Kerhonmestaruusmejä-koe 2020

Roni: Varhaisena lauantaiaamun hetkenä kukonlaulun aikaan (joskin olimme mökillä, jonne Pertti-kukon kiekuminen ei sentään kuulu, vaikka se pitkin kyliä peltojen yli raikuukin...) Emäntä vinkkasi minut mukaansa mökin tuvasta, jonne Lucy ja Ninni jäivät vielä vetelemään sikeitä. Minähän olen nopeammin valmis kuin pikakahvi. Olin jo lähtiessä aika varma siitä, mitä tuleman pitää ja olettamukseni piti paikkansa. Vuorossa oli kauden ensimmäinen mejä-koe.

Mejä-kausihan alkoi tänä vuonna vähän nihkeästi, kun ihmisten kesken levisi sitä jotain kennelyskän tapaista tautia. Koska ihmisiä ei saanut päästää kuonottelemaan keskenään, niin meidän koirienkin piti pysytellä kotosalla. Kaikki mejä-kokeetkin peruttiin toukokuun loppuun asti. Myös kesältä järjestäjät saivat vapaasti perua tai siirtää kokeitaan ja tuomarit saivat perua jo sovittuja tuomarointeja. Meidänkin mäykkykerholle kävi sitten niin, että kolmesta suunnitellusta kokeesta vain yksi toteutui tänä vuonna ja aika viimeiseen asti oli senkin kanssa epävarmaa, pystytäänkö se pitämään. Ylituomarikin vaihtui ennen koepäivää, mutta lopulta tarkkojen turvallisuusohjeiden myötä koe saatiin järjestettyä. Koska kyseessä oli kerhon ainoa mejä-koe, niin tehtiin myös pikainen päätös jakaa perinteinen kerhonmestaruus tässä kokeessa, koska muuten perinne olisi katkennut ikävästi tänä vuonna. Meitä kerholaisten koiria oli kokeeseen ilmoitettu voittajaluokkaan 3 kappaletta eli saman verran kuin viime vuonna oli mestaruudesta kisaavia koiria.

Tällä kertaa kokeen alkupuhuttelu pidettiin ulkosalla, joten kerrankin myös me koirat pääsimme kuulemaan kokeen tarkoituksen ja säännöt. Sitten oli taas laukauksensietotesti, joka ei juuri häpsäyttänyt.

Kasperista tuli päivän päätteeksi avoimen luokan paras koira eli hän voitti Katin kuppi -nimisen kiertopalkinnon.

Kasper ja Hippu tervehtivät ennen koetta.

Pikkuinen Ansa elämänsä ensimmäisessä kokeessa.

Hipulla näyttäisi olevan jotain kujeita mielessään...

Ylituomarin puhuttelu koepaikan portailla. Sisällä ei käyty kuin pesemässä ja desinfioimassa käsiä.

Elämäni 18. laukauksensietotesti. Mitäpä luulet, miten tällä kertaa käy?

Minä pääsin toisena koirana metsään. Kello oli vasta puoli kymmenen, mutta ilma oli jo hyvin lämmin ja kostean hautova. Urakasta tuli melko hikinen taival. Lähdin suurella innolla matkaan. Niin suurella, että kun saavuimme ensimmäiselle makaukselle, kävelin sen ohi. Kuten tein myös toisen makauksen kohdalla. Kolmatta nuuskaisin pikaisesti ja neljännen nuuhkaisin vauhdista. (Emäntä ei oikein arvostanut. Mehän olemme viime syksystä lähtien harjoitelleet lähes yksinomaan makausten merkkausta. Ei tuottanut hedelmää se treeni, mutta hei jatketaan toki treenaamista!)

Ensimmäisellä kulmalla oli katkokulma eli kulma, jossa veretys katkeaa. Tämän kevään treeneissä minulla on ollut vähän haasteita katkon kanssa. Olen yrittänyt turvautua vanhaan menetelmääni juosta pidemmälle metsään, jos jälki katoaa. Ehkä se sieltä jostain tulee taas vastaan... Tällä kertaa olin sentään vähän ammattimaisempi ja tein oikeaoppisia rengastuksia takaisin päin, kun huomasin, että jälki katkeaa. Sitkeässä oli jatko kuitenkin tällä kertaa ja jouduin tekemään kolme rengastusta ennen kuin kirsuni sattui uudelleen veretyksen päähän. Emäntää täytyy kyllä kiittää siitä, että hän ei kerrankin hermostunut, vaan antoi minulle työskentelyrauhan! Loput kulmat ratkesivat vähän helpommin, mutta eivät aivan kulman päällä kääntyen, kuten joskus parhaassa vireessäni on käynyt.

Viimeisellä osuudella alkoi olla jo tukahduttavan kuuma! Missään matkan varrella ei ollut vettä, vaikka sitäkin kirsuni jo vähän etsiskeli veren lisäksi. Kieleni roikkui suupielestä niin pitkällä, että hyvä kun en kompastunut siihen. Loppupuolella silmääni sattui metsän reunassa parkissa olevia autoja. Hetkeksi mieleeni hiipi ajatus, että tämä jäljestämishomma alkaisi jo vähän riittää, että ehkä tuolla autojen luona olisi ihmisiä, jotka voisivat antaa minulle vettä. Meidän automme ei kuitenkaan ollut rivissä mukana, eikä jälki ollut vielä ratkennut, joten päätin jatkaa työtäni, kuten kunnon työkoiran kuuluukin. Vielä aivan viime metreillä meinasi käydä perinteisesti eli ajauduin sorkan sivuun, mutta kokemus auttoi tällä kertaa ja tiesin, että sorkalle pitää mennä, joten löysin ilmavainulla perille. Osoitin sorkan ja jäin sen viereen seisomaan. Emäntä vähän ihmetteli, kun ei sorkka näyttänyt sen enempää kiinnostavan, mutta syy selvisi vilkaisemalla: sorkassa oli mustanaan muurahaisia. Yritin vielä napata sorkan suuhuni, mutta ei siitä tullut mitään. Kyllä ne pahuksen murkut ovat niin kamalan makuisia. Sitten taas kiiteltiin ja taputeltiin ja tiesin tehneeni hyvän työn. Lähellä oli ranta, jonne pääsin juomaan ja kahlaamaan.

Tänä kesänä pöytä on koreana koepaikoilla vähän eri tavalla...

Hyvin sujui koe kuitenkin omilla eväilläkin. Lounaaksi hernerokkaa ja toisesta termarista kahvit päälle. Minä sain lammaspateeta ja vettä.

Oman urakan jälkeen oli kiva kieriskellä koepaikan nurtsilla.

Loppupäivän minä olin autossa ja Emäntä kävi opastamassa jäljen toiselle koiralle. Kun hän oli purkanut jälkensä, lähdimme kotiin. Tänä kesänä ei kokeissa ole palkintojen jakoa. Näin ollen tulokset julkaistiin vasta illalla ryhmäpuhelussa. Tulokseni oli VOI1 43/50p ja tällä tuloksella olin tänä vuonna paras voittajaluokan koira eli voitin tämän vuoden kerhonmestaruuden.

Nuuskin niin kovasti, että nenä meni puhki, mutta kyllähän se kannatti, jos sillä mestaruus irtosi!