Sydänsairaan arkea

Lucy: Täällä ollaan edelleen! Edellisen päivityksen jälkeen on mennyt välillä paremmin ja välillä huonommin. Oli sovittu, että viikko uuden lääkkeen aloittamisen jälkeen Emäntä laittaa eläinlääkärille sähköpostia. Hän on ahkerasti mitannut hengitystiheyttäni ja kyllähän se vihdoin laski sinne alle 30 kertaan/minuutti, ainakin toisinaan. Ainoastaan suuri annos nesteenpoistolääkettä oli vähän tuskastuttava, kun jouduin juomaan valtavasti sen kuivattavan vaikutuksen vuoksi ja tiedätte, että kaikki mikä menee sisään, tulee myös ulos!

Kolme tuntia tuon toiveikkaan sähköpostin jälkeen sain maanisen pissatuskohtauksen. (Tämä tapahtui viikko sitten keskiviikkona.) Tein ensin yhden pissan. Sitten toisen. Ja seuraavan puolen tunnin ajan kyykistyin n. 50 kertaa. Emäntä kantoi minut välillä sisälle, mutta jatkoin kyykkimistä sisällä ja pyrin hädissäni takaisin ulos, kun en olisi halunnut pissailla sisälle. (Ei minusta tosin enää mitään tullut ulos.) Hätäisen päivystyseläinlääkäripuhelun aikana rauhotuin lopulta makaamaan. Myöhemmin illalla join vähän ja kävin normaalisti asioillani. Vain yksi pissa ja takaisin sisälle.

Seuraavana aamuna ajettiin kuitenkin tapaamaan omaa lääkäriämme. (Hän oli tuskin ehtinyt lukea sähköpostia aamulla, kun jo istuimme klinikalla taas...) Ei löytynyt onneksi virtsakiviä eikä virtsatulehdusta. Veriarvot tulivat samalla tsekatuksi ja niiden perusteella todettiin, että nesteenpoistolääkitystä on vähennettävä. (Ensimmäistä kertaa elämäni aikana vuoden enimmäisvakuutuskorvaussumma tuli täyteen tällä viimeisimmällä reissulla!)

Vaikka aika sairas olenkin, niin en vielä niin sairas, etteikö pää nousisi, kun jääkaapista otetaan nakkipaketti...

Dosetissa alkaa olla jo ihan komea kokoelma pillereitä päivää kohti.

Viikonloppuna meillä kävi vieraita. Niin rakkaita ja ihania kuin vieraat olivatkin, niin se tuli huomattua, että tavallisesta poikkeava ohjelma oli minulle aika raskas, vaikka lääke- ja ruoka-ajoista pyrittiinkin pitämään kiinni ihmisten tullessa ja mennessä omissa menoissaan. Yhtenä päivänä nappasin siis taas vähän enemmän nesteenpoistolääkettä, kun Emännästä tuntui, että hengitykseni rohisee. Eläinlääkäri kehotti seuraamaan hengitystä ja annostelemaan lääkettä sen mukaan. Muut lääkkeet menevät samalla annoksella koko ajan.

Hippu ja Roni kävivät pienellä kävelyllä

Roni on aivan tavattoman ihastunut Hippuun vuodesta toiseen...

Meillä on Hipun kanssa käytännöllisemmät välit: pari nuuhkaisua ja hännän heilautusta kertoo oleellisimman vuoden kuulumisista.

Sunnuntain huilimisen jälkeen olin eilen jo taas pirteämpi. Kävin vähän tallustelemassa pihatiellä ja illalla metsästin koppakuoriaisia pihanurmikosta. (Emäntä tietysti keskeytti senkin, kun hän pelkäsi, ettei olisi hyväksi syödä koppiksia.) Tänään lipsahdin vahingossa kerjäämään ruokaa liian innokkaasti ja sain raa'an jauhelihan sijaan lihapateeta kuppiini. Yritin ensin mököttää väärästä ruuasta, mutten osannut tehdä sitä riittävän vakuuttavasti ja lopulta tulin syöneeksi pateet ja lopuksi ryöstin Ronin kuivanappulat. Toivottavasti tämä ei ole raakaruokailuni loppu. Olen todella taidokkaasti saanut itseni siirrettyä pelkästään raakaruualle enkä haluaisi luopua saavutetusta edusta...

Kilon jauhelihaköntti pakastettavana kuudeksi päiväannokseksi.

Sellainen epämiellyttävä asia tähän sairastamiseen tai lähinnä lääkitykseen liittyy, että joudun nykyisin säännöllisesti pissaamaan sisälle. En mitenkään pysty enää pidättelemään koko yötä tai päivällä yli neljää tuntia, jos ihmiset ovat poissa. Meillä on kuitenkin diili, että voin käydä työhuoneen räsymatolla hädän hetkellä ja Emäntä sitten siivoaa ja kuivaa lattian. Emäntä oli aluksi huolissaan, kuinka häpeissäni minä olisin näistä toistuvista vahingoista, mutta olen sopeutuvainen koira, kuten on ennenkin huomattu. Saa nähdä, jääkö tämä nyt pysyväksi tavaksi, vai onko ohimenevää, mutta nyt mennään näin.

Vihdoinkin saan valita oman suunnan ja vauhdin!

500. päivitys: Toivon kipinä

 Roni: Lucy-neiti?

Lucy: Niin?

Roni: Luuletko, että mäyräkoirilla on suojelusenkeleitä?

Lucy: Uskoisin niin.

Roni: Minäkin uskon. Kuinka muuten olisi mahdollista, että sinä olet taas kerran saanut mahdollisuuden tarttua elämän syrjästä kiinni. Sinun suojelusenkelisi tuntuu paiskovan hommia välillä ihan hiki hatussa...

Sinä olet 9,5 vuotesi aikana sairastanut kaksi veriripulia, jotka veivät sinut tiputukseen, saanut mäyräkoirahalvauksen kolmesti, kaksi vuotta sitten sydänlääkityksen aloitus johti 10 vuorokauden oksenteluun ja viime vuonna olit menettää toisen vilkkuluomesi silmästä, jollei aivan ihana työlleen omistautunut kesätuuraajakandi olisi hoitanut sinua niin huolellisesti, vaikka olit pitkän päivän viimeinen potilas juuri ennen juhannusvapaiden alkua. (Emäntä on vieläkin vaikuttunut, että tuo eläinlääkäriksi opiskeleva nuori ihminen malttoi tehdä kaikki mahdolliset varmistuksen varmistukset, vaikka niihin kului aikaa ja ihan taatusti lääkäriäkin jo poltteli vapaille pääseminen. Puhumattakaan siitä, että kyseessä oli hänen ensimmäinen vilkkuluomikeissinsä ja hän hoiti sen homman satasella maaliin! Emäntä laittoi hänelle kyllä juhannuksen jälkeen kiitosviestinkin ja kertoi, että luomi on kestänyt paikallaan, koska hän ajatteli, että opiskelijan olisi hyvä saada palautetta hoitonsa onnistumisesta.)

Ja nytkö sinulle siis löytyi taas joku apukeino?

Lucy: Niin kävin siis eilen vihdoin omalla sydänspesialistieläinlääkärilläni ja sydänultrassa varmistui, että laajentumaanhan se sydän on lähtenyt. Siitä johtuu, että hengitystiheys on koko ajan korkealla (yli normaalin rajan eli 30 krt/min, välillä jopa 60 krt/min), ruoka ei maistu ja olo on voimaton. Tämän Emäntäkin saattoi jo arvata ja siksi hän pelkäsi, että nyt se on menoa.

Lääkärireissun jälkeen olin muutaman tunnin kylässä Maisulassa, että Emäntä sai hoidettua kaupunkiasioita ja minun ei tarvinnut olla kuumassa autossa.

Takaisin tullessa Emäntää odotti näky, jossa Maisu-kissa lepäili rennosti puutarhakeinussa ja minä hänen allaan maassa keinun varjossa.

Kävi kuitenkin ilmi, että minulla jo pari vuotta käytössä olleen sydämen sykettä voimistavan lääkkeen ja ennen juhannusta aloitetun nesteenpoistolääkkeen lisäksi onkin vielä kolmas lääke, jolla sydäntä voidaan yrittää auttaa. Tämä kolmas lääke alentaa verenpainetta, jolloin sydämen olisi helpompi pumpata verta eteenpäin. Terveeksihän tästä sairaudesta ei koskaan tule, mutta jos olo helpottuisi sen verran, että elämä olisi vielä elämisen arvoista.

Mikään nopea apu tämä uusi lääke ei ole, että ihan yhtä tukalalta on tuntunut olo tänään, mutta viikossa parissa pitäisi vaikutuksen alkaa näkyä, jos lääke tehoaa.

Roni: Toivottavasti tehoaa! Minä ainakin haluaisin pitää sinut täällä vielä piiiitkään!

Voi kun huomenna ois ihan tavallinen päivä

 Lucy: Täällä ollaan. On vaikeampia hetkiä ja sitten tavallisempia hetkiä. Olo on aika väsynyt. Nukun paljon. En välttämättä enää aina mestarien vieressä, kun sänkykin on joskus tukalan tuntuinen. Ruoka ei oikein maistu. Tai on sentään yksi asia, joka yleensä vielä maistuu: raaka jauheliha. Olen myös ehkä vähän huomannut, että kun kieltäytyy kaikesta muusta, niin lopulta kaapista kaivetaan raakalihapullia. Mäyräkoira on aina mäyräkoira... Esitän, niin kuin en huomaisi, että lihapulliin on useimmiten kätketty melkoiset määrät erilaisia pillereitä.

Helteistä on nautittu sisällä viileässä aurinkoläikässä kellien...

Välillä teen myös tavallisia asioita. Esimerkiksi etsin lattialle jätetyt maitopurkit ja silppuan ne tai joskus saatan vielä nuolla jugurttitölkinkin puhtaaksi. Toissa iltana osallistuin Ronin hammaspesuun niin, että sain myös lammasherkun joka kerta, kun Emäntä naksautti naksutinta Ronille merkiksi hyvästä toiminnasta. Pestiin siinä sitten vähän minunkin hampaita, kun se naksahdus on niin kiva. Eilen pelattiin lautapelejä. Sekin on hauskaa, kun joka pelinappulan alta löytyy herkkupala. Herkkupaloissakin on se erikoinen juttu, että jos Emäntä yrittää syöttää niitä minulle kuin ruokaa, niin en ota, mutta kun sen herkun on ansainnut niin kuin ennen vanhaan, niin sitten se maistuu.

Odotetaan vielä hetki, niin saadaan sitä jauhelihaa...

Joskus Emäntä on yrittänyt tehdä rally-tokojuttuja tai muita temppuja vain Ronin kanssa, mutta silloin olen aina skarppina paikalla. Hän harjoitteli esimerkiksi Ronin kanssa sellaista ihmisen ympäri kiertämistä erään luennon vinkkien mukaan, että Emäntä oli eri asennoissa ja mm. istui tuolilla samalla, kun koiran piti kiertää ympäri. Roni-parka oli aivan hämillään, ettei tätä temppua näin voi tehdä! Minä hoksasin heti, että "kierrä" on "kierrä", vaikka Emäntä päällänsä seisoisi. (En kyllä usko, että pystyisi seisomaan...)

Ihmiset ovat kauhean huolissaan, mutta itse en onneksi osaa tästäkään asiasta ottaa suurta stressiä. Emäntä antaa nuolla nenäänsä tavallista pidempiä aikoja. Nenä maistuu usein kyyneliltä ja räältä. Ja niinhän sen pitää ollakin. Ihmiset itkevät surun ulos. 

Sellainen asia tuli huomattua, että ollaan pidetty tätä blogia jo 7 vuotta! Tuntuu yhtäkkiä aika pitkältä ajalta. Tämä taitaa olla 499. päivitys. Täytyy myöntää, että tänä aikana Ronistakin on kehittynyt ihan kelvollinen sananiekka, vaikka minä olenkin aina ollut meistä se kirjallisempi tyyppi. Olenhan kalunnut läpi Tarun Sormusten Herrasta...

Tiistaina on aika eläinlääkärille, joka toivottavasti osaa lopulta sanoa, mikä minulla on. Mikä on sisälläni rikki ja kuinka pahasti.

Meidän lauman hartain toive on kuitenkin vain se, että huomenna ois ihan tavallinen päivä...

Huolta ja murhetta

Roni: Ikävä ilmoittaa, mutta Lucy-neidin vaiva näyttääkin olevan vakavampaa sorttia. Yhä täällä yhdessä tassutellaan, mutta merkit eivät ole hyvät.

Vietettiin kuitenkin ihana juhannus yhdessä mökillä perinteisin menoin. 

Kävin uimassa lukuisia kertoja ja sain treenata vähän vesiriistakokeita vartenkin.

Oli hyvä olla yhdessä. 

Helpotuksen huokaus

Roni: Täten voimme ilmoittaa, että synkin huolen pilvi alkaa hälvetä Lucy-neidin yltä ja ruokahalu on jo käsittänyt joitakin herkulliseksi koettuja lihatuotteita. Aivan entisen kaltainen jätemylly hän ei vielä ole, mutta toivoa paremmasta on.

Lucy: Äh... suus kiinni... minä mikään jätemylly ole vaan ruokahävikin torjunnan ekspertti!

Roni: Olen uskollisesti valvonut Lucy-neidin rinnalla näinä vaikeina aikoina, enkä ole poistunut hänen luotaan kuin korkeintaan jonkin turvallisuusuhan torjuakseni.

Lucy: Sinä olet vain kerjännyt niitä herkkuja, joita minulle on syötetty! Koiranmakkaran yritit viedä minulta suustakin ja nenäni edestä lautaselta.

Roni: Saanen muistuttaa, että minäkin olen vain mäyräkoira, muttei sen pitäisi antaa himmentää uskollisuuteni haarniskaa...

Lucy: Mitä te teette?

Roni: Kaivetaan Emännän kanssa tämmöistä kuoppaa.

Lucy: Oi näyttää hauskalta! Saanko minäkin osallistua?

Roni: Totta maar. Hyppää vain monttuun.

Lucy: Mikähän kuoppa tämä on?

Roni: Minä luulin, että tästä tulee sinulle hauta, mutta et sinä taida sitä enää tarvitakaan ihan heti.

Lucy: No tehdään tästä nyt sitten kunnolla syvä kuitenkin! Tästä voisi vielä ottaa ja tästä...

Lucy: Voi että tämä on hauskaa!

Roni: Eikö olekin! Yhdessä puuhailu on niin mukavaa.

Lucy: Vai hauta... Tuntuu, että tässä on nyt joku muu koira haudattuna kuin minä.

Roni: Jaa jaa! Niin siihen tulikin päärynäpuu siihen kuoppaan. Just just... Tätäkö varten meidän piti mennä sisälle? Miten niin ei meinannut tulla istuttamisesta mitään, kun kaksi mäyräkoiraa loikoi montun pohjalla?

Roni: Loppuun vielä pieni unikkohetki, kun nämä kukat lakastuvat niin äkkiä...

Sairasvuoteelta

 Olisi ihana kertoa hyviä uutisia, kuinka Lucy olisi parantunut ja kaikki olisi hyvin, mutta näin ei vieläkään ole. Vatsaoireet eivät vain hellitä. Ruokahalu on kadoksissa.

 Toisena hetkenä maistuu märkäruoka, joskus koiranmakkara tai jauheliha. Tänä aamuna mikään noista ei kelvannut, mutta Ronin kuivanappuloita upposikin kourallinen. Seuraavassa hetkessä ei mennyt alas edes voinokare. Tavaraa kulkee kyllä hiljakseltaan sisään ja ulos, mutta ulos tuleva on huomattavan kosteaa.

Mitenkään lohduton tilanne ei vielä onneksi ole. Kun on ollut ikänsä sopivasti paksu mäyräkoira, niin parin viikon paasto ei vielä suurta lommoa kupeisiin tee. Yhtenä iltana metsässä oli Ronille treeniverijälki ja samaan suuntaan olisi Lucynkin askel vienyt ja nenä kävi vinhaan. Ei siis vielä niin henkitoreissaan, etteikö yhden jäljen olisi voinut käydä ajamassa (ainakin omasta mielestään). Välillä on myös lupaavia kerjäämisen hetkiä, vaikka yleensä pää kääntyykin sivuun tarjottujen herkkujen edessä. Ei maistu.

Joutaisihan tämä kuitenkin jo helpottamaan. Ei ole kiva olla ruokahaluton, vatsakipuinen mäyräkoira loputtomiin. Sopivan viileällä kelillä olisi mukava päästä lenkillekin nuuskimaan ja mukaan kesän rientoihin.

Kuolema saa odottaa

Lucy: Toiset ovat romantikkoja. Jotkut lyyrikoita. Meidän Emäntämme on vain hysteerikko.

Vielä eilen Emäntä katseli vedet silmissä pihalta hautapaikkaa minulle. (Ilmeisesti tuhkani ripotellaan syreenin alle ja jonnekin päin pihaa pystytetään jonkinlainen muistopaasi.) Tänään eläinlääkäri totesi sydänkuuntelun, vatsan palpoinnin, verikokeiden ja rinta- sekä vatsaonteloiden röntgenkuvauksen jälkeen, ettei löydä minusta mitään kuoleman vakavaa vaivaa. Lopputuloksena oli, että kyseessä on ilmeisesti 400 euron vatsatauti.

Minä tunnistan tämän paikan! En ole tulossa...

Kaikkihan alkoi siitä, että minulta meni ruokahalu. Siis MINULTA. Viikoksi. Emäntä diagnosoi kotilääkärin nokkeluudellaan neljä erilaista skenaariota: 1. Sydän on mennyt sököksi ja aiheuttaa huonoa oloa ja ruokahaluttomuutta. 2. Vatsa on mennyt sököksi ja aiheuttaa korkeaa sydämen sykettä ja kiihtynyttä hengitystä. 3. Viikko sitten lauantaina sattuneessa pikku välikohtauksessa, jossa kylässä olleen koiran hammas aiheutti haavan silmäkulmaani, on sittenkin päässyt bakteereja elimistööni, vaikka haava parani nopeasti, ja minulla on tulehdus kehossani. 4. Somessa parjattu maailman eniten käytetty punkkilääke on sittenkin minulle haitallinen.

Viikko sitten maanantaina söin vielä hyvällä ruokahalulla. Niin hyvällä, että ryöstin salaa Roninkin ruuan, kun ihmiset unohtivat kupit valvomatta. Lopputuloksena oli ähky ja iso oksennus. Iltapalaa sain ehkä vähän turhan niukasti, koska tiistaiaamuna vatsa oli tyhjä ja närästäväinen ja en halunnut syödä. Emäntä oli kiireinen työmatkalle lähtiessään, eikä houkutellut minua syömään koko annostani. Illemmalla Mestari sai minut syömään jonkin verran. Keskiviikkona en suostunut syömään mitään. Mestari ei saanut edes lääkettä annettua, kun en suostunut ottamaan häneltä mitään. Emäntä tuli työmatkalta kotiin ja työnsi sydänlääkkeen väkisin kurkustani alas. Hän on sillä tavalla pragmaattinen ihminen. Hän houkutteli minut syömään märkäruokaa ja ruuttasi myös väkisin suuhuni vatsantoimintaa tukevaa valmistetta.

Torstaina söin jo oma-aloitteisesti nappuloita ja kävin tallustelemassa lyhyemmän tienpätkän edestakaisin. Paluumatkalla näimme jonkin eläimen loikkaavan tien yli ja katoavan metsään. Emäntä arveli ensin nähneensä ilveksen häntätöpön, mutta joutui sitten myöntämään, että tuolta etäisyydeltä ja tuossa vauhdissa myös kauriin ja ketun perä voi näyttää samalta. (Me tiedämme hajun perusteella vastauksen, muttemme taida Ronin kanssa paljastaa...) Minäkin ryntäsin siinä hötäkässä kaiken minkä jaloistani pääsin, ja jouduin kokemaan äkkipysäyksen, kun flexi-hihna loppui. Tuloksena valtava niskan alueelle kohdistunut kiskaisu ja vihlova kipu niskassa. Emäntä joutui kantamaan minut kotiin. Sain kipulääkkeen, kuten yleensä aina saan nykyisin vastaavissa tilanteissa. (Harvemmin, mutta joskus kuitenkin tuo selkä vihoittelee.) Perjantaina ei taas maistunut ruoka, eikä lauantaina.

Sunnuntaina en halunnut sydänlääkettä, ja kun Emäntä antoi sen väkisin, oksensin sen kohta ulos. Emäntä kaivoi tabletin puolikkaan oksennuksestani ja työnsi sen takaisin kurkustani alas. Hän suhtautuu lääkehoitooni erittäin vakavasti. Viikonlopun aikana Emäntä alkoi myös kiinnittää huomiota hengitystiheyteeni. Sydänvaivan vuoksi hän on kirjannut ylös hengitystiheyttäni kuukausittain jo parin vuoden ajan. Tänä vuonna lukemani on ollut n. 22 krt/min. Nyt hengitystiheyteni oli 28-33 krt/min (30 krt/min on kuulemma normaalin yläraja) ja välillä jopa 40 krt/min. Spesialistilääkäri oli sanonut, että yleensä ensimmäinen merkki sydämen pettämisestä on hengitystiheyden kasvaminen. Toisaalta kipu vatsassakin voi aiheuttaa hengityksen tihentymistä.

Niinpä tänään teimme Emännän kanssa tuon alussa mainitun kesälomamatkan naapurikaupunkiin eläinlääkäriin. Ensimmäistä kertaa eläissäni jouduin käyttämään kuonokoppaa! En ole kyllä koskaan yrittänyt ketään purra, enkä yrittänyt nytkään verikokeenoton aikana, mutta tietenkään tämä lääkäri ei voinut minua tuntea. Laastarin nyppäsin kuitenkin ensitilassa pois jalasta, kun Emännän huomio oli toisaalla. Tällä eläinlääkäriasemalla ilmeisesti koiria pistetään myös parkkipaikalla! Olimme ulkona odottamassa labratuloksia, kun eläintenhoitaja tuli pahoinvoinninestopiikin kanssa ulos, koska eläinlääkäri oli halunnut, että sellainenkin laitetaan. Emännän ja hoitajien helpotukseksi, minun pelkoni on jähmettävää mallia, joten olen melko helppo hoidettava, koska ilmaisen kauhuani vain laajentuvilla pupilleilla.

Kaikki on siis kunnossa. Emännän kehittelemät skenaariot 3. ja 4. lääkäri ampui alas aika nopeasti. Punkkilääkkeestä on jo sen verran aikaa, että jos jotain olisi tapahtunut, se olisi todennäköisesti tapahtunut jo aiemmin. Verikoe osoitti, ettei tulehdusta ole. Vaikka sydäntä ei päästykään nyt ultraamaan spesialistin ollessa kesälomalla, ei kuuntelu ja röntgen paljastanut mitään hälyyttävää. Sain siis lääkkeitä ja hoito-ohjeita vatsalle. Sain myös mm. jälleen uuden kuivaruuan sekä pienen toiveen märkäruokaan siirtymisestä. Emäntä kiristeli vähän hampaitaan, kun oli juuri ostanut ison säkin tätä nyt käytössä ollutta ruokaani, mutta nyt pitäisikin kokeilla toista. Tai siirtyä koiranmakkaraan. Emäntä on halunnut ruokkia meitä nappuloilla, koska se on helppoa ja yksinkertaista. Nähtäväksi jää, saanko viettää eläkepäiviäni vielä koiranmakkaran parissa. Ainakin päiviä on näillä näkymin vielä edessä.

Emäntä hoi! Lucy-neiti varastaa taas minun nappuloitani! Hän alkaa olla ilmeisesti taas kunnossa...