Rally-tokoilua tauon jälkeen

Torstaina käytiin pitkästä aikaa, varmaan yli kuukauden tauon jälkeen, rally-tokotreeneissä. Tällä välin olivat lumet sulaneet ja treenipaikka vaihtunut ulkokentälle. Ei oltu ennen käyty tuolla, mutta löydettiin kuitenkin perille ensiyrittämällä.

Rata oli tällä kertaa avoimen luokan rata, kun kaikki muut ovat jo kisanneet ja edenneet urallaan. Mehän ollaan alokasluokassa, koska vasta tänä vuonna aloitettiin, eikä olla koskaan kisattu. (Eikä ole ihan varmaa, että kisataanko edes. Meidän Emäntä jännittäisi kuitenkin niin paljon, että koko homma menisi ihan pipariksi.) Meille siis ei ole niin nöpönuukaa, minkä luokan tehtäviä tehdään.

Ensimmäisellä kierroksella minä löin kaikki ällikällä ja seurasin todella kiinnostuneena Emäntää, haksahdin vain vähän houkutuksella nuuskimaan lihapullarasiaa ja jopa seisoin paikallani kiltisti sen aikaa, kun Emäntä kiersi minut ympäri. Treenitauko ja vain satunnainen tehtävien harjoittelu sopi minulle. En mennyt ylikierroksille.

Minä annoin sitten houkutella itseäni vähän työläämmin. Kiskon kyllä radalle aina mielissäni (jopa niin, että joskus kun pitäisikin odottaa paikallani, ja hihnani on kiinni tolpassa, yritän rynnätä kaikin voimin ja se vähän tuntuu kaulassa...), mutta sitten radan hajut vievät minut mennessään enkä malta kuunnella Emäntää lainkaan. 

Toisella kierroksella minä sitten annoin vallan mäyräkoiravieteilleni ja kuljin myöskin nenä maassa tahmeasti kuunnellen, ettei jäänyt liian hyvä mieli minun suorituksestani.

Ja tasapuolisuuden vuoksi minä olin toisella kierroksella kuuliainen ja pidin pääni ylhäällä, että kuitenkin vähän intoa jäi Emäntään jäljelle, että päästään vielä uudestaankin treeneihin.

Mäyräkoiran kanssa harrastamisen suola on juuri siinä, että ihminen voi kokea onnistuneensa ja epäonnistuneensa yhtä aikaa. Olo ei koskaan ole liian varma, mutta pieni toivon kipinä jää silti aina elämään, että ehkä ensi kerralla kaikki sujuu mallikkaasti...