Ahkeruudella ansaitut ansiomerkit

Vähän seuraa taas tämmöistä palkintohypeä, mutta tämä on yksi parhaista ja ehkä elämämme ja uramme tärkein palkinto, niin suottehan, että esittelemme tämän.

Meidät palkittiin nimittäin eilen Suomen Kennelliiton kaverikoiramitaleilla! Meidän kaverikoiraporukastamme yhteensä 9 koirakkoa sai palkinnot eilen. Kaverikoiramitali myönnetään ansiokkaasta kaverikoiratoiminnasta, sitä varten on täytynyt suorittaa vähintään 10 kaverikoiravierailua ja se myönnetään koiralle vain kerran. Meidän porukastamme eräs valkoinenpaimenkoira Laska oli tehnyt jopa 70 vierailua vuosien mittaan! Meidän vierailumäärämme on lähempänä tuota kymmentä, mutta toki meidän Emännällämme vierailuita on jo pitkälle kolmattakymmenettä, koska meitä on kaksi kaverikoiraa, joiden kanssa hän vuorotellen on käynyt lapsia, vanhuksia ja kehitysvammaisia tapaamassa.

Mitalien ja kunniakirjojen luovutuksen jälkeen paikalla ollut yleisö sai silittää meitä palkittuja. Ihanan paljon lapsia oli mukana ja niinpä me hyvin pian uppouduimme kyykistyneiden lasten mereen ja saimme ainakin tuhat rapsutusta. Muutamia vauvojakin nostettiin meidän kuonon eteen katselemaan ja Emäntää vähän jänskätti, kun meillä on tuo kieli aika herkässä lipaisemaan houkuttelevia neniä, mutta asiallisesti tyydyimme tällä kertaa katselemaan vauvoja ja pääasiassa lapsiakin kieli suun sisäpuolella tai vain läähätyksestä ulkona roikkuen. (No ihan muutama makutesti suoritettiin joidenkin nenille satunnaisotannalla...)

Palkitsemistilaisuuden jälkeen Emäntä halusi vielä käydä tapaamassa kummityttöänsä, kun kerran siellä jo lähellä pyörittiin, ja iltaa vietettiinkin jälleen yhdessä tutussa, rakkaassa seurassa. Me kyllä muistetaan, kenen luona on joskus hoidossa oltu, saatu hyvää huolenpitoa ja päästy viereen nukkumaan!

Rouva Nasu, joka on syntynyt 2000-luvun alun hämärissä

Saatiin siinä samalla taas yksi totuttelukerta kissojen olemassa oloonkin. Talon vanha rouva (siis todellakin VANHA rouva, iältään lähes 20-vuotias) Nasu ei tyytynyt piileskelemään omassa kodissaan, vaikka koiria olikin kylässä. Hän asteli ylväästi keittiön läpi ja istui kahvipöytään seuraksi. Emäntä kielsi ehdottomasti haukkumasta Nasu-rouvalle ja niinpä katseltiin häntä vain varovasti, mutta äärettömän kiinnostuneesti, kunnioittavan matkan päästä. Kävin minä pikkuisen hänen häntänsä alta nuuskimassa, että millainen koira se kissa oikein on, mutta Emäntä käski pois, kun kissat eivät kuulemma tykkää pyllyn haistelusta. Siinä oli siis heti kulttuurierot vastakkain. Jonkin aikaa seurusteltuaan Nasu vetäytyi taas päiväunille ja me Ronin kanssa jäljestimme hänen askeleensa tuvan läpi eteisen kautta pannuhuoneen ovelle.

Kotona kurkistettiin sponsorikassien sisältöä ja täytyy sanoa, että sponsori on ollut taas avokätinen.

Älkää huolestuko, Emäntämme erottaa kyllä, mitkä tuotteet on tarkoitettu koiranohjaajalle, eikä syötä meille suklaata. ;)

Uimista ja olemista

Vietettiin männä viikko Ninnin ja Moonan luona. Heidän ihmisensä katosivat joksikin päiväksi alkuviikosta, mutta tulivat sentään takaisin. Jollain matkalla kävivät. Moona ei ollut moksiskaan, mutta Ninni piti meidän Emäntää vähän tarkemmin silmällä, ettei katoa viimeinenkin ihminen talosta. Vaikka katosihan sekin parina päivänä ja välillä Ronin kanssa, mutta hän ei ollut vuorokausi tolkulla kadoksissa.

Moona saattaa olla ihastunut Roniin. Hän kulkee Ronin perässä, yrittää käydä Ronin viereen makaamaan, vaikka Roni aina väistääkin, kutsuu Ronia leikkimään vähän väliä, ja kun Ronilla oli punkin puremia, niin Moona haisteli ja hoiti niitä ja kirputtikin Ronin puolesta.

Roni kävi mejä-kokeessa. Olin vähän nyrpeänä, kun tänä kesänä se olen ollut yleensä minä, joka sinne metsään on päässyt, mutta kai se oli kiva Roninkin päästä kerran edes täällä koto-Suomessakin kokeisiin. Tutussa suomalaisessa kokeessa hän pääsikin taas loistamaan ja sai tuloksen VOI1 ja 43 pistettä. Emäntä tykkäsi, että oli ehkä Ronin paras jäljestys koskaan. No pisteet ovat yhdessä kokeessa olleet paremmat, mutta tällä kertaa Roni ei ollut juuri jäljeltä poikennut, vaan oli tehnyt todella tarkkaa työtä. (Päivä oli hyvin kuuma, joten pari kertaa Roni oli käynyt kurkistamassa muutamaan jäljen vierellä olleeseen painanteeseen ja ojaan, josko siellä olisi ollut vettä juotavaksi, mutta kuivaa oli metsässä.) Makauksista hän oli merkannut yhden historiallisesti oikein pysähtymällä ja Emäntä oli ollut vähällä hihkaista riemusta metsässä. Sitä merkkaamistahan on nyt harjoiteltu vuoden verran, että tällä logiikallahan, yksi makauksen merkkaus lisää per vuosi, niin kolmen vuoden päästä suoritus on täydellinen. Sitä odotellessa.

Ehkä tällä helteellä oli parempikin pysytellä poissa metsästä ja antaa Ronin hikoilla välillä.

Useampana päivänä Emäntä kehtasi jättää meidät mäykyt ja Ninnin taloon ja lähteä marjastamaan vain Moona mukanaan. Moonassa on energiaa jonkin verran enemmän (PALJON enemmän) kuin meissä muissa kolmessa yhteensä ja nyt Emäntä huomasi tilanteen, jossa hän arvosti tuota energiaa ja pitkiä kinttuja yli kaiken. Hän kävi marjassa suolla, jossa tiheän kasvuston läpi ei nähnyt juuri viittä metriä pidemmälle, joten siinä varvikossa kykkiessä oli mukava tietää, että joku väsymätön, valpas pitkäsääri hilppasi ympärillä tiedustelijana ja ilmoittaisi kyllä, jos joku muukin karvaisempi ja pitkähampaisempi turjake kykkisi samalla tavalla marjoja hamuten pusikon toisella puolella. Hän myös kuuntelutti suoeläimistölle Michelle Obaman muistelmia ja ensimmäisenä päivänä, kun ei vielä hoksannut äänikirjamahdollisuutta, myös lauloi itse, joten hän sai marjastaa aivan kaikessa rauhassa.

Paitsi viimeisellä kerralla vastaan oli luikerrellut valtavan kokoinen käärme. Kotiin päästyä tarinan käärme oli paisunut jo suunnilleen kuningaskobraksi, mutta todennäköisesti se oli tuhti rantakäärme. Käärmeen näkeminen oli ollut sen verran puistattavaa, että varmuuden vuoksi Emäntä oli siirtynyt etemmäs ja ottanut uteliaan Moonan kiinni. Varvikossa kun oli hieman hankala tehdä lajitunnistusta rantakäärmeen ja mustan kyykäärmeen välillä.

Perjantaina Emäntä vei Ronin vielä vesiriistakokeeseenkin testaamaan tämän kesän tason. Taso oli pysynyt samana kuin viime kesänä eli tulos VERI2, pisteitä tuli kaksi vähemmän kuin viime vuonna eli 18. Tuomari oli eri kuin viime vuonna, joten sekin voi selittää piste-eroa. Suoritus oli sinänsä toisinto viime vuodesta ja suorituspaikkakin oli sama.
    Tyhjään veteen Roni oli mennyt mallikkaasti ensimmäisestä käskystä, mutta käynyt sitten useamman kerran rannalta hakemassa vauhtia ja uinut kyllä komeasti riitävän kaukana rannasta, mutta ei tarpeeksi laajalla sektorilla. Tässä Emäntä oli kyllä tunnistanut oman syynsä, koska tarkemmin ajateltuna Roni ui juuri sillä sektorilla, jolla Emäntä on hänen kanssaan treenannut. Korjattava asia 1.
    Lintua heitettäessä Emännän oli pidettävä edelleen Ronista kiinni, koska ei luottanut kiihkoissaan ulisevan ja tärisevän Ronin kestävän paikallaan pelkän sanan voimalla. Korjattava asia 2. Noudossa Roni rantautuu edelleen mieluiten lähimpään pusikkoon ja kuivattelee siellä rauhassa linnun kanssa. Tuomari oli jo epäillyt Ronin piilottavan lintua ja siitä ei olisi kuulemma hyvä heilunut. Siltä häpeältä Roni sentään säästi Emännän ja toi linnun näkyville rantaan, mutta ei edelleenkään Emännän käteen asti. Korjattava asia 3.
    Kolmas osio oli linnun jäljestys metsässä ja vaikka Roni kerran harjoituksissa toikin linnun metsästä melkein Emännälle asti, ei hän uskaltanut luottaa Roniin vielä kokeessa, vaan Roni jäljesti kytkettynä. Se oli ollut tarkkaa työtä ja vaikka jäljelle sattui vanhakin linnunraato, niin Roni ei hämmentynyt vaan seurasi laahausjälkeä linnulle asti. Kytkettynä ei kuitenkaan voi saada kuin maksimissaan 6 pistettä eli tämä on korjattava asia 4.

Tuo toinen en ole minä vaan Lori-tyttönen, jonka kanssa Roni kävi eräänä iltana treenaamassa.

Tätä vesiriistaa kun on nyt tässä harjoiteltu Ronin kanssa ja minäkin olen välillä ollut mukana, niin on käynyt sellainen hassu juttu, että minäkin olen oppinut menemään uimaan. Ihan totta se on, vaikka hullulta kuulostaakin! Olen siis aina tykännyt kahlailla lämpimällä ilmalla, mutta se hetki, kun tassut eivät enää yletä pohjaan, on ollut minulle kauhistus.
    Viime kesänä Emäntä uitti minua aika paljon pelastusliivit päällä, joten uiminen sinänsä tuli tutuksi. Tänä kesänä kävi niin, että rakkauteni ruokaan voitti kauhuni tassujen pohjaan osumattomuuteen. Emäntä kokeili heittää noutodummya minullekin ja palkaksi sain raakaa jauhelihaa. Hän heitti ensin niin rantaveteen, että sain patukasta otteen kahlaamalla, mutta vähitellen patukka meni syvemmälle ja syvemmälle ja lopulta minun oli vain heittäydyttävä uimaan, että saisin ihanaa, raakaa lihaa. Ehkä muutama vuosi lisää treeniä ja.... nääh. Ei nyt sentään. Uiminen on hyvää liikuntaa ja liha on herkullista. Nautin niistä sellaisenaan ilman mitään koetavoitteita.

Trooppinen yö oli niin trooppinen sisällä, että Emäntä ja minä nukuimme parvekkeella. Siellä oli viileämpää ja nukutti hyvin.

Heinäkuista hiljaiseloa

Nyt on otettu rauhallisesti. Päivässä on ehkä kaksi tai kolme asiaa, jotka on tarkoitus tehdä ja lopulta ehditään ehkä yksi toteuttaa. Onneksi se yksi toteutunut asia on yleensä jotain meihin koiriin liittyvää.

Roni kävi esittelemässä Emännän kanssa mejää lasten ja nuorten eräleirillä viikonloppuna. Ihmettelen hieman, että Roni valittiin, vaikka tällainen *kröhöm* jäljestysvirtuoosikin olisi ollut tarjolla, mutta ilmeisesti Roni oli "monipuolisempi", kun samalla sai näyttää lapsille, kuinka mäyräkoira ui. Siinäpä  vasta temppu...

Katsokaa lapset! Näin sitä jälkeä ajetaan! Tästä se verijälki kulkee!

Katsokaa lapset! Näin mäyräkoira ui koiraa! Tällä tavalla se patukka haetaan!

Rally-tokotaitoakin on yritetty pitää yllä omilla pienillä treeneillä. Kerran viikossa on yritetty jaksaa tehdä ratatreeniäkin. Ja kun sanon "jaksaa", niin tarkoitan, että Emäntä yrittää jaksaa järjestää meille treenit. Meidän "jaksamisessa" ei ole mitään kyseenalaistettavaa! Viimeeksi jopa hassuteltiin sillä tavalla, että kun me olimme Ronin kanssa molemmat niin innoissamme ja aina kisaillaan, että kumpi pääsee ensin (yleensä minä aina pääsen tai jos en pääse, niin pistän mekkalaksi), niin Emäntä ottikin meidät molemmat tekemään rataa yhtä aikaa duona! Olimme molemmat samalla puolella, joten vähän tuli törmäilyä, kun kumpikin yritti olla lähinnä Emäntää ja hieman sekoilua muutenkin, kun meillä on joissakin tehtävissä eri sanat (esim. Roni sivu vs. Lucy viereen, Lucy seiso vs. Roni asento. Todella epäkäytännöllistä. Älkää muut tehkö tätä virhettä!), mutta yllättävän hyvin meni rata läpi parinakin. Sitten tehtiin pari kierrosta ihan soolonakin.

Ilmankosteus oli hyvin korkea noissa treeneissä, joten kotiin tultua 20-paikkainen kalsarikaruselli valjastettiin kylttikuivaimeksi.

Ikealaisia kylttitelineitä treenikaverin kuminauhapatentilla modattuina. DIY-henkistä, mutta toimii.

Yksi radikaali muutoskin on mahtunut tähän viikkoon: Emäntä myi akvaarion! Muutamaa lyhyttä taukoa lukuunottamatta hän on ollut akvaarion omistaja siitä lähtien, kun oli 2-vuotias. Viimeiset 19 vuotta akvaario oli ollut yhtäjaksoisesti "toiminnassa". (Välillä se vietti muutaman vuoden lainassa ja kuiviltaankin se oli varastossa.) Harrastus oli katkolla muutama vuosi sitten, kun ensin lämmitin rikkoutui ja kuumensi veden ja lähes kaikki kalat kuolivat ekokatastrofissa ja sitten vanha allas alkoi vuotaa, mutta lopettamisen sijaan Emäntä kävi ostamassa uuden altaan käytettynä.

Nyt kuitenkin kaloista oli enää jäljellä jokunen pohjakala ja "kolme muskettisoturia", jotka olivat kaikki eri lajeja. Siivoaminen on ollut jo pitkään vastenmielistä ja uusiin investointeihin ei tuntunut löytyvän enää intoa. Niinpä kokeiltiin akvaariosta luopumista. Yllättävän hiljaista ja haikeaa on ollut, kun muutaman vuosikymmenen jälkeen lorina on hiljentynyt. Akvaariota oli kuitenkin kiva katsella silloin, kun sitä ei tarvinnut siivota. Toivottavasti siitä on nyt uudelle omistajalle yhtä paljon iloa kuin vanhalle omistajalle. (Uusi omistaja on hyvin uusi itsekin, kun hän on 4-vuotias!)

Eilen ja tänään on tehty metsälenkkejä. Eilen etsittiin mahdollisia, uusia mejä-maastoja. Minäkin hyppäsin mukana siis n. 4 kilometriä umpimetsää eikä mitään polkuja! Joissakin pahimmissa risukoissa Emännän kävi sääli minua ja hän olisi halunnut kantaa minua, mutta minä halusin kipittää itse.

Lenkkeily on kivaa!

Tänään oli kiva yllätys, kun Ninni ja Moona tulivat kylään emäntineen. Kävimme kiertämässä metsälenkin tällä kertaa polkua ja osin pitkospuita myöten. Hyvin jaksoin tänäänkin mennä sen 7 kilometriä.

Tulevaisuus häikäisee

Moona toimi tiedustelijana joukon etunenässä, mutta me muut kipitimme niin tiiviinä jonona emäntien jalkojen juuressa, että meihin meinasi kuulemma kompastua. 

Päivä paratiisissa

Jos pääsisit paratiisiin, niin millaista siellä olisi? Tai millainen on mäyräkoiran paratiisi?

No mepä kerrotaan.

1. Vapaus. Paratiisissa saa juoksennella vapaana ja on tilaa juosta. On myös niin turvallista ja esim. autoja ei ole lähettyvillä, että ihmisten ei tarvitse vahtia joka askelta.

2. Vettä. Kunnon paratiisissa on järvi rannassa, koska kaiken juoksentelun välillä on saatava huikka raikasta vettä ja mikä olisikaan parempi kuin Suomen suurin juomakuppi! Vettä tarvitaan myös vatsakarvojen kasteluun, jos keho kuumuu juoksemisesta liikaa ja saattaa joku villikko haluta uidakin, jos veteen heitetään noutodummy ja palkkana on raakaa jauhelihaa. Ja kun raa'asta jauhelihasta on kyse, niin voi niitä villikoita olla kuulkaa vaikka kaksikin kappaletta! Niih!

3. Monenlaisia koloja ja sopukoita, pensaita ja puskia, sekä laituri ja kelluntavehje. Ei kai näitä nyt tarvitse juuri edes perustella. On kiva, kun saa tutkia monenlaisia paikkoja. Täytyy olla erilaisia alustoja, kuten metsämaata ja nurmikkoa. Avointa tilaa ja suojaa. Ja toinen meistä haluaa keikkua vedenrajassa myös esim. lauttojen, veneiden tai vaikka sup-lautojen päällä.

4. Takaa-ajettavaa tai ainakin hätyyteltävää. Ihan parasta, jos vapaassa juoksentelutilassa on jonkin toisen eläinlajin edustajia, jotka sanotaan nyt vaikka ovat vähän fyysisesti heiveröisempiä kuin mäyräkoirat, jolloin ne ikään kuin luonnostaan kaikkoavat edeltä ja vaikkei niitä nyt aivan erikseen ajaisikaan takaa, niin riemullisen kaakatuksen ne voivat silti päästää, kun ohitse liehuu villiintynyt mäyräkoira.

5. Usean sorttista ulostetta. Papanaa, pökälettä, luirua ja läjää. Sisäisesti ja ulkoisesti. Juoksemisen ja uimisen tai kahlailun ohessa äärettömän tärkeä paratiisiominaisuus on saada kieriä erilaisissa tuoksuvissa jätöksissä ja parhaat palat maistuvat hyvältä myös kielen päällä.

Voitteko kuvitella, että tällainen onni ja autuus sattui meidän kohdallemme tänään, että pääsimme vierailemaan paratiisissa! Ja tämä oli jo toinen kerta tänä vuonna! Ja uskomatonta, että tämä autuus on ollut koko ajan aivan tässä lähellä, vaikkemme olekaan aiemmin päässeet sitä kokemaan kaikessa ihanuudessaan.

Ensimmäisellä vierailukerralla Roni juoksi varttitunnin edestakaisin ennen kuin pystyi pysähtymään edes hetkeksi. Täytyy myöntää, että tänään myös minä viiletin pihalla edestakaisin korvat lepattaen. Irrallaan pihalla oli myös kanoja ja kukko, mutta me pyhästi lupasimme olla ajamatta kanoja takaa, joten saimme juoksennella vapaina. Pari kertaa tosin ylös terassille kantautui raikuva kaakatus, kun Roni ei aivan malttanut mieltään, vaan hän juoksi ikään kuin huomaamattaan kanalauman keskeltä. Emännän nuhteluiden jälkeen hän ei enää häirinnyt kanoja. Emäntä hieman ajatteli kauhulla niitä kahta tipua, jotka myös olivat pihalla, mutta hänen hätäilyynsä voisin vastata: mitä tipuja? En minä ainakaan nähnyt mitään tipuja. Sen sijaan sen rannalla kuivuneen kuhan pään minä kyllä huomasin ja laitoin hampaani töihin.

Saimme myös tutkia lammaslaidunta. Mitä siunattuja papanakoneita! Minä kierin niin monessa lampaankakassa, että haisen kuulemma itsekin aivan lampaalle. Söin myös niin paljon lampaan jätöksiä, että kotiin palattua oli pakko ottaa pienet ruokalevot.

Ilmeisesti myös käärme kuuluu jokaiseen paratiisiin, halusi sitä tai ei. Tämän paratiisin nimittäin omistaa ylhäinen ja omanarvontuntoinen abessinialainen Ukko-kissa. Minä väistin häntä vaistomaisesti etemmäs, mutta Roni höhlä yritti epäkohteliaasti ottaa isännästä mittaa. Isäntä sähähti ja räppäsi tassua. Roni tietenkin väisti, eikä Ukonkaan tarkoitus todennäköisesti ollut satuttaa, koska kyllä hän senkin olisi pystynyt tekemään, jos olisi todella halunnut. Erityisen lämmin kohtaamisemme ei siis ollut, vaikkei mitään selkkausta syntynytkään. Ukko olisi itsepintaisesti halunnut olla myös ulkona ja mielellään pitänyt ainakin terassin itsellään, mutta hän joutui vieraanvaraisesti väistämään sisätiloihin, kun ihmiset eivät voineet keskittyä syömään lettujaan, kun heidän täytyi seurata meidän kolmen elekieltä. Ukko protestoi naukumalla oven takana koko terassilla vietetyn ajan, mutta kun siirryimme rannemmas uimahommiin, pääsi hänkin takaisin terassilleen. Kiitokseksi Ukko-kissalle putsasimme hänen rantahiekkalaatikkonsa. Noh... omalla tavallamme.

Minä en olisi millään halunnut lähteä pois niin ihanasta paikasta, mutta Emäntä veti minut väkisin pihasta. Olemme kuulemma tervetulleita pian uudestaankin leikkimään paratiisiin, joten on ainakin jotain kivaa, mitä odottaa vielä tänä kesänä! Kiitos siis kanat, Voitto-kukko, lampaat ja Ukko-kissa ja anteeksi!

3400 kilometrin matkakertomus

Kun ketut, puruluut ja suklaat oli jaettu rally-tokokisojen jälkeen, loikoilimme sunnuntain laakereillamme, kunnes maanantaina alkoi ennennäkemätön ja -kokematon seikkailu.

Maanantai 17.6.

Meidät ja tavarat pakattiin autoon aamupalan jälkeen. Hyvästelimme Moonan ja Ninnin tarhaansa ja heidän emäntänsä (selvyyden vuoksi tästä eteenpäin emäntä2) hyppäsi kyytiin. Matkan pituudesta saattoi ounastella jotain tavaran määrästä johtuen ja siitä, että meillä oli omat paikat autossa. Emäntä arveli olevan mukavampi, kun ei tarvitse matkustaa ahtaasti samassa häkissä.

Minä sain ensimmäisen ministerivuoron mustan auton vaalealla takapenkillä.

Välillä pysähdyimme jaloittelemaan ja olimme aina yhtä innoissamme tutkimassa, mihin oli saavuttu. Kerta toisensa jälkeen meidät kuitenkin pakattiin aina uudestaan autoon. Mihin asti tässä oikein ollaan menossa?

Eikö vieläkään olla perillä?! 

 ...Lucy 2019.

Uusi kotimme oli tällainen punainen koirankoppi torniolaisella campingalueella. Kävimme pienellä iltakävelyllä ja menimme nukkumaan.

Tiistai 18.6.

Seuraavana päivänä loputtomalta tuntuva matka kohti pohjoista jatkui. Emännät kuuntelivat äänikirjana Veikko Huovisen Kylän koiria ja nauroivat makeasti. Minä olin vuorostani ministerin paikalla ja Roni yksiössä perällä.

Kilpisjärvellä otin turkkiini hieman käsivarren-Lapin tuoksuja. 

Sää oli aika pilvinen, mutta välttämätön Saana-kuva onnistuttiin kuitenkin ottamaan. Paikalla oli monenlaista rekikoiraa ja muuta hännänvispaajaa, joten aika pian Emäntä ohjasi meidät takaisin autoon, ettei vaan sattuisi mitään...

 Kilpisjärveltä kiemurreltiin jyrkkiäkin laskuja kohti Jäämerta Norjan puolelle. Nousut ja laskut tuntuivat korvissa ja noh minun kohdallani vähän mahassakin.

Norjassa majoituimme ensimmäistä kertaa elämässämme asuntovaunussa. Meri-ilma haisi suolaiselle ja oudolle, emmekä aluksi olisi halunneet olla hetkeäkään erossa Emännästämme. Jos tästä hyvinkin vielä jatkettaisiin matkaa. Vähitellen kuitenkin rentouduimme, koska ilmeisesti olimme tulleet määränpäähän.

 Minullekin alkoi ruoka taas maistua.

Keskiviikko 19.6.

Keskiviikkoaamuna kävimme kävelyllä laskuveden alta paljastuneella meren rannalla. Outo tuollainen suuri vesi, jota välillä on enemmän ja välillä vähemmän! Kävimme tietenkin maistamassa ensin merivettä, mutta sehän oli kamalan suolaista ja pahaa. Sitä virhettä emme toistamiseen tehneet. Sen sijaan rannassa oli pieniä puroja ja lähteitäkin, joista virtasi makeaa vettä juomavedeksi.

Paikallinen oppaamme oli suomenlapinkoira Hippu, jonka kanssa olemme viettäneet pari aiempaa juhannusta Ninnin ja Moonan (aiemmin myös Roosa-tädin) mökillä (Juhannuksesta toipumista 2017 ja Juhannuksen erikoisuudet 2018). Tämä oli siis hänen ja hänen isäntäväkensä toinen koti.

 Vähän tuosta märänneen turskan tuoksua turkkiin, niin paikalliset eivät erota suomalaiskoiraksi.

Tuollainen merenpohja oli oikea aarreaitta! Vähän väliä jollakin meistä oli jotain suussa ja meidän Emäntämme ja Hipun emäntä juoksivat tuon tuostakin meidän kanssamme kilpaa tyhjentämässä meidän suitamme. Emäntä2 oli tässä vaiheessa varmaan aika tyytyväinen, ettei hänellä ollut omia koiria mukana, koska hänen ei tarvinnut huolehtia raatojen syömisestä. Roni yritti jopa niellä linnunsiipeä sulkineen päivineen, mutta Emäntä kaivoi sen ulos. Siitä olisi jo voinut mennä suoli tukkoon. Tai ainakin tullut oksu myöhemmin.

Meren rannalta kapusimme pienen matkaa tunturin kuvetta katselemaan maisemia. Kyllä vain Hipulla on mahtavat lenkkimaastot tuolla!

 Kuten edellisilläkin tapaamiskerroillamme, me hullaannuimme Hipun kanssa toisistamme. Hän on sanoin kuvaamattoman ihana, blondi juhannusheila. Yritin tuon tuostakin ottaa hänet hellään syleilyyni ja vastaavasti hän syleili minua. Ahtaissa sisätiloissa meidät eristettiin toisistamme. Omituista.

Kuviohan meni siis näin: sinä aloit kuiskuttaa Hipulle, Hippu murisi sinulle, minä aloin tuijottaa varautuneena murisevaa narttua, Hippu huomasi varautuneisuuteni ja alkoi tuijottaa minua ja siinä alkoivat meillä sitten jo suupielet väristä ja niskat painua kyyryyn. Kun minä ja Hippu olimme kahdestaan sisällä, olimme kohteliaan välinpitämättömiä toisistamme. Siksi oli helpointa pitää sinua ja Hippua vuorotellen sisällä.

Torstai 20.6.

Aamupalan jälkeen kävimme taas herkuttelemassa rannalla.

 Purovettä palan painikkeeksi.

Ihmiset kävivät aamupäivällä merellä veneilemässä ja kalastamassa. Tuntui vähän epäreilulta, ettei meitä koiria otettu mukaan. Keikkuvaan veneeseen ei kuulemma tarvittu yhtään enempää häiriötekijöitä eikä meillä ollut pelastusliivejäkään mukaan.

Iltapäivällä minä, Hippu ja muuan Onni-koira lähdimme kävelylle paikkaan nimeltä Blåvatnet. 

Eikö "kävely" ole hieman harhaanjohtava termi sinun kohdallasi?

Kyllä minäkin kävelin siellä!

Hippu kertoi, että sinä myös kannatutit itseäsi melkoisia pätkiä...

No katso nyt tuota paikkaa! Sinua Emäntä ei halunnut edes ottaa mukaan, kun arvasi, että kivikko olisi sinulle liian raskas maasto kulkea. Hieman toki yllätyin itsekin, kuinka raskasta rakkakivikossa liikkuminen oli. Tai en minä nyt sillä tavalla väsynyt, mutta koko ajan töppöjalat luiskahtelivat kivenkoloihin, karkea maa kävi tassunpohjiin enkä aina edes nähnyt eteeni, että minne hyppäsin. Niinpä nielin ylpeyteni ja viestitin Emännälle, että sylikyyti kelpaisi tällä kertaa. Kivikon keskellä oli pieniä, pehmeämpi saarekkeita, joilla kävelin itse, mutta pysähdyin aina kivikon reunaan odottamaan, että Emäntä poimi minut syliinsä taas seuraavaan pehmeään lämpäreeseen asti.

Loppumatka oli niin karkeaa kalliolouhikkoa, että aivan järvenrantaan asti minä ja Emäntä2 emme menneet, vaan jäimme pieneen koivikkoon odottamaan, kun muu joukko kävi rannassa asti.

 Evästauolla Emäntä hyvitteli minua sämpylänsä välistä ottamilla juustopaloilla.

Isokokoisemmille Onnille ja Hipulle kivikossa liikkuminen oli helppoa. Yritin välillä osallistua heidän leikkeihinsä, mutta liikkuminen oli niin hankalaa, että oli tyydyttävä vain Emännän jalan juuressa kulkemiseen.

Onni on n. 1-vuotias novascotiannoutaja. Hän oli ystävällinen ja ymmärsi arvoni vanhempana uroksena, joten yhteislenkkimme sujui rauhallisesti.

Paluumatkalla bongasin muuten herkullisen kakkaläjän! Hyppäsin yhtäkkiä polulta varvikkoon ja haukkasin aimo haukkauksen ruskeaa, ihanaa ulostetta. Emäntää oksetti, eikä hän antanut minun suukotella koko iltana. Ihmeellinen hysteerikko.

 Hippu, Roni ja Onni

Perjantai 21.6.

Perjantaina kävimme pienellä kävelyllä Hipun kanssa ja hyvästelimme sitten. Matkamme jatkui leirintäalueelle Barduun. Juhannusaaton juhlinta jäi muutamaan suklaaleivokseen, pieneen kävelyyn ja Lucyn hierontaan.

Lauantai 22.6.

Lähdimme liikkeelle aamulla jo ennen seitsemää. Saavuimme naapuri kuntaan Salangeen, jossa meille olikin varattu paikat norjalaiseen mejä-kokeeseen. Hauska yllätys Emännältä!

Emäntä oli kuitenkin saanut hieman ristiriitaista informaatiota, joten hän luuli, että vain yksi koira voisi osallistua yhtenä päivänä. Lauantaina oli siis Ronin vuoro. Jäljestys ei kulkenut aivan toivotulla tavalla ja Ronin koe keskeytettiin jo pari sadan metrin jälkeen! Roni ja Emäntä olivat hukanneet jäljen ensimmäisellä katkokulmalla! Ronin puolustukseksi voi kyllä sanoa, että hän ei ollut ainoa kokeessa epäonnistunut. Avoimessa luokassa oli 15 koirakkoa, joista vain kaksi sai tuloksen, eikä kumpikaan niistä ykköstulosta.

Emäntä oli hieman järkyttynyt, että pitkä kisamatka saisi heti alkuunsa näin surkean päätöksen, mutta onneksi koejärjestäjät olivat valtavan ystävällisiä ja huomaavaisia ja muutenkin mukavia ihmisiä ja niinpä Ronille järjestyi koepaikka vielä seuraavallekin päivälle, vaikka ilmoittautumisaika olikin umpeutunut.

 Lauantai-iltana käytiin katsomassa Bardu-jokea.

Sunnuntai 23.6.

Toisena juhannuspäivänä palautimme Bardun kodin avaimet ja ajoimme taas koepaikalle. Nyt oli vihdoin minun vuoroni näyttää, mistä suomalainen mäyräkoira on tehty. Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen minulle laitettiin jäljestysvarusteet ja menimme jäljen lähdölle. Maassa oli pieni raapaisu ja siinä verta ja siitä lähdin etenemään kohti suota.

Jälkeni kulki ensin tasaisessa suovarvikossa. Muutama kulma siinä tuntui olevan matkalla, mutta ne selvisivät ilman ongelmia. Yhden pienen pyörähdyksen taisin tehdä siinä yhdessä kohdassa, kun jäljessä oli hieman katkoa veretyksessä.

Epämieluisin osa jäljessä oli, kun se laskeutui alas useamman metrin leveään soiseen puroon. Jouduin kahlaamaan kaulaani myöten mättäiden keskellä ja kertaalleen pysähdyinkin luomaan Emäntään paljon puhuvan katseen: "Minä en pidä tästä yhtään ja sinä tiedät sen, mutta minä teen tämän kuitenkin meidän molempien vuoksi, koska tiedän, kuinka tärkeää tämän jäljen seuraaminen on meille molemmille." Mokomat norjalaiset olivat tehneet katkokulman keskelle suo-ojaa ja Emäntä tunsi syvää myötätuntoa ja liikutusta minua kohtaan, kun urhoollisesti kahlasin jo kolmatta kertaa hyiseen veteen rämpimään ja etsimään jälkeä. Jonkin aikaa siinä rengastelin, kunnes jatko löytyi.

Siitä jälki kulki korkeiden saniaisten keskellä, jossa näkyi ihmissilminkin polun tapainen painunut ura, joten Emäntäkin tiesi meidän olevan jäljellä. Lopulta aivan lähellä tietä Emäntä huomasi puussa kiinni sorkan. Minä kävelin siitä ensin ohi, mutta koska Norjassa ohjaaja saa auttaa koiraa, Emäntä otti riskin, vaikkei tuntenut kaadonlöytymissääntöjä aivan tarkasti, ja hän osoitti minulle sorkkaa siltä varalta, etten kävelisi tielle ohi siitä. Nappasin sorkan suuhuni iloisena ja jälki oli suoritettu.

Jäljestyksen jälkeen tuomari ei tietenkään saanut kertoa tuloksia suoraan, mutta hän totesi kuitenkin vaatimattomasti tämän olleen paras jäljestyssuoritus, jonka hän on tuomaroinut. Tuomari vaikutti ikänsä puolesta kokeneelta mejätuomarilta, joten tämä oli jo suuri kunnianosoitus.

Näin se homma hoidetaan!

Ronilla oli toisellakin kerralla selittämättömiä ongelmia jälkensä kanssa. Norjalaiset katkot ovat ilmeisesti hyvin vaikeita Ronin nenälle.

No joo. Minä jouduin pyörimään melkoisen huikosen siinä pariinkin otteeseen. Emäntä otti minut  välillä lyhyelle liinalle ja edellispäiväisten ohjeiden mukaan kuljetti minua jäljen hukkakohdan ympäri, mutta yllättävän vaikeaa oli ympyrän tekeminen hänellekin, kun koiraa tuijottaessa ihmisellä menee näköjään suuntavaisto nopeasti sekaisin. Lopulta hän antoi periksi ja meinasi ilmoittaa tuomarille keskeyttävänsä kokeen, mutta ajatteli sitten vain seurata minua sen 50 metriä, jonka kestäisi kulkea hukkaan, että koe keskeytettäisiin.

Yllätys olikin hänelle suuri, kun minä löysinkin jäljen jatkon ja suoritus jatkui. Toisen kerran vielä pyörimme hetken, mistä myös löysin eteenpäin ja lopulta aina kaadolle asti. Tuomari kehui tällä kertaa hänen koiranluku- ja ohjaustaitojaan. Hän ei kehdannut sanoa olleensa välillä itsekin aivan yhtä hukassa kuin minä. Tärkeintä on vain näyttää vakuuttavalta!

Tällä kertaa minäkin siis sain tuloksen, mutta pyöriskelyt maksoivat minulle kuitenkin ykköstuloksen, joten sain kakkosen (2. premie). Sunnuntaina kokeeseen osallistui avoimessa luokassa 16 koirakkoa ja tällä kertaa kolme koiraa sai tuloksen. Yhden koeviikonlopun perusteella ei osata sanoa, mikä on tulostaso yleensä Norjassa, mutta tuntui hurjalta, että suurin osa sai nollan ja jäi siis täysin ilman tulosta.

Päivän lopuksi jaettiin palkinnot ja minä olin kakkostuloksellani päivän 3. paras koira. Toiseksi tuli flätti Ruotsista, joka myös valioitui ja ykkönen oli meidän oma rakas Lucy-neitimme! Hän sai siis ykköstuloksen (1. premie), valioitui Norjan jäljestämisvalioksi (NO JVA) ja oli vielä koko viikonlopunkin paras avoimen luokan koira!

Mäyräkoirat Suomesta. 

Meidän lisäksemme kokeessa oli muuten vain yksi kaniinimäyräkoira, mutta luulisi tämän näytön jälkeen norjalaistenkin harkitsevan mäyräkoiran hankkimista!

Maanantai 24.6.

Taas uudessa "kodissa" vietetyn yön jälkeen matka jatkui pienen Narvik-pysähdyksen jälkeen rajan yli Ruotsiin. Emännät kävivät katsomassa kaupunkiakin ruokatauon verran, mutta me tutustuimme narvikilaiseen parkkihalliin autonpenkiltä.

Tiistai 25.6.

 Miten niin "ei tarvitse"? Totta kai minunkin täytyy päästä jäljestämään! Hiiteen sellaiset valionarvot, jotka estävät verijäljelle pääsemisen!

Ruotsissa aamu valkeni jo huomattavasti kylmää ja sateista Norjaa lämpimämpänä. Olin aika järkyttynyt, kun kävi ilmi, että tänäänkin olisi verijälki luvassa, mutta vain Lucy-neidille! Minulla kuulemma oli jo viime kesältä Ruotsin jäljestämisvalionarvo, joten minun ei tarvitsisi enää jäljestää täällä.

 Viimeinen reissukoti oli tilava mökki Piteåssa.

Minä sitä vastoin olin mykistyä onnesta, kun kävi ilmi, että pääsisin taas jäljestämään! Otin iloisia loikkia Emäntää ja tuomaria kohti, kun kävelimme metsään.

Ruotsissa ihmiset eivät näytä jäljen alkua koiralle, vaan koiran on itse etsittävä alku. Ilmankos olimme tätä kevään mittaan välillä harjoitelleet. "Etsi jälki!" tarkoitti, että minun täytyisi alkaa nuuskia ja etsiä veren hajua.

Pian pysähdyinkin yhteen kohtaan tutkimaan hyvin tarkkaan. Emäntä näki helpotuksekseen kasvien lehdillä veritippoja, joten hän lähti luottavaisin mielin seuraamaan minua metsän uumeniin.

Jälki kulki mukavassa kuusikossa noin mäyräkoiran korkuisesssa varvikossa. Etenimme jäljen päällä muutamaa koiranmittaista tarkistusta lukuunottamatta. 

Vasta viimeisellä katkokulmalla jouduin hieman hankaluuksiin. Kulma oli sähkölinjan alla hyvin korkeassa varvikossa ja osin myös risukossa. Tartuin kiinni risuihin ja oli hankala liikkua. Yritin etsiä jatkoa ja jouduin kulkemaan monta pientä ympyrää hankalassa maastossa. Paikalla oli myös hieman kosteikkoa, joten hörppäsin pariin otteeseen vettä lätäköstä, kun meinasi hikikin pukata jo niskaan siinä ahertaessa. Välillä kävin jo arvioivasti tuijottamassa tuomariakin, että hänkö sen jäljen jatkoa piilottelee, mutta lopulta palasin tarpeeksi taaksepäin, että löysin jatkoa katkolle. 

Ennen loppua törmäsin vielä uuteen yllätykseen, kun kesken matkan Emäntä pysäytti minut. Tuomari käveli edellemme ja AMPUI ASEELLA! Sitten hän tuli hetkeksi katsomaan minua ja minä tuijottaa napitin häntä epäuskoisena, kunnes Emäntä käski taas jatkaa matkaa. Hieman ihmetellen kävelin ampumiskohdan ohi, mutta pian taas matka jatkui entisenlaisesti. Sorkka löytyi puun juurelle sidottuna ja koe päättyi. 

Ruotsin kokeissa, ainakaan näissä tuomarin kanssa sovittavissa, ei jaeta ruusukkeita eikä syödä kakkuja, saati aplodeerata tai oteta ryhmäkuvia, mutta tällaisessa tehokkuudessa on myös puolensa. Tuomari kertoi tulokset heti autolle päästyämme ja koko homma oli alle tunnissa ohi. 

Ja se tulos: avoimen luokan ykkönen eli minusta tuli myös Ruotsin jäljestämisvalio ja samalla Pohjoismaiden jäljestämisvalio. Kotimatka oli pitkä, mutta hilpeä, kun reissu oli saanut näin onnellisen päätöksen. Roni tosin saattaa päästä vielä jonakin päivänä uudellekin matkalle...

Lucy (Taxmania Ingenious)

VOI1/46 18.6.2017

VOI1/47 5.5.2019

VOI1/43 9.6.2019 -> FI JVA

1. Premie 23.6.2019 -> NO JVA

Öppen klass 1. 25.6.2019 -> SE JVA -> POHJ JVA