Ronin ensimmäinen mejä-koe

Lauantaiaamuna startattiin Paremman Mestarin kanssa jo anivarhain. Lucy-neiti jäi kotiin Mestarin kanssa. Arvelin, että jotain kivaa mahtaa olla luvassa.

Tuonne meidän varmaan pitäisi mennä.

 Määränpäänä oli jonkinlainen metsästysmaja. Parempi Mestari  laittoi minut ulkotarhaan vahtimaan pihaa ja meni itse sisälle majaan. Pihassa oli kolme tarhaa ja jopa seitsemän koirankoppia niiden lisäksi.

Jonkin ajan päästä ajettiin jonnekin toiseen paikkaan, mutta minut jätettiin autoon. Iltapäivällä Parempi Mestari jätti minut vielä uudestaan muutamaksi tunniksi ulkotarhaan. Päivä oli muuten aika tylsä, mutta  yhden havainnon tein ja se sai minut jatkuvasti odottamaan asioiden saavan paremman käänteen. Ilmassa tuoksui verelle! Erään kiven juuressa oli veripulloja ja ne tuotiin yksitellen takaisin ja huuhdottiin ämpärissä. Samoin veriset sienet. Aina kun Parempi Mestari otti minut tarhasta hihnaan, yritin löytää verijäljen pään.

Lauantaina ei kuitenkaan tapahtunut muuta, kuin että Parempi Mestari huiteli metsässä jonkun rouvan kanssa ja minä odotin.

Yöksi pääsin sisälle majaan, mutta jouduin nukkumaan tämmöisessä pikku häkissä. Parempi Mestari tuli sentään nukkumaan tuohon viereeni lattialle.

Sunnuntaiaamuna herättiin myöskin aikaisin. Kaikki ihmiset olivat aika jännittyneitä. Paikalle tuli myös lisää koiria. Viehättävä, musta, lyhytkarvainen mäykkyneiti Sissi oli myös yötä majalla. Illalla me vietimme aikaa sisällä viereisissä bokseissa ja hän murisi minulle herttaisesti laatikostaan, kun hän söi iltaluutansa ja minä kurkkasin hänen yksiöönsä.

Seuraavana päivänä me hengailimme Sissi-neidin kanssa samassa ulkotarhassa. Minä yritin vähän kutsua häntä leikkimään, mutta hän oli kiinnostuneempi siitä, missä hänen emäntänsä liikkui. Ei se haitannut. Pääasia, että sain olla hänen kanssaan.

Minua alkoi heti naurattaa, kun Parempi Mestari laittoi minulle jälkipannan ja -liinan.

Koe alkoi laukauksensietotestillä ja sen läpäisin hyvin. Hiukan hätkähdin ja käännyin katsomaan asemiehen suuntaan, mutta siinä kaikki.

Ensin jouduin odottamaan taas autossa, kun Parempi Mestari kävi opastamassa jäljen jollekin toiselle koirakolle, vaikka ei siinä varmaan paljoa opastamista kaivattu, kun koirahan sen jäljen tietysti näytti.

Sitten oli jo minun vuoroni. Kävi tuuri, että sain arpajaisissa toisen jäljen. Täytyy myöntää, että sen verran jännitti, että tekaisin kakkoshädän siihen tien varteen ennen kuin mentiin metsään.

Alkumakauksen nuuhkaisin pikaisesti. Parempi Mestari sanoi vihdoin maagiset sanat: "Roni, jälki!" ja silloin minä pinkaisin täyteen vauhtiin. Tai yritin. Parempi Mestari piti liinan lyhyenä ja kuljetti minua jäljen suuntaisesti jonkin metrin. Sitten hän vihdoin antoi löysää ja jättäytyi paikalleen jälkiliinan päähän. Jälki oli arvioni mukaan hiukan alle 18 tuntia vanha ja siis aivan helpponakki minulle. Parempi Mestari vain jarrutteli minua ja vilkuili välillä olkansa taakse perässämme seuraavia kahta muuta ihmistä. Minun puolestani olisi voitu jättää heidät jälkeen, jos he eivät kerran jaksaneet tulla vauhdissani.

Ensimmäisellä osuudella tein pienen tarkituksen jäljen sivuun, mutta palasin pian takaisin jäljelle. Ensimmäisen kulmamakauksen noteerasin myös jotenkuten nuuhkaisten ja samalla sen yli kulmanmukaisesti eteenpäin rynnien.

Toisella osuudella tein vähän suuremman lenkin jäljen sivuun, mutta löysin itse takaisin jäljelle ja siitä innostuneena kiiruhdin aina vain kovempaa ja toisella kulmalla tapahtui sitten yksi ratkaisevista virheistä. Säntäsin niin vauhdilla, että ohimennen huomasin kyllä maassa makauksen, mutta olin jo liian kaukana ennen kuin tajusin, että verijälki ei itseasiassa jatkunut siihen suuntaan. Jatkoin vielä jonkin matkaa eteenpäin toivoen, että jälki kuitenkin olisi jatkunut siihen suuntaan, mutta pian tajusin olevani eksyksissä. Käännyin oikealle ja jatkoin etenemistä, mutta toinen perässä seuranneista ihmisistä, joka olikin jonkinlainen tuomari-ihminen, käski tuoda minut takaisin jäljelle. Tämä oli sitten ensimmäinen hukka. 

Takaisin jäljelle. "Roni, jälki!" ja kolmas osuus jatkui samalla vauhdilla. Mutta voi! Pienen mäen alla kulki riistapolku ja siitä oli juuri edellisenä yönä tai joskus lähiaikoina muuten kulkenut herkullisen hajuista riistaa. En yleensä ole kovin herkkä lähtemään muille jäljille, mutta nyt olin niin viettieni vallassa, että riemastuin tästä uudesta hajusta, hyppäsin tuoreemmalle jäljelle, nostin häntäni pystyyn ja kiskoin narussa sen, minkä jaloistani pääsin. Tuomarihenkilö käski Paremman Mestarin hyvin nopeasti tuomaan minut takaisin verijäljelle. En kuulemma näyttänyt siltä, että olisin kovin helposti luopunut tuosta jäljestä ja oikeassa hän varmasti oli. Toinen hukka.

Mutta aivan yhtä iloinen minä olin verijäljenkin jatkumisesta. "Roni, jälki!" ja matka jatkui. Nyt pysyttelin tiiviisti jäljellä ja niinhän sorkka löytyi taaskin metsästä. Pysähdyin sen luo ja nuuskin ja nuolin sitä. Paremman Mestarin ennustus kävi siis toteen: sorkka löytyi kyllä, mutta millä tavalla, niin se oli hänellekin vähän arvoitus.

Jäljestäminen on ihanaa, mutta hitsin kuuma siinä tulee! Onneksi Parempi Mestari päästi minut uimaan jäljen jälkeen.

Sitten kierin vielä itselleni kunnon hiekka & sammal -kuorrutteen ja olin valmis tarhaan loppupäiväksi.

Jos aamusella tuli vähän haukahdeltua, niin loppuajan olin aika tyytyväinen koiranen. Kaivoin tarhaan pienen kuopan ja makoilin siinä. Sissi-neiti oli myös välillä seuranani. Ja olinkin hyvässä seurassa, koska hänestä tuli lopulta kerhomme mejä-mestari tänä vuonna! Kuiskuttelin hänen kanssaan hyviä jäljestysvinkkejä, joten ensi kerralla hänen neuvoillaan minäkin voin ehkä onnistua vielä paremmin.

Uurastamiseni palkittiin tuloksella AVO3 ja pistein 22/50 eli mejä-debyyttini ei sinänsä mennyt hullummin, koska sain ihkaoikean hyväksytyn tuloksen ja muistoksi vielä tuollaisen palkinnon. (Pienen ohikiitävän hetken siinä toisen hukan alussa Parempi Mestari ehkä ajatteli hylkäävänsä koko mejän ja siirtyvänsä vaikka pallopaimennuksen pariin, mutta se oli varmaankin nestehukan ja kuumuuden aikaan saama pieni synkkä hetki, joka kaikkosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Minä en ole kuin Lucy-neiti, joka köppöstelee jäljelläkin rauhallisesti koko ajan varmistellen. Minun koko keissini autosta takaisin autoon kesti puoli tuntia ja siinä oli jo rupateltu tuomarin kanssa, kävelty kaadolta takaisin alkupisteeseen, juotettu minut ja soitettu seuraaville jälkien oppaille.)

Minun virallinen nimeni Jäljen Jättiläinen aiheutti hieman hilpeyttä muissa mejäilijöissä. Paremman Mestarin mielestä osuvampi nimi olisi vaikka Jäljen Ohjus tai jokin muu vauhtiani kuvaava nimi...