Verta ja frisbeetä

Tänä viikonloppunakin oli monenlaista puuhaa. Lauantaina käytiin kolmestaan Emännän kanssa pelaamassa frisbeegolfia. Minäkin pääsin mukaan, vaikken yleensä pääse. Ja tämä olikin ilmeisesti viimeinen kerta. En ymmärrä, miksi Emäntä on vain niin kiinnostunut siitä, mihin hänen muovilätyskänsä on pudonnut, kun minä voisin etsiä hänelle samalla vaivalla jäniksen illalliseksi! Minua sitten vain vedetään narusta väkisin perässä ja kierrän kiusallani kaikkien puskien toiselta puolelta.

Joo niin frisbeegolfit on kai sitten pelattu. Minä taidan käydä siihen lajiin vähän turhan kuumana. Enhän minä malta enää antaa niiden kiekkojen olla rauhassa. Emäntä on aina kauhean vihainen, kun yritän auttaa ja kuljettaa kiekkoja mukanani koria kohti. Sinnehän ne kuitenkin ovat lopulta matkalla.

Sen reissun jälkeen meillä oli vähän kaikilla paha mieli, vaikka kaikki kiekot ja koirat lopulta märkinä autoon löytyivätkin.

Tänä aamuna sen sijaan ei ollut paha mieli kellään. Heti aamusta mentiin nimittäin jäljestämään! Minä sain mennä ensimmäisenä. Jouduinkin tällä kertaa vähän hidastamaan tahtiani ja todella käyttämään nenääni, koska jälki olikin 15 tuntia vanha! En ollut koskaan ennen ollut niin vanhalla jäljellä, mutta hyvin se kuitenkin meni. Kannoin sorkan lopuksi tyytyväisenä pois metsästä.

Minun jälkenikin oli ainakin 16 tuntia vanha, arvioisin, mutta minä olen joskus aikaisemminkin haistellut niin vanhaa jälkeä. Minun jäljessäni oli tällä kertaa makaus jäljen suoralla osuudella eikä kulmassa, kuten yleensä, ja lisäksi yhdestä kohdata puuttui veri kokonaan, mutta nämä pienet muutokset eivät haitanneet yhtään. Löysin sorkan ja yritin syödä sen.

Mäyräkoirakoulun kolmen kuukauden kesäloma oli nyt ilmeisesti ohi ja oli aika palata koulunpenkille. Tai onneksi mäyräkoirakoulussa ei ole teoriaopintoja. Pelkkää käytäntöä. Ensin tervehdin kaikkia kumealla haukullani, mutta vähitellen totuin tilanteeseen ja seurasin Emäntää välillä ihan hyvinkin. Ja haukkuivat ne muutkin! Sitten oli sellainen hassu harjoitus, että Emäntä juoksi karkuun ja kutsui minua samalla, kun ohjaaja piti hihnaani. Muutaman kerran se onnistui ihan hyvin ja juoksin hihna perässäni Emännän luo, mutta kolmannella kerralla, en tajunnut, että ohjaaja olikin irrottanut jo hihnasta. Istuin vain paikallani, vaikka Emäntä kutsui, kun luulin, että olin vielä kiinni. Vasta kun Emäntä sanoi: "Roni, sinä olet jo irti", ryntäsin hänen luokseen. Ei sitä aina voi kaikkea huomata... Lopuksi kaikki koululaiset saivat myllätä keskenään. Ja Emäntä oli ylpeä, kun palasin heti hänen luokseen, kun hän kutsui minua leikin tiimellyksessä. En minäkään mikään tyhmempi koira ole oikeastaan.

Mäyräkoirakoulussa oli myös muun rotuisia koiria