyt kisahalliin, olen saanut pokaalin! Koska kiertopalkinto siirtyy joka vuosi seuraavalle mestarille, niin kiertopalkinnon tilalle olen saanut oman pokaalin viime vuoden rotumestaruudesta. Tämä onkin sitten minun kilpailu-urani viimeinen palkinto. Emäntä on hiukan pahoillaan, kun olen vuosien mittaan oppinut poseeraamaan niin hyvin palkintojen vieressä, että on sääli, ettei näitä palkintokuvatilaisuuksia enää tule, mutta ehkä voin jatkossa kuvauttaa itseni Ronin palkintojen kanssa?

Tulin, näin, voitin...? Minä olen ilmeisesti jo niin taitava, että saan palkintoja ilman, että tarvitsee mitään tehdäkään!

Mäyräkoirien rally-tokon rotumestarit 2019 ja 2020

Ps. Roni kävi tänäänkin (!) rally-tokokisoissa. Tällä kertaa ihan vain lähikaupungissa, joten minä olin kotona. Tänään hän oli sitten saanut 91 pistettä, mutta oli "vasta" kilpailun neljäs eli tänään ei herunut palkintoja ja pokaaleja.

Eilisissä kisoissa hänelle tuli vielä yksi -10 pisteen virhe, kun hän pysähtyi kesken ohjaajan kiertämisen, mutta tänään ei tullut yhtään isoja mokia. Eilen hän oli nuuskinut melkein koko matkan hallin lattiaa perimäyräkoiramaiseen tapaan ja jäänyt yhteen kohtaan oikein huolella tutkimaan, mutta tänään nuuskiminen rajoittui enää kuuteen yksittäiseen kuonon alaspainumiseen, joista jokainen siis maksoi yhden pisteen ja lisäksi oli kolme muuta yhden pisteen virhettä (jotka kyllä johtuivat samasta asiasta eli huomion kiinnittymisestä Emännän sijaan ympäröiviin asioihin). Roni on kyllä hienosti kehittynyt, että kunhan hän vähän vielä treenaa oikeaa virettä ja keskittymistä, niin ehkä hän jonakin päivänä on yhtä hyvä rally-tokomäyräkoira kuin minä!

Kun käsky käy...

Roni: Olimme aamulla rauhallisella sunnuntaiaamukävelyllä, kun Emännän puhelin soi. Meitä tarvittaisiin mahdollisessa haavakkotilanteessa. Käännyimme kotia kohti ja kun pääsimme kotiin asti soittaja vahvisti, että olisi tarvetta hyvälle jälkikoiralle. Niinpä Emäntä laittoi tavarat kasaan (jälkipanta ja -liina, oranssi liivi, saappaat, vaihtovaatteet kotimatkaa varten, WC-paperia merkitsemistä ja veritippojen tarkistamista varten, otsalamppu, jos päivä sattuisi venähtämään, vesipullo...) Tässä vaiheessa hän vähän epäröi, pitäisikö vielä käyttää hetki oman aamupalan syömiseen, kun se oli vielä jäänyt välistä, mutta hän oikaisi ja otti vain pienen jugurtin ja muutaman mandariinin taskuun. Minä olin siinä vaiheessa jo syönyt aamiaiseni.

Ajoimme paikalle, josta meidät opastettiin jäljen alkuun. Tien yli meni kahdet hirven jäljet. Aloitin ensin toisista, mutta koska metsästäjät olivat sitä mieltä, että ylemmät olivat todennäköisemmin oikeat, niin Emäntä vaihtoi minut toisille jäljille. No minä teen vain työtä käskettynä, joten jälki kuin jälki. Kyllähän minä jäljestän. Hieman epäilyksiä aiheuttava oli alkutieto, ettei oletetusta haavakosta ollut nähty pisaraakaan verta. Ei ampumapaikalla eikä missään muuallakaan. Minäkään en merkannut matkan varrella ainuttakaan veritahraa.

Mukana seurannut metsästäjä oli hyvin vakuuttunut jäljestystaidostani ja kuljimme aivan tarkalleen hirvenjälkiä pitkin läpi tiheikköjen ja yli ojien. Hirvi näytti kuitenkin olevan kunnossa. Ei verta, ei makauksia, ei mitään merkkejä haavoittumisesta. Metsästäjä lähti hakemaan autoaan ja me jatkoimme vielä pienen matkaa. Tulimme ajouralle ja kävelimme tien varteen odottamaan kyytiä. Kahden kilometrin jälkeen ei tuntunut järkevältä seurata hirveä, joka ei selvästi ollut haavoittunut. Lähdimme kuitenkin tarkistamaan vielä ampumispaikkoja.

Hirveä oli siis ammuttu kahdesti, mutta se ei ollut pudonnut kummastakaan laukauksesta. Aloitimme uudestaan ensimmäiseltä ampumapaikalta. Etenimme siitä jälkeä pitkin toiselle ampumapaikalle. Siitä metsästäjät olivat arvelleet hirven kulkeneen sille hiekkatielle, jolta olimme tehneet ensimmäisen jäljityksen. Seurasimme toisen metsästäjän kanssa jälkeä kohti lähtöpistettä.

Kun tulimme tielle, olikin edessä yllätys. Emme tulleet samalle jäljelle, jota olimme aiemmin menneet! Ammuttu hirvi olikin ylittänyt tien eri kohdasta. Tilanne sähköistyi hetkeksi, kun tajusimme, että homma ei olekaan vielä ohi. Tällä toisella metsästäjällä ei ollut edes asetta mukanaan, koska olimme mielestämme tarkastamassa selvää asiaa. Nyt hänelle tuotiin ase mukaan, koska haavakko saattaisi sittenkin olla tämän jäljen päässä. Minä hihkuin malttamattomana ja vihdoin jäljestys jatkui. 

Kuljimme tätä jälkeä, mutta verta ei edelleenkään löytynyt. Muutamia ehkä makauksen tapaisia löysimme, mutta jäi epäselväksi olivatko ne jäljittämämme hirven. Vähitellen Emäntä ja metsästäjä alkoivat luopua toivosta. Kuulimme vielä edessämme liikkeelle lähtevän eläimen ääniä, kun jokin risu katkesi, mutta olimme niin tiheässä metsässä, ettei mitään näkynyt. Löysimme vielä tuoreet jätökset ja Emäntä ja metsästäjä näkivät, että tuoreilla hirven jäljillä kuljetaan, mutta viiden kilometrinkään jälkeen hirvi ei osoittanut mitään haavoittumisen merkkejä, ei verta, ei (kunnollisia) makauksia.

Loppupäätelmä oli, että tämä onnekas hirvi oli juossut läpi kahdesta passista haavoittumattomana ja jatkoi iloisena juoksenteluaan. Ainakin ensi viikonloppuun asti...

Tämän pari tuntia ja yli 7 kilometriä kestäneen jäljestyksen jälkeen en enää erityisesti vastustellut, kun Emäntä otti minut pois jäljeltä. Hän kehui kovasti ja sain vähän herkkujakin. Olimme molemmat aika raukeita tämän reissun jälkeen. Tai Emäntä oli sillä tavalla raukea, että hän joutui oksentamaan ja menemään suoraan sänkyyn. Ilmeisesti kun ihminen on liian kauan syömättä, hän ei lopulta enää edes pysty syömään. Ehkä hän ensi kerralla muistaa syödä itsekin ennen jäljestämään lähtemistä. Umpimetsässä kulkeminen ei ole kevyttä ulkoilua!

Vastavalmistuneen lelukirurgin piirinmestaruuskisakertomus

Roni: Olen suorittanut vihdoin mäyräkoirien lelukirurgian perustutkinnon ja poistanut onnistuneesti pillin kumikanan sisältä!

Kumikana on vaiennut!

Roni: Viime viikonloppuna järjestettiin rally-tokon piirinmestaruuskisat siinä kennelpiirissä, johon meidän harrastuskerhomme kuuluu. Emäntä oli ilmoittanut joukkuekarsintaan meidät kaikki kolme eli minut, Ninnin ja Moonan. Hänen yllätyksekseen meidät kaikki valittiin joukkueeseen näyttöjemme perusteella. 

Joukkue koostuu kuudesta koirakosta siten, että kaksi koirakkoa voivat olla ylemmistä luokista (VOI-MES) ja neljä koirakkoa alemmista luokista (ALO-AVO). Joukkueiden pisteisiin lasketaan mukaan kolmen parhaan koirakon pisteet siten, että yhden tuloksen pitää tulla ylemmistä luokista ja kaksi alemmista. Oli siis hieman kuumottavaa, kun minun tai Ninnin oli pakko saada tulos, että joukkue saisi tuloksen!

Minun suoritukseni oli ensimmäisenä (tosin luokan viimeisenä). Halli oli siitä erikoinen, että ylhäältä avoimen seinän takana oli varasto, josta juuri kilpailun aikana jotkut tulivat hakemaan tavaroitaan. Trukki piippasi, paikat kolisivat ja ihmiset huutelivat. Useampikin koira kärsi tästä erikoisesta äänihäiriöstä, enkä minäkään jäänyt osattomaksi. Lisäksi alusta oli pistelevää keinonurmea, joten kun olen tällainen herkkä, äärimmilleen viritetty kisakone kuin formula-auto ikään, niin voi arvata, että homma sakkasi moneen kertaan. Ei formuloillakaan ajeta huippuaikoja sadekelillä tai jos radalla on soraa! Pieni muutos on tehty treeni- ja kisarutiiniin eli Emäntä on opettanut minulle rauhoittumista. Se on sellaista, että hän pyytää minut maahan makaamaan, sanoo "Rauhoitu." ja sitten saan siitä palkkaa. Näin tehtiin myös juuri ennen kisasuoritusta odotusalueella. Jos haluaisi nähdä kehityskaaren, niin ensimmäinen kisa tänä vuonna tuotti 69 pistettä eli juuri yhden pisteen alle hyväksytyn tuloksen ja nyt rauhoittumisharjoittelun jälkeen pisteitä tuli 70 eli juuri hyväksytyn tuloksen puolella. Kyse voi olla myös sattumasta.

Minun hyväksytty tulokseni rentoutti meininkiä joka tapauksessa sen verran, että sen jälkeen Ninnin ei ollut pakollista saada tulosta. Ninni oli voittajaluokan ensimmäinen koira suoritusvuorossa. Hän sai radalta 98 pistettä eli kaksi pistettä vajaa täydet pisteet. Hän oli astunut sivuaskeleen hieman vinoon ja yhdellä kyltillä hänelle oli pitänyt toistaa istumiskäsky. Jos minä olen Ferrari, niin Ninni on koko perheen farmari-Volvo: ei ehkä näyttävin ja tehokkain, mutta vie eleettömän varmasti aina perille. Joukkueen tuloksiin laskettiin mukaan siis Ninnin tulos, koska se oli huomattavasti omaani parempi.

Ninni sai tuloksellaan luokkavoiton ja ansaitsi myös koulutustunnuksen RTK3, koska tämä oli hänen kolmas hyväksytty tuloksensa VOI-luokassa. (Ja kolmas kisansakin.)

Avoimen luokan aikana käytiin kävelyllä ja Emäntä tankkasi evästä autossa istuen. Yksi meidän joukkueen jäsen osallistui AVO-luokkaan, mutta hän ei valitettavasti saanut tulosta. 

Lopulta illan jo hämärtyessä oli alokasluokan vuoro. Autoanalogiassa Moona on ehkä jotain WRC-ralliauton ja monster truckin väliltä... Kiihtyvyys ja räjähtävä voima ovat aina yhden sormen heilautuksen päässä, mutta taitava kuljettaja voi saada kauhuntasapainon säilymään pienistä muhkuroista huolimatta. Moonakin sai 98 pistettä ja hän ansaitsi koulutustunnuksen RTK1 (kolme kisaa, kolme tulosta...) Hänelle tuli yksi miinus hieman tahmeasti suoritetusta ensimmäisestä kyltistä ja loppupuolella hän ehti nuuskaista yhden kartion kärkeä ennen kuin Emäntä sai hänen päänsä nousemaan. Alokasluokassa oli kaksi muutakin joukkuekaveria ja he saivat 99 pistettä (!) ja 94 pistettä.

Joukkueemme lopputulos oli siis 295 pistettä ja kuinka ollakaan se oli tällä kertaa paras joukkuetulos eli meidän joukkueemme voitti piirinmestaruuden! Meidän kerhomme toinen joukkue tuli toiseksi eli meidän kerhomme otti kaksoisvoiton joukkuekisassa! Treenaillaan siis viikoittain  huippuseurassa!

Joukkuepiirinmestarit 3/6

Moona ALO98/100 ja RTK1

Ninni VOI98/100 RTK3, Roni MES70/100

Osa palkinnoista meni Emännän suuhun ja osa koirien...

Minä vietin sillä aikaa päivää Ninnin ja Moonan emännän kanssa ja toimin mm. eteerisenä porkkanamallina

Ja täydennettiin me mallikansiotani myös otoksilla ilman porkkanoita...

Viikolla tapasimme koirapuistossa Vallun. Hänellä on kylillä vähän rähinöitsijän maine nykyisin, mutta meidän välimme olivat onneksi edelleen kunnossa. Joskus nuorempana saatettiin ottaa joku juoksuaskelkin yhdessä, mutta nyt ei viitsitty sellaiseen temuamiseen lähteä. Vaihdettiin lyhyesti kuulumiset ja jatkettiin omiin suuntiin.

Lucy: Keskiviikkona käytiin hakemassa vaihtelua lenkkeilyyn uusissa maisemissa. Jätettiin auto yhden talon pihaan ja käytiin käppäilemässä lenkki.

Lenkin jälkeen kokeiltiin sellaisia Iivarinkin mainostamia rappuskahveja. Iivari ilmeisesti saa oikeasti hörpyn kahviakin, mutta meillä oli vain vettä kupissa ja kalkkunatikku puoliksi. Hyvin maistui niinkin. Ketään ei vain kuulostanut olevan talossa kotona.

Oudon hiljainen pihapiiri. Kukahan täällä asuu?