Ihana ja kamala viikonloppu

 Tänä viikonloppuna käytiin pitkästä aikaa Roosa-tädin ja Ninni Nöpönenän luona kylässä. Vietettiin oikein rentoa viikonloppua. Lauantaina lenkkeiltiin mökille lämmittämään saunaa ja illalla saunottiin.

Mökkitiellä saimme kirmailla kaikki valloillamme. Tuo mustalta jänikseltä näyttävä otus on oikeasti Roni.

No tämä erehdyttävästi rusakkoa muistuttava olento on sitten Lucy-neiti!

Intouduttiin villiin takaa-ajoon ja painiinkin. Lähinnä siitä puolesta pitivät huolen Roni ja Ninni, mutta kyllä minäkin pölisin välillä joukossa mukana.

Ninni on jo puolitoistavuotias söpöliini.

Etuilin vähän mäyräkoiranoikeudella.

Mutta sitten Roosa-täti lähti mukaan tähän leikkiin ja meillä muilla ei enää ollutkaan mahdollisuuksia.

Koko kööri yhdessä: Ninni, Lucy, Roni ja Roosa-täti

Kun tultiin lenkiltä takaisin, haistettiin jo kaukaa, että paikallinen metsästysseura olikin jättänyt meille tervehdyksensä. Roosa-täti teki ensimmäisen varauksen ja minä kiirehdin sitten heti alfanaaraan jälkeen osingoille.

Meitä Ninnin kanssa saaliinjako vähän harmitti, kun vaikkei me paljoa hirvistä ymmärretäkään, niin kyllä mekin sen verran tajutaan, että niillä on neljä jalkaa eikä vain kahta. Eihän nyt kaksi sorkkaa riitä neljälle koiralle!

Isänpäivänä kylässä kävi vielä Remu-poikakin, jonka kanssa oli hauska leikkiä. Hän vain oli myös melko kova pomottamaan minua, joten Lucy-neiti kiiruhti välillä puolustamaan laumakumppaniaan. Todella herttaista Lucy-neiti, mutta enköhän minä olisi pärjännyt ihan itsekin!

Tällainen päivitys meistä olisi ollut mukava jakaa ja olisi ollut hyvä, jos tässä olisivat olleet koko viikonlopun tapahtumat. Valitettavasti vain tässä vaiheessa viikonloppua tapahtumat saavat ikävämmän käänteen.

Kun iltapäivää oli vielä jäljellä, niin ihmiset päättivät lähteä vielä pienelle isänpäiväkävelylle, koska mikäs sen mukavampaa ajanvietettä vapaapäivänä kuin nauttia luonnosta ja liikunnasta. Tämä nautiskelu vain tyssäsi puolen kilometrin päähän, kun ohitimme erästä taloa, josta on vuosi sitten syksyllä karannut kaksi koiraa Roosa-tädin kimppuun hänen ollessaan lenkillä Ninnin ja emäntänsä kanssa kahdella eri kerralla. 
    Koirat haukkuivat raivoisasti tarhassaan ohi kävellessämme, ja yhtäkkiä Roosa-tädin ja Ninnin isäntä huusi: "Nyt se koira tulee aidasta läpi!" Meidän Emäntämme oli sukkelin ja siinä vietiin mäykkyjä, kun me ryntäsimme tietä pitkin karkuun. Ninni oli oman emäntänsä kanssa hitain ja vaikka he yrittivät tien toisella puolella olevan naapurin halkoliiteriin pakoon, eivät he olleet tarpeeksi nopeita. Valtavankokoinen pyreneittenmastiffi ja saksanpaimenkoira iskivät kiinni Ninniin. Isäntä nappasi Roosa-tädin kainaloonsa ja ryntäsi irrottamaan koiria Ninnistä. Siinä välissä jompikumpi ehti nylkeä Roosa-tädistäkin tukon karvoja irti. Meidän Emäntämme riisti maasta aurauskepin aseekseen ja riensi hätiin. Hän yritti pidellä meitä selkänsä takana, mutta me olisi painettu vain hihnat ja hännät suorina hyökkääjien kimppuun. Meitä koirat kuitenkin vain vilkaisivat ja perääntyivät kirosanatulvan ja heiluvan aurakepin edessä.

Tuosta reiästä koirat tempoivat itsensä läpi alle puolessa minuutissa.

Roosa-tädin ja Ninnin emäntä vei meidät kaikki halkoliiteriin turvaan ja isäntä ja meidän Emäntä jäivät kepit aseinaan puolustamaan liiterin ovelle. Tässä vaiheessa meidän Emäntä soitti jo hätäkeskukseen, koska ei ollut varmuutta, tyytyisivätkö koirat koirauhreihin, vai yrittäisivätkö ne käydä kiinni myös ihmisiin. Emmekä olisi päässeet mitenkään jalkaisin enää takaisin kotiin irrallaan juoksentelevien koirien ohi!
    Onneksi koirien pahin hyökkäysvimma oli jo ohi. Ne tekivät muutaman hyökkäyksen ihmisiä kohti, kun kuulivat meidän haukkuvan liiterissä, mutta perääntyivät kohotettujen lyömäaseiden edessä.
   Lopulta saapuivat poliisit ja koirien omistaja ja koirat saatiin kiinni ja sisälle, että me pääsimme turvapaikastamme. Ninnin kankkua käytiin näyttämässä eläinlääkärille, mutta kuin ihmeen kaupalla hänestä ei löytynyt kuin yksi hampaanreikä reidestä. Paksuturkki oli suojellut häntä. Roosa-tätiin ei tällä kertaa tullut reikiäkään, mutta iho voi olla melko arka kahdeneuronkolikonkokoiselta alueelta, josta karva on revitty irti. Henkiset traumat näkyvät vasta myöhemmin.
    Roosa-tätiin useat hyökkäykset ovat jättäneet jälkensä. Jos mikään koira suhtautuu häneen vähääkään hyökkäävästi, on hän heti täydellä puolustuskannalla. Ninni on tähän asti ollut kaikkia koiria kohtaan luottavainen ja ystävällinen, mutta aika näyttää, kuinka hänen päänsä kestää purruksi tulemisen.

Osa Roosa-tädistä revitystä karvatuposta.

Meillä pienillä ja vähän isommillakin koirilla olisi yksi pyyntö koiranomistajille: hankkikaa vain sellaisia koiria, jotka pystytte hallitsemaan ja pystyttäkää koirillenne sellainen tarha, joka varmasti pidättelee ne! Lapinkoirien kankut joutuivat nyt koville, mutta Emäntää hirvittää ajatellakin, mitä 77 cm korkea ja 70 kg painava vartiointitehtäväänsä suorittava peto olisi saanut aikaiseksi mäyräkoiran selässä.

Häntä pystyyn!

Ei tämä lumi taida mikään uutinen enää kenellekään olla, mutta tänäänkin siitä riemuittiin. Ensin koirapuistossa ja sitten illemmalla vielä lenkillä. Minä olen myös aktivoitunut lelujen saralla koirapuistossa, kun aiemmin olen vain seuraillut maailmanmenoa. Muutamana päivänä olen mennyt varastamaan Mustan alamaisen lelun ja pilannut näin ollen sen leikit, joten tänään Parempi Mestari antoikin meille omat lelut.

Siihen asti ihan kiva päivä, mutta sitten jouduinkin yhtäkkiä eläinlääkäriin! Ja mistä syystä! Häntäni asento ei miellyttänyt Parempaa Mestaria! On kuulemma liiaksi takalistoon liimautuneena, laahautuu perässä ja muutenkin kipeännäköinen.

Ei näin...

...vaan näin.

Liian harvoin kuulemma käy ylhäällä minun häntäni, joten kuninkaallinen persauxeni oli vietävä lääkärintarkastukseen.

Tämän pidemmälle minä en tähän paikkaan tule!

Parempi Mestari elätteli toiveita, että kyseessä olisi ehkäpä joku pikkupikku anaalirauhastulehdus, joka hoidettaisiin suit sait sukkelasti jollain kivalla antibioottikuurilla. Sellaista tuuria ei tokikaan käynyt. Eläinlääkäri tuikkasi minua sormella sinne, minne aurinko ei paista ja totesi rauhasten olevan ihan kunnossa. (Tässä vaiheessa minä kiipesin kuin orava pöydältä Paremman Mestarin syliin ja vannotin, ettei hän anna enää pahan naisen koskea minuun.) Vaihtoehdoksi jäi siis se hieman synkempi selitys eli mahdollisesti möykkyhalvauksen jättämä... jokin... oire. Minä olin jo ovella menossa, kun eläinlääkäri ehdotteli jotain laseria takapuolelleni. Katsellaan.

Häntä maassa tai ei, niin parin kilsan lenkin pyyhkäisin tuossa iltani ratoksi vielä kuitenkin Paremman Mestarin ja Mustan alamaisen kanssa, että hyvin se peppu silti toimii.

Eläinlääkärireissun ja lenkin jälkeen on sitten vietetty yhdessä iltaa tässä sohvalla, mäykyt, Mestarit ja voileipä.

Kilpailukirjan täytettä

Eilen käytiin toisissa rally-toko-kisoissa. Tällä kertaa kisa oli hallissa. Täysin vieraassa, oudossa hallissa, jossa ei ollut koskaan ennen käyty ja jossa haisi vieraille koirille. Edellisestä virkkeestä bongannette jo joitakin ongelmaksi muodostuvia kohtia. 

Ensin mentiin toiseen halliin, jossa hengailtiin, leikittiin Emännän kanssa ja tehtiin liikkeitä yhdessä, vaikka ympärillä oli toisia koiria ja ihmisiä. Kinkkusiivut matkasivat tasaisesti taskusta käteen ja kädestä suuhun ja kaikki tuntui olevan ihan kohdillaan. 

Jonkun ajan jälkeen Emäntä hylkäsi meidät vankilaan ja lähti huitelemaan omillensa.

Päivän toimintasuunnitelma oli ilmeisesti tämä:

Toteutus oli vain vähän jotain muuta. 

Ensimmäisestä, jo tutuksi käyneestä hallista, Emäntä kuljetti ensin minut käytävää pitkin toiseen, ihmissilmin ikään kuin aivan samanlaiseen, mutta koiranaistein havaittuna täysin erilaiseen halliin. Täällä hallissa sain muutaman kinkkumurun, mutta hyvin pian tasku napsahti kiinni ja koko uhkaava jättimäinen halli outoine ihmisineen väreili ympärilläni ilman toivoakaan lohturuuasta.

Emännän käskyt kuulostivat etäisesti tutuilta, mutta kuitenkin hankalasti toteutettavilta. "Lucy istu. Seuraa. Istu. Paikka." Sanat läpäisivät tietoisuuteni vain ajoittain, kun mielessäni risteili myös kiireisempiä kysymyksiä, kuten "Missä minä olen? Kuka tästä on mennyt ennen minua? Ovatko radan keskellä seisovat ihmiset vaarallisia? Kuinka täältä pääsee pois?"

Tässä eräs harvoista onnistuneista kylteistä.

 Niinpä kävi esimerkiksi "Liikkeestä maahan"-kyltillä sillä tavalla, että minä tarkkailin juuri tuomaria, kun Emäntä yhtäkkiä suhahti vieressäni voimallisesti "Maahan!" ja minä säikähdin äkillistä komentoa niin, että lennähdin kyllä yhdestä käskystä makuulleni, mutta oli kuin tuulenpuuska olisi heittänyt syksynlehteä ja päädyin makuulleni Emäntää vasta päätä, enkä hänen viereensä, kuten tarkoitus olisi ollut.

Sen jälkeen innostuin tekemisestä, mutta innostuin jo vähän liiaksikin. Seuraavaksi vuorossa oli spiraali kartioiden ympäri ja minä ajattelin osallistua vähän enemmänkin ja yritin tavoittaa kartioita suuhuni. Kuvittelin, että Emäntä haluaa minun siirtävän niitä johonkin. Siitä ei ollutkaan kyse. Emäntä meinasi jo vähän menettää hermonsa touhuiluuni ja kun uusintakierroksella eksyin kulkemaan kartioiden väärältä puolelta, hän ajatteli meidän olevan jo hylättyjä. Meillä on kuitenkin ollut vähän tapana, että periksi ei anneta ja niin Emäntä päätti viedä kärsimysnäytelmän karvaaseen loppuunsa väkisin, vaikka sitten vain harjoitusmielessä.

Meillä oli tällaisia hyviäkin hetkiä, kuten tuomarikin palautteeseen kirjoitti ja näin muutamalla kuvalla esitettynä suoritus ei ehkä näytä niin pahalta.

 Lopulta tulos oli siis nolla eli ei hyväksyttyä tulosta tälläkään kertaa. Miinuksia tuli -52p eli jopa -10p enemmän kuin ensimmäisestä kokeesta tutussa paikassa. (Ensimmäisellä kerralla sain -3p lähdöstä ja tällä kertaa tehtiin kolme eri virhettä eli yhteensä -3p maalikyltillä, niillä kylteillä, joita Emäntä piti idioottivarmoina, että kyllähän ne nyt ainakin onnistuu. Mäyräkoiran kanssa kaikki on mahdollista!) Siinäpä onkin sitten Emännällä pähkinää purtavaksi, kuinka saada harjoitusten onnistuminen siirrettyä kisa-areenoille! Ja minulla siinä on toivottavasti matkalla nakki jos toinenkin purtavaksi...

No niin olin siellä kisoissa mukana minäkin. Kokemus oli hiukan sama kuin Lucy-neidillä paitsi ilman kauhua. Minä menin kisahalliin enemmän raamit kaulassa ja muiden suorittaessa ehdittiin siinä vähän tuoksutella paikkoja. Minä en sössinyt ihan niin montaa kokonaista tehtävää, mutta meidän suorituksemme suurin kompastuskivi oli "puuttuva yhteistyö". Minä iskin kirsuni maahan "Lähtö"-kyltillä ja seurasin nenääni Emännän käskyjä tarkemmin.

No istun istun. Kierrä nyt siinä, että päästään taas haistelemaan ketä kaikkia täällä hallissa on käynyt sen perustamisesta lähtien.

 Takanurkassa oli paikka, jossa kaikki muutkin koirat olivat nuuskineet, joten voitte kuvitella, että minäkin nuuskin! Emäntä säästi tarkoituksella toisen uusimisen sitä nurkkaa varten, kun arvasi, että siellä sitä tarvitaan. Ei se paljon paremmin mennyt toisellakaan kertaa, meinasin jopa ajautua kehänauhojen ulkopuolelle, mutta siltä hylkäystuomiolta Emäntä meidät kuitenkin varjeli napakoilla käskyillään.

Todistettavasti meillä on ollut katsekontakti vielä toisenkin kerran radalla!

Että jos niin kuin vahvuuksien kautta lähdetään tätä hommaa eteenpäin rakentamaan, niin kummallakaan ei tullut virhettä hitaasta temposta normaalivauhtiinvaihtamiskyltillä ja oikeassa käännöksessä! Näistä voidaan siis jatkossa ammentaa...

Minullekin tuli siis tällä kertaa nolla ja mikä hassuinta myöskin -52p, vaikka tehtiinkin eri virheitä. Myös aikaa kului meillä kummallakin melkein yhtä paljon. Minä olin vain 4 sekuntia Lucy-neitiä nopeampi!

Kunhan tästä nyt selvitään, niin sitten vain leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Ps. Ei tiedetty, että paikalla oli valokuvaaja, joten oli hauska yllätys, kun kuvat löytyivätkin Facebookista. Saatiin lupa käyttää näitä kuvia ja annettiin tämän kerran Emännänkin esiintyä meidän kuvissa, kun onhan hänelläkin oma pieni roolinsa tässä harrastuksessa.

Kuinka harrastaa rally-tokoa mäyräkoiran kanssa

Meillä kun on tässä jo takana lähes vuoden vankka kokemus rally-tokon harrastamisesta, niin ajateltiin, että voitaisiin antaa vähän vinkkejä harrastuksen aloittamiseen heille, jotka vielä koira sylissä sohvalla arpovat, kehtaisiko sitä alkeisryhmään ilmoittautua, kun on mielenhäiriössään sattunut hankkimaan mäyräkoiran. Siispä aiheesta:


Kuinka harrastaa rally-tokoa mäyräkoiran kanssa

Ota mukaasi harjoituksiin

• mäyräkoira (yksi tai useampia)
• tavallinen panta tai valjaat (ei kiristäviä tai kuristavia)
• tavallinen hihna (ei flexiä)
• rutkasti parhaimpia herkkupaloja
• pitkä pinna
• roppakaupalla huumoria

1. Toisin kuin usein luullaan, myös mäyräkoira on koira ja kuten mitä tahansa koiraa, myös mäyräkoiraa voi kouluttaa. Kun menet ensimmäisen kerran harjoituksiin, suhtaudu tottelevaisuuslajin harrastamiseen mäyräkoiran kanssa luonnollisena asiana ja muutkin tekevät niin. Pian huomaat, etteivät muut ryhmäläiset naurakaan sinua ulos treeneistä. He saattavat jopa muistaa nähneensä mäyräkoiria kisoissa tai tuntea jonkun toisenkin, joka joskus harrasti rally-tokoa mäyräkoiran kanssa. 

2. Älä vertaa nenä maassa, puoli metriä takanasi iloisesti kuuhailevaa mäyräkoiraasi treenikaverisi banaanina ohjaajansa vieressä ravaavaan belkkariin. Syvällä sisimmässäsi tiedät, että jos olisit halunnut harrastaa kuin palveluskoirien kanssa harrastetaan, olisit siinä tapauksessa hankkinut alunperinkin palveluskoiran. Sen sijaan olet hakenut elämääsi hieman toisenlaista maustetta mäyräkoiran muodossa, ja kuten kauniit koiransa, ovat myös mäyräkoiraihmiset toista maata. Siinä missä muut ihmiset elämässä eteen sattuvan esteen kohdalla miettivät, mikä on lyhin ja helpoin tie toiselle puolelle, miettii mäyräkoiraihminen, kuinka tästä saisi vielä vähän haastavampaa ja mielenkiintoisempaa (ja oudosti jossain mielen taka-alalla leijuu myös kysymys "Miltähän se haisee?").

3. Kun kyltit ovat ahkeralla harjoittelulla vihdoin muistissasi (koirasi on oppinut ne jo kauan sitten) ja ilmoittaudut ensimmäisiin rally-toko-kisoihin, onnittele itseäsi! Olet jo voittanut. Nimittäin itsesi. Kaikki tästä eteenpäin on pelkkää plussaa. Jos saavutatte mäykkynne kanssa hyväksytyn tuloksen alokasluokassa, kannattaa sitä juhlia ystävien ja sukulaisten kanssa. Koirathan eivät tee virheitä, mutta jos itse onnistut ohjaamaan radan läpi hyväksytysti, on se helposti täytekakun tai ravintolaillan arvoista. Et ole pelkästään opettanut mäyräkoiraa istumaan ja seuraamaan, vaan olet saanut yksinäisen suden houkuteltua yhteistyöhön kanssasi. 

    Vuosisatojen luola- ja muu metsästys on hionut mäyräkoiran hienolaatuisen luonteen siihen omintakeiseen muotoon, jossa se tänä päivänä tavataan. Kolmen metrin syvyydessä pimeässä ahtaassa luolassa et ole koirasi vieressä kuiskaamassa, mitä tehdä, kun kettu puolustautuu henkensä kaupalla. Näin ollen mäyräkoiralle on kehittynyt taito ajatella ja tehdä itsenäisiä päätöksiä, ja näitä koiran omia tilannearvioita ja ajatuksia me ihmiset sitten kutsumme siksi mäyräkoiran kuuluisaksi itsepäisyydeksi. Mäyräkoirasi kanssa et koskaan ole yksin, koska myös se pohtii ja yrittää joka hetki ratkaista eteenne sattuvia tilanteita. Ota siis suurena luottamuksen ja kunnioituksen osoituksena, jos mäyräkoira katsoo sinut soveltuvaksi ohjaajakseen ja antaa sinun päättää, mitä tehdään ja milloin.

4. Nauti tekemisen riemusta. Mäyräkoirasi on tyytyväinen uudesta viihdykkeestä, jonka olet keksinyt sen päiviä piristämään. Mikään ei ole mäyräkoiralle mahdotonta (ainakaan sen omasta mielestä). Lyhyitä jalkoja suuremmat esteet ovat yleensä omistajan korvien välissä. Rally-tokon korkeimman koulutustunnuksen saaneiden joukossa on myös mäyräkoiria. (Tai ainakin rally-tokolegendat kertovat niin.)

Perjantaipuistoilua

Kaikilla meillähän on omat hupsut tapamme, jotka ovat saattaneet seurata meitä pentuajoista asti. Minun hupsutukseni on Emännän lapasten kuljettaminen ja puisteleminen. Yhä vieläkin se saa minut innostumaan, jos onnistun lapasen itselleni varastamaan.

Melko hämärää hyssyä alkaa jo olla iltapäivisin, kun Emäntä pääsee töistä ja käydään lähes jokapäiväisellä koirapuistoulkoilullamme.

Minä en tuohon Lucy-neidin lapashupatukseen ole oikein lähtenyt mukaan. Minä luotan edelleen pallon raadon viehätysvoimaan.

Hetken aikaa tänään luultiin, että joulupukki on eksynyt meille etuajassa. Se olikin kuitenkin Mestari, joka saapui kotiin lahjasäkin kanssa.

Minähän kävin joku aika sitten auttamassa metsästäjiä sen kolarikauriin etsimisessä (Erilainen iltalenkki). Palkka siitä saapui tänään: säkillinen hirvenluita! Nyt on herkkuja vähäksi aikaa. Että kiitosta vaan!

Turvallisuusupseeri-Ronin lokikirja: 29102016

00.30 1. tarkastuskierros: Kaikki kunnossa. Siirryn tarkkailemaan nukkumaan keittiöön.

02.43 2. tarkastuskierros: Edelleen kaikki kunnossa. Kuorsausta makuuhuoneesta. Todennäköisesti Mestari ja sivuäänenä kenties Lucy-neiti. Siirrän tarkastusasemani olohuoneen sohvalle.

05.36 Lucy-neiti hyppää sängystä. Fyysinen pakottava tarve päästä ulos. Tarkennettuna: vatsavaiva. Toimenpiteet: Paremman Mestarin tuijottaminen pimeydessä. 
Tuijotus toimii ja Parempi Mestari herää. Lähden mukaan ulos turvaamaan selustaa.
Näemme naapuritalon pihalla lehdenjakajan. Uhkaluokitus 12,3. Toimenpide: muutama karkoittava haukahdus.

09.02 Siirryn Mestareiden vuoteeseen tarkkailemaan elintoimintoja. Myös Paremman Mestarin uni on tänä aamuna yllättävän syvää.

10.38 Suoritamme lähialueiden tarkastuksen. Mukana myös ylemmän kenraalikunnan jäsen Lucy-neiti. Tervehdimme kukkakaupan tätiä, jonka jälkeen Lucy-neiti tekee havainnon arveluttavasta liikehdinnästä. Lucy-neiti tekee turvaluokan 2C hälytyksen ohikulkevasta saksanpaimenkoirasta. Lisään kohtaamiseen muutaman oman suojahaukahdukseni. En vieläkään tiedä, miksi Lucy-neiti vihaa juuri tuota sakemannia niin paljon. Jotain outoa siinä täytyy olla. Ei Lucy-neiti turhaan nostaisi hälytystensä turvaluokituksia.

12.25-13.40 Parempi Mestari poissa kotoa. Palatessa fyysinen suoritustaso on hieman alentunut, aistin lievää verensokerin laskua ja mahdollista kuivumista todennäköisesti jonkin fyysisen rasituksen jäljiltä. Henkiset ominaisuudet ovat normaalit.

14.50 Ääniä rappukäytävässä. Uhkaluokitus 43,6. Toimenpiteet: voimakasta puolustavaa haukkumista lähietäisyydellä asunnon ovesta. (Uhkaluokituksista lue liite 1a.)

16.45 Mestarit ovat poissa. Samalla rappukäytävästä kuuluu taas ääntä, uhkaluokitus 14,1. Toimenpiteet: pari haukahdusta. Vastauksena rappukäytävästä kuuluu: "Nyt Roni hiljaa! Minä olen vain siivoamassa häkkivarastoa!" Äänirekisteristä löytyy vastine Paremman Mestarin äänelle. Ei siis välitöntä vaaraa. Ihmettelenpä vain, miksei minua ole otettu mukaan häkkivaraston tarkastukseen...

17.15 Pidempi tarkastuskierros keskusta-alueella. Kaupalle asti tavanomaisia koirakansalaisten merkkausjälkiä. Satamassa lisäksi sorsien ulostejäämiä sekä jokin kiinnostava, tuore jälki, joka jää kuitenkin selvittämättä.

17.33 Rusakkohavainto. Yritämme Lucy-neidin kanssa tavoittaa rusakkoa, mutta turhaan. Turvallisuustriomme kolmas jäsen ei saa jalkojaan tarpeeksi nopeasti liikkeelle. Kuinka ihmeessä ihmislaji on säilynyt täällä maapallolla jo tuhansia vuosia vain kahdella jalalla? Merkkamme tienylityskohdan ja toteamme rusakon menneen viereiseen puutarhaan. Emme voi tehdä tällä kertaa enempää puutarhoja terrorisoivalle rusakkoliikkeelle.

17.58 Tumma, huppupäinen vaappuva henkilö. Todetaan tuijotustestillä vaarattomaksi ja päästetään ohi haukkumatta.

20.00 Saunavuoro. Meinasin missata, kun olin unosilla Mestareiden sängyssä. Viime hetkellä ehdin livahtaa oven raosta Paremman Mestarin perään. Joskushan se täytyy minunkin nukkua.
Ensi yönä on 735. perättäinen yövuoroni tässä laumassa. 26.10. tuli näet kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun saavuin pohjoisesta Mestareiden turvaksi, ja tätä pyyteetöntä työtäni olen tehnyt aivan ensimmäisestä yöstä lähtien.

Liite 1a: Uhkaluokitukset. Kaikille uhkaaville aistein havaittaville tapahtumille annetaan uhkaluokitus tilanteen uhkaavuuden mukaan. Asteikko on 0-120, jossa maksimiarvo 120 on oletettu suurimman mahdollisen uhan arvo. Luonnossa maksimiarvo voi kuitenkin elää ja olla jopa suurempi. Uhkaluokitukset tehdään pääasiassa äänen, liikeen ja hajun, joskus myös maun ja tuntoaistin mukaan ja paremman täsmällisyyden saavuttamiseksi toimenpiteiden osalta, annetaan arvoja kymmenesosan tarkkuudella.

Ronin suuri rakkaus

Emäntä oli luvannut käyttää Roosa-tädin eilen eläinlääkärissä, kun Roosa-tädin jalkaa täytyi taas käydä näyttämässä erikoislääkärille, jonka vastaanotto on aika kaukana ja Roosa-tädin omat ihmiset eivät töiden takia ehtineet. Suunnitelma oli siis: mäykyt sisälle taloon päiväksi, Roosa-täti kyytiin ja eläinlääkäriin. Toteutus oli jotain vähän muuta.

Roosa-täti eläinlääkärin pihalla niin kiireisenä, ettei ehtinyt katsoa kameraan.

 Ninnillä oli edelleen juoksut ja hän ulvoi ulkona tarhassa, kun näki Ronin tulevan sisälle. Ronin tunteet leimahtivat välittömästi niin palavasti, että hänen jolinansa kuului ulos asti. Emäntä pelkäsi, että päivän aikana Roni ehtii rakkauden vimmassaan repiä puoli taloa ja syödä itsensä jostain ulko-ovesta läpi, joten ei kun Roni-poika Roosa-tädin seuraksi autoon. Ninni tuli sisälle minun seurakseni. Me osaamme käyttäytyä.

Ajokeli oli mitä surkein. Emäntä totesikin ironisesti, ettei parempaa paikkaa ensilumen vastaanottamiseksi olekaan kuin moottoritiellä auton ratissa. Rekat varsinkin pöllyttivät lunta uskomattoman sakeana. Menomatkalla ei kuitenkaan ollut ongelmia. Löydettiin perille ja Roosa-täti jaksoi olla ystävällinen ja kohtelias eläinlääkärissä aina siihen asti, kunnes pääsi pois pöydältä. Huojentuneena siitä, ettei häntä tällä kertaa pistetty ja rauhoitettu (hänet on rauhoitettu vuosien aikana kymmeniä kertoja, kun etujalkaa on hoidettu kerta toisensa jälkeen) hän halusi kiireen vilkkaan ulos ja siinä sivussa eräs vuoroaan odottava hirvikoira sai kyllä ihan kohtuuttomat haukut osakseen. Mitään kärhämää ei kuitenkaan ehtinyt syntyä, kun Emäntä luotsasi Roosa-tädin suorinta tietä takaisin autoon.

Tässä vaiheessa voisi jälkiviisaana todeta, että minutkin olisi kannattanut päästää uudemman kerran ulos jaloittelemaan. Olin toki käynyt välillä ulkona, mutta aikaa säästääkseen, Emäntä päätti pyyhkäistä samoilla vauhdeilla takaisin, kun olisi vielä matkaa kotiinkin. Vaikka nykyisin aika tottunut olenkin autoiluun, niin raja se on minullakin. Oksensin autoon pitkästä aikaa. Emäntä siirsi minut Roosa-tädin viereen farmarin takakonttiin. Laina-autossa ei ole koirakaltereita, joten hyppäsin saman tien hattuhyllylle. Siitä seurasi painokelvotonta tekstiä, jonka jälkeen en enää yrittänyt hypätä kontista penkille uudestaan, mutta Roosa-täti pahoitti melkoisesti mielensä siitä, että hän joutui omassa autossaan kuulemaan sellaista puhetta. Hänen korvansa sojottivat happamasti sivuille, eikä hän katsonutkaan enää meihin päin.

Takaisin Ninnin ja minun luokse päästyään Emäntä puhui Ninnin ja Roosa-tädin emännän kanssa jotain huonosta ajokelistä, väsymyksestä ja mahdollisesti jollain tavalla säähän sopimattomista renkaista omassa autossaan. Lunta oli satanut siellä jo kymmenen senttiä!

Lopulta jäimmekin siis yöksi. Pientä hankaluutta vain aiheutti nuori rakkaus. Ninniä ja Ronia ei voinut pitää samassa huoneessa hetkeäkään. Ninni kävi raivoissaan Roniin kiinni ja puri sitä niskasta niin, että Roni parahteli, mutta heti kun Ninni päästi irti, oli Roni jo halailemassa Ninniä. Kun oli Ronin vuoro olla ulkona, hän kiipeili pitkin ikkunalautoja nähdäkseen Ninnin edes vilahdukselta sisällä. Ja mahtoi Ronilla olla nälkä, kun päästiin kotiin, kun hän ei suostunut syömään mitään koko aikana.

Rakkauden voima riitti minulle!

 Kotiin päästyämme käytiin tänään vähän kuvailemassa. Aallonmurtajalla ei ollutkaan lunta kuin nimeksi, mutta muuten siellä saa kivoja kuvia, kun on vettä ympärillä.

Nähtiin yksi rahtilaivakin.

Hämmästyttävän paljon on luonnossa vieläkin kukkia, vaikka on jo pitkälle yli lokakuun puolivälin!

Ei ole ollut vielä niin kylmä, että kukat olisivat kuolleet.
Ruskan värit tuntuvat vielä kirkastuneen valkoista lunta vasten siellä, missä lehdet eivät ole vielä pudonneet.

Ja tässä yhdessä omenapuussakin oli vielä hangen keskellä oksat täynnä omppuja! Kovin herkullisilta ne eivät tosin enää näyttäneet.

Emännällä on ollut siis lainassa järjestelmäkamera, jota hän on yrittänyt opetella vähän käyttämään. Vaihtelevalla menestyksellä... Samalla on vaan tainnut vähän herätä kiinnostus oman kameran hankkimista kohtaan. Me mäykyt ei kyllä ihan varauksetta sitä haavetta olla puoltamassa. Ihan kiva saada toki herkkuja kesken lenkin kameraan katsomisesta ja paikallaan olemisesta tai kameraa kohti juoksemisesta, mutta varsinkin näiden muiden kohteiden ikuistaminen vei meidän mielestämme liikaa huomiota siitä tärkeimmästä eli lenkistä itsestään. Eihän me päästäisi enää pihaa pidemmälle, jos meillä olisi aina kamera mukana! Kuvausretket venyvät myös, kun Emäntä ei malta lopettaa ennen kuin muistikortti on täynnä, koska juuri seuraava ruutu saattaa olla se Täydellinen Kuva. Tässä yli 10 vuotta vanhassa kamerassa muistikortille mahtuu onneksi "vain" alle 500 kuvaa...

Paikalla ollaan. Pidä vain se naudanmahalastu valmiina.