Viimeisimmät käänteet jännitystrillerissä nimeltä "Lucyn elämä"

 Lucy: Edellisen eläinlääkärireissun jälkeen sattui seuraavaa. Antibioottikuuri ei ilmeisesti oikein sopinut minulle. Ensin lähti ruokahalu, sitten meinasi lähteä elämänhalu. En suostunut ottamaan lääkkeitä enää minkään herkun sisällä, enkä oikein syömäänkään. Oli niin kurja olo, että makasin ja tärisin. Emäntä konsultoi eläinlääkäriä, joka sanoi, että antibiootin voi jättää pois, mutta jos olo ei tokene, niin sitten se on menoa. Mestarit päättivät seurata viikon loppuun ja tehdä sitten päätöksiä.

Oloni tokeni!

Huhut kuolemastani ovat liioiteltuja...

Moona oli myös meillä hoidossa samaisen viikon (se oli siis jo toista viikkoa sitten). Moona ja Demo painivat lähes jokaisen valveilla olo hetken. Emäntä myös totesi, että on vain yksinkertaisesti helpompaa käydä joka päivä lenkillä, kun laumassa on Moonan kaltainen sähköjänis, kuin yrittää olla käymättä. Moona juoksutti poikia sellaisilla lenkeillä, että Emäntä alkoi jo pelätä, ettei Ronin seniorikoirakansalaisen kunto enää kohta kestä. Kun Moona lähti, niin Demokin vain huilasi pari päivää.

Hoitotäti, joka saa hoitolapsenkin toivomaan, että välillä saisi lopettaa leikkimisen.

Koutsi näytti pojille suunnan ja vauhdin. Paimenkoira täytyi pitää metsässä kiinni, ettei se katoa metsän uumeniin, kun taas metsästyskoirat kulkivat kiltisti possujunassa.

Auringossa piehtarointia. Kevään merkki.

Eivät ottaneet minua lenkille, vaikka naamioiduin Roniksi mustalla takilla.

Koutsin mäkitreenipäivä

Äkkiä jotain säpinää!

Moona

Lapinkoiran zen-hetki

Harvinaista kyllä, mutta mäykkykerhon kokouksesta Roni sai vain valiopokaalin viime vuoden valionarvoista. Ei yhtään kiertopalkintoa! Paitsi tuo nuija Emännälle. Siitä vallankahvasta ei näköjään pääse eroon, vaikka haluaisi.

Yksi "perhepotretti" taas, kun valokuvaaminen on niin kivaa.

Viime viikolla minun oloni alkoi olla jo niinkin hyvä, että torstai-iltana halusin lähteä mukaan lenkille. Koska kesken jääneenkin antibioottikuurin vaikutus näytti olevan se, että ripuli oli loppunut, niin Emäntä antoi minun lähteä mukaan. Tarkoitus oli käydä vain oman tien päässä. Siellä en halunnutkaan vielä kääntyä takaisin. Aina kun Emäntä olisi halunnut kääntyä, minä kiskoin eteenpäin kuin härkä. Lopulta alkoi tulla pimeä ja sitten Emäntä kiskoi minut väkisin kotimatkalle.

Koska olimme jo aika kaukana, hän myös kantoi minua välillä, että matka olisi vähän kevyempi minulle. Puolen kilsan päässä kotoa Roni sai vainun ja ryhtyi kiskomaan hihnassa innoissaan. Minäkin innostuin sillä seurauksella, että lyyhistyin saman tien kyljelleni maahan ja päästin kimeän kiljaisun. Kauhean hetken ajan Emäntä arveli minun kuolevan siihen paikkaan keskelle pimeää metsätietä vesisateeseen. Hän nosti minut syliin, kun ajatteli, ettei voi minua jättää tielle makaamaan elävänä eikä kuolleena.

Pienen matkan jälkeen hän pysähtyi sen verran tarkistamaan, että hengitin vielä. Katselin silmät ymmyrkäisinä pimeyteen, kun en oikein itsekään tajunnut, mitä tapahtui, ja mikä hirveä kipu oli minut maahan kaatanut. Kotona kävelin omin jaloin sisään, mutta olin levoton koko illan ja sain kipulääkkeen.

Seuraavana päivänä olisin halunnut taas lähteä lenkille, mutten päässyt. Ei kai sellaista sydänkohtausta lasketa, mitä ei edes itse enää muista myöhemmin?

Ruokahalu palasi, kun Emäntä keksi antaa ruuan minulle jäisenä. Olen muutamana päivänä kalunnut raakalihapullan suoraan pakastimesta annettuna ja se on paljon parempaa sellaisena kuin sulaneena, haisevana mössönä!

Tänään pääsin mukaan hyvin rauhalliselle päiväkävelylle. Että sillä tavalla tulin taas kuolemanporteilta takaisin, heitin mutkan portin edessä uudestaan ja nyt olen taas elävien kirjoissa.

Demo 7 kk