Roni: Olimme aamulla rauhallisella sunnuntaiaamukävelyllä, kun Emännän puhelin soi. Meitä tarvittaisiin mahdollisessa haavakkotilanteessa. Käännyimme kotia kohti ja kun pääsimme kotiin asti soittaja vahvisti, että olisi tarvetta hyvälle jälkikoiralle. Niinpä Emäntä laittoi tavarat kasaan (jälkipanta ja -liina, oranssi liivi, saappaat, vaihtovaatteet kotimatkaa varten, WC-paperia merkitsemistä ja veritippojen tarkistamista varten, otsalamppu, jos päivä sattuisi venähtämään, vesipullo...) Tässä vaiheessa hän vähän epäröi, pitäisikö vielä käyttää hetki oman aamupalan syömiseen, kun se oli vielä jäänyt välistä, mutta hän oikaisi ja otti vain pienen jugurtin ja muutaman mandariinin taskuun. Minä olin siinä vaiheessa jo syönyt aamiaiseni.
Ajoimme paikalle, josta meidät opastettiin jäljen alkuun. Tien yli meni kahdet hirven jäljet. Aloitin ensin toisista, mutta koska metsästäjät olivat sitä mieltä, että ylemmät olivat todennäköisemmin oikeat, niin Emäntä vaihtoi minut toisille jäljille. No minä teen vain työtä käskettynä, joten jälki kuin jälki. Kyllähän minä jäljestän. Hieman epäilyksiä aiheuttava oli alkutieto, ettei oletetusta haavakosta ollut nähty pisaraakaan verta. Ei ampumapaikalla eikä missään muuallakaan. Minäkään en merkannut matkan varrella ainuttakaan veritahraa.
Mukana seurannut metsästäjä oli hyvin vakuuttunut jäljestystaidostani ja kuljimme aivan tarkalleen hirvenjälkiä pitkin läpi tiheikköjen ja yli ojien. Hirvi näytti kuitenkin olevan kunnossa. Ei verta, ei makauksia, ei mitään merkkejä haavoittumisesta. Metsästäjä lähti hakemaan autoaan ja me jatkoimme vielä pienen matkaa. Tulimme ajouralle ja kävelimme tien varteen odottamaan kyytiä. Kahden kilometrin jälkeen ei tuntunut järkevältä seurata hirveä, joka ei selvästi ollut haavoittunut. Lähdimme kuitenkin tarkistamaan vielä ampumispaikkoja.
Hirveä oli siis ammuttu kahdesti, mutta se ei ollut pudonnut kummastakaan laukauksesta. Aloitimme uudestaan ensimmäiseltä ampumapaikalta. Etenimme siitä jälkeä pitkin toiselle ampumapaikalle. Siitä metsästäjät olivat arvelleet hirven kulkeneen sille hiekkatielle, jolta olimme tehneet ensimmäisen jäljityksen. Seurasimme toisen metsästäjän kanssa jälkeä kohti lähtöpistettä.
Kun tulimme tielle, olikin edessä yllätys. Emme tulleet samalle jäljelle, jota olimme aiemmin menneet! Ammuttu hirvi olikin ylittänyt tien eri kohdasta. Tilanne sähköistyi hetkeksi, kun tajusimme, että homma ei olekaan vielä ohi. Tällä toisella metsästäjällä ei ollut edes asetta mukanaan, koska olimme mielestämme tarkastamassa selvää asiaa. Nyt hänelle tuotiin ase mukaan, koska haavakko saattaisi sittenkin olla tämän jäljen päässä. Minä hihkuin malttamattomana ja vihdoin jäljestys jatkui.
Kuljimme tätä jälkeä, mutta verta ei edelleenkään löytynyt. Muutamia ehkä makauksen tapaisia löysimme, mutta jäi epäselväksi olivatko ne jäljittämämme hirven. Vähitellen Emäntä ja metsästäjä alkoivat luopua toivosta. Kuulimme vielä edessämme liikkeelle lähtevän eläimen ääniä, kun jokin risu katkesi, mutta olimme niin tiheässä metsässä, ettei mitään näkynyt. Löysimme vielä tuoreet jätökset ja Emäntä ja metsästäjä näkivät, että tuoreilla hirven jäljillä kuljetaan, mutta viiden kilometrinkään jälkeen hirvi ei osoittanut mitään haavoittumisen merkkejä, ei verta, ei (kunnollisia) makauksia.
Loppupäätelmä oli, että tämä onnekas hirvi oli juossut läpi kahdesta passista haavoittumattomana ja jatkoi iloisena juoksenteluaan. Ainakin ensi viikonloppuun asti...
Tämän pari tuntia ja yli 7 kilometriä kestäneen jäljestyksen jälkeen en enää erityisesti vastustellut, kun Emäntä otti minut pois jäljeltä. Hän kehui kovasti ja sain vähän herkkujakin. Olimme molemmat aika raukeita tämän reissun jälkeen. Tai Emäntä oli sillä tavalla raukea, että hän joutui oksentamaan ja menemään suoraan sänkyyn. Ilmeisesti kun ihminen on liian kauan syömättä, hän ei lopulta enää edes pysty syömään. Ehkä hän ensi kerralla muistaa syödä itsekin ennen jäljestämään lähtemistä. Umpimetsässä kulkeminen ei ole kevyttä ulkoilua!
