Iloisia kohtaamisia ja rakkautta hangella

Tämän kertainen kuvamateriaalimme on lauantaiselta päiväkävelyltä, kun kävimme nuuskimassa talvisen metsän tuoksuja. Kuten huomaatte, meikäpoikaa on käytetty taas aurakoirana. Vaikka kiskoin Emäntää kaikin voimin, emme saaneet yhtään kaurista kiinni. Emme edes nähneet, vaikka minä haistoin, että siinä ne juuri polulla ja sen molemmin puolin olivat mokomat pitäneet karkeloitaan.
    Lucy-neitiä minun ei onneksi tarvinnut Emännän lisäksi vetää perässäni, vaan hän tuli irrallaan takanamme. Tosin meidän täytyi Emännän kanssa pysähtyä joka sadan metrin välein odottamaan ja vislailemaan häntä. Herkkupalan voimalla hän spurttasi aina luoksemme ja jäi taas huolestuneena kuuntelemaan ja pälyilemään ympärilleen. Laittaa taas miettimään, onko Lucy-neiti edes mikään oikea mäyräkoira...

Tänään minulla olikin hieman erilaista ohjelmaa. Minutkin on nimittäin aikanaan hyväksytty Kennelliiton Kaverikoiraksi, mutta koska Lucy-neiti on muka jotenkin luotettavampi vieraiden ihmisten parissa (eli hän ei hauku), niin hän on päässyt useammin vierailuille ja minun edellisestä vierailustani... no oli kulunut useampia kuukausia (8kk).
    Nyt kuitenkin Emäntä rohkaisi mielensä ja otti minut mukaansa. Alku meni juuri niin kuin oli odotettukin. Yhtäkkiä uusi paikka ja uusia ihmisiä ja kaikkien kiinnostuksen keskellä minä, pieni valloittava mäyrämies. En voinut itselleni mitään. Haukku vain karkasi minusta pari kertaa.
    Pian kuitenkin olin taas itseni herra ja otin tilanteen haltuuni. Ja hurmasin kaikki (ainakin omasta mielestäni). Osasin kuulemma istua hetkittäin jopa nätimmin paikallani kuin Lucy-neiti, jota joutuu toisinaan vierailuilla vähän toppuuttelemaan. Tekisi muuten hyvää välillä jokaiselle ihmisellekin päästä sellaisen kehumisryöpyn alle! Olen kuulemma komea, kaunisturkkinen, kiltti ja niin edelleen. Loppujen lopuksi Emännän ei siis yhtään tarvinnut hävetä minun kanssani vierailemista.

Lucy-neiti halusi ilmeisesti pitää tänään vapaata iltalenkistä, joten kävin kahden Emännän kanssa myös kävelyllä. Ja se oli ihana lenkki! Tajusin näet jonkin matkaa kuljettuamme, että samaan suuntaan oli myös sipsutellut joku ihana neitonen ja tämän tyttösen lumeen painuneita varpaan jälkiä minä vainusin kuin järkeni menettäen. Halusin painaa nenäni jokaiseen hänen tassunsa siroon painaumaan ja löytää ne kaikki ennen kuin taivaalta leijailevat höytyväiset peittivät ne allensa. 
    Toisinaan ihanaa nektaria oli pirskahtanut hänestä lumelle ja minä metsästin noita lumessa helmeileviä pisaroita kielelläni. Tai yritin ainakin, koska Emäntä, tuo routasydäminen julmuri, kiskoi minut pois ja sanoi, että on "ällöttävää nuolla toisten kusta". 

Jaaha. Onkohan siellä ollut Himmu iltalenkillä.

Himmu... Oi hänen nimensäkin kuulostaa kuin enkelin nimeltä.

Hänen enkeliydestään en tiedä (on hän toki ihan söpö pieni valkoinen karvapallero), mutta hänellä oli juoksut alkamassa, kun tapasimme hänet viimeeksi loppuviikosta.

Lopulta Emäntä kuitenkin murskasi sydämeni. Haistoin, että Himmu oli mennyt tienristeyksestä eri suuntaan, mutta Emäntä kiskoi minua kotiin päin. Olisin voinut jäljittää Himmua koko yön tuntematta nälkää, kylmää tai väsymystä. Olisin voinut mennä hänen kotipihaansa ja odottaa, kunnes saan nähdä hänen suloisen kuononpäänsä oven raossa. Mutta Emäntä päätti, että haluaa kotiin ja minä halvaannuin surusta. Vajosin maahan, enkä voinut ottaa enää askeltakaan. Makasin kyljelläni ja Emäntä veti minut kuin pulkan omaan pihaamme. Sydämeni on niin täynnä rakkautta, että tuntuu kuin se voisi purskahtaa... AI! Miksi sinä purit minua, Lucy-neiti!

Lopeta haihattelu. Minä en halua tietää, mitä sinusta purskahtaa ja minne. Parissa viikossa Himmun juoksut ovat ohi ja hän on taas ihan tavallinen tyttö sinun mielestäsi.